Masennus pilaa elämäni ja ihmissuhteeni

Olen kärsinyt vaihtelevista masennusoireista jo vuosikausia, välillä on ollut aikoja jolloin olen ollut täysin terve ja onnellinen, välillä taas aikoja jolloin kaikki on raskasta. Tuntuu, että enemmän tai vähemmän kuitenkin jo hyvin nuoresta iästä lähtien olen kantanut sisälläni jotain selittämätöntä möykkyä, jota ei pysty kuvailemaan. Ikää on tällä hetkellä 27 vuotta ja juuri nyt tuntuu, että olen tullut pisteeseen mistä ei voi enää jatkaa.

Kaikki on periaatteessa päällisin puolin normaalisti, opiskelen ja käyn töissä, tapaan ystäviä ja urheilen. Siitä huolimatta sisällä on niin käsittämättömän paha olla, että en pysty pitämään sitä enää aisoissa, vaan valitettavasti se alkaa hajottaa myös ihmissuhteitani. Tuntuu siltä, että elämässä ei ole mitään mielekkyyttä tai järkeä. En nauti oikein mistään. Tässä on tiettyjä elämäntilanteeseen liittyviä kuormittavia asioita, jotka osaltaan pahentavat merkityksettömyydentunnetta. Olen esimerkiksi todennut opiskelleeni vuosikausia väärää alaa, koen tehneeni todella tyhmiä valintoja joista sätin itseäni. Koen itseni myös yksinäiseksi siitä huolimatta, että minulla on muutamia hyviä ystäviä. Kaikilla kuitenkin tuntuu olevan parisuhde ja sillä tavalla oma elämä, minä taas en ole tähänkään ikään mennessä onnistunut löytämään ketään. Olen siis aina ollut yksin ja tuntuu, että tulen aina olemaankin. Yksinäisyydentunteet ovat olleet viime aikoina kovin raastavia ajoittain. Toisaalta olen myös huomannut, että kärsin jostain kroonisesta ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteesta aina joka tapauksessa. Yhä useammin tulevaisuutta ajatellessa tunnen vain surua ja toivottomuutta. Tuntuu, että elämä on vaan ajelehtimista ilman päämäärää.

Valitettavasti viimeisen muutaman kuukauden aikana tämä kaikki on alkanut vaikuttamaan negatiivisesti myös ihmissuhteisiini. Huomaan olevani todella katkera, kiukkuinen ja negatiivinen. Hävettää, mutta en vaan kykene enää iloitsemaan tai myötäelämään ystävieni iloissa, koska oma mieleni on niin synkkä. Aina kun ystävilleni tapahtuu jotain mukavaa koen sen vain muistutuksena siitä miten itse olen epäonnistunut kaikessa. Lopputuloksena on lisää surua ja itseinhoa. Todella itsekästä, tiedän. En halua olla tällainen. Lisäksi olen alkanut tulla todella vihaiseksi ja saatan äkkipikaisuuksissani käyttäytyä todella huonosti ystäviäni kohtaan. Multa on jotenkin mennyt kyky kontrolloida sitä omaa oloa ja sen näkymistä ulospäin. Tuntuu siltä, etten enää edes ajoittain tunnista itseäni.

Välillä myös paha olo kasvaa niin suureksi, että ajattelen haluavani satuttaa itseäni. En usko niin tekeväni, mutta välillä tulee hetkiä kun vaan en kertakaikkiaan kestä sitä epätoivoa, en pysty purkamaan pahaa oloani millään tavalla rakentavasti. Mulla on aika suurta vihaa ja tyytymättömyyttä itseäni kohtaan. Valitettavasti se kaikki patoutunut viha on alkanut purkautua ulospäin läheisiin ihmisiin. En halua ystävieni joutuvan kantamaan minun taakkojani, mutta mitä voin tehdä kun en vaan enää pysty olemaan normaalisti? Ymmärrän hyvin niitä ihmisiä, jotka tässä vaiheessa haluavat vetäytyä ihmissuhteista. Musta on tullut tämän kaiken takia ihan kamala.

Olen käynyt terapiassa vuoden verran, mutta en ole kokenut saavani oikeastaan hyötyä. Lääkkeitä olen aiemmin syönyt jonkun aikaa, mutta sivuvaikutusten takia olen halunnut yrittää tulla toimeen ilman. Haluaisin kovasti selvittää asiat ilman lääkkeitä. Olen kyllä nyt alkanut miettiä, pitäisikö kuitenkin kokeilla jotain toisenlaista lääkitystä edes väliaikaisesti. En vaan kestä sitä, kun en saa mitään iloa irti mistään ja koen kaiken niin negatiivisesti. En oikein odota tulevaisuudeltakaan enää mitään. Olen tähänkin mennessä epäonnistunut kaikessa, en todellakaan ajatellut olevani tässä iässä näin yksin ja näin hukassa, ilman mitään tulevaisuutta.