Onko sinullakin kireä ja helposti suuttuva mies?

Niin jos aikuisella on toivoton olo ja ei meinaa jaksaa niin mitä sitten on olo lapsella, joka on avuton eikä mahda millekään asialle mitään.

On. Voi ap, kuulostaa tutulta. Minä menin naimisiin huumorintajuisen ja lupsakan miehen kanssa. Sitten tutustuin häneen paremmin. Niin kauan kuin asiat menevät hänen suunnitelmansa mukaan, hän on lupsakka ja mukava. Kun pitäisi joustaa omista tavoitteista (taloudellisista, työhön liittyvistä, statusta parantavista) jonkun yhteisen takia, piru on merrassa. Kun on lapsi, ei tietenkään ole enää ollenkaan sellaista, että kaikki tapahtuisi 24/7 toisen aikuisen oman tahdon mukaan, eli paha tuuli ja marttyyriasenne on jatkuvaa.

Eipä meillä seurusteluaikoina tai edes lapsen odotusaikana napsahdeltu. Olen vapaamielinen ja salliva puoliso, mies on saanut keskittyä tasan siihen mihin on halunnut, kun se ei ole ollut minulta pois. Räjähtely alkoi tasan silloin, kun minä olin synnytyksen rampauttamana ja univelassa pikkuvauvan kanssa kotona enkä enää hoitanutkaan kaikkea mitä hän oli olettanut.

Niin, en minäkään  varmasti ollut jatkuvasti aurinkoinen silloin pahimpaan aikaan. On kuitenkin ihan eri asia olla väsynyt ja huonotuulinen kuin raivota puolisolleen siksi, että tämä ei saavuta raivoajan OMASSA päässä asetettuja tavoitteita.

Kannustan häntä olemaan mahdollisimman paljon töissä ja työmatkoilla. Silloin meillä on lapsen kanssa ihanaa. Jos hoidan kaiken, meillä on suhteellisen rauhallista. Tämä on kuitenkin ihan eri elämää kuin kuvittelin eläväni. Jos eroaisimme, ei olisi muita vaihtoehtoja kuin viikko-viikko lapsen suhteen. Lapsella ei ole vielä vuosikausiin sanavaltaa siihen, kumman luona haluaisi asua. Mies pitäisi viikonloppuisyyttä häviönä, eli ei hyväksyisi.

Hän on pohjimmiltaan kuin syvä kaivo, joka ei koskaan täyty. Näen nyt jotenkin selvästi, että vaikka hän saa tehdä juuri sitä mitä muka haluaa, hän ei ole päivän päätteeksi rento ja onnellinen, vaan ihan yhtä kireä ja turhautunut. Kaikki työkaverit ovat tyhmiä ja laiskoja ja kunnianhimottomia, kuulemma.

Meillä mies on äkäinen ja suuttunut jostain, mutta ei koskaan kerro mistä ja miksi. Sitten aina saa miettiä, että mitähän olen jälleen väärin tehnyt. Kun kysyn, että mikä on. Niin alkaa raivoaminen ja juttu kääntyy niin, että minä olen se raivooja :o

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai nämä jutut voi olla totta? Miksi suostutte tuommoiseen elämään?

Kuten kirjoitin, mulla on taloudellisesti hankalaa erota, joten siedän.

On myös päiviä, kun on ihan mukavaa. Ainakin osa päivästä. Onhan tää pers eestä.

Vaan minkäs teet? Purista tukien varaan? Niin tai toivot, että hoitoalan palkat nousee...

Taloudellisesti hankalaa = priorisoin elintason. Palkankorotusta sun on turha jäädä odottaa. Tonni kuukaudessakaan ei paikkaa toisen tienaajan poistumista rivistä. Mutta saattaisit yllättyä kuinka hyvältä tuntuu leppoistaminen -niin sen kiukkuisen äijän leikkaaminen ulos elämästä kuin myös esim asumisen yksinkertaistaminen pienempiin tiloihin ja vähempään tavaraan. Muita kellä sama kokemus, et eron jälkeinen kulutuksen leikkaaminen ei ollut shokki vaan itseasiassa tuntuu rentouttavalta?

Todellakin ja sillä, että lapsi on hymyilevä ja iloinen ei kyllä ole hintaa! 

Rahaa on vähemmän käytössä, mutta toisaalta siitä itse päättää ja voi säästää niissä jutuissa, jotka itse valitsee. Exän työhön esimerkiksi kuului aika paljon edustamista, siis vaimollekin, niin ah tunnetta kun myin nettikirpparissa nekin mekot ja ostin halpisreissun itselleni ja lapselle. Kukaan ei reissussa valittanut sen enempää rahan menosta kuin halpishotellista, meille riitti limsat altaalla ja pitkät kävelyt rannalla.

Vierailija kirjoitti:

Onko nämä yhteiseltä tililtä maksettavat laskut jotain sun Marimekon laukkuja :)

Itsellä oli joskus vaikeuksia sulattaa 0-tuloisen avopuolison rahankäyttöä, kun tarttetaan käsilaukku koulua varten tai millon mitäkin. Hän syytti rahalla kontrolloinnista, minä katsoin turhamaiseksi ja rahan tuhlaamiseksi.

Noh, me tienattiin miehen kanssa abaut saman verran. Toki olin aluksi opiskelija ja jossain välissä äitiysvapaalla mut yhtäkaikki, yli 10 vuotta töitä käytännössä samalla palkalla. Molemmilla tili koko ajan tyhjä. Kummallakaan ei kalliita harrastuksia, ei sairauksia, ei mitään mikä olisi perustellut jotenkin toispuoleisen rahan menon, muu kuin miehen suureelliset materiaaliset haaveet. Ja silti mies jaksoi valittaa viihde-elektroniikkansa ja kaljalavojensa keskeltä, että mihin hänen kaikki rahansa menee ja erossa, että minä ryöstän hänet kun vaadin puolet talon arvosta. Aika monta henkkamaukan puseroa sain ostaa esim uuden auton hintaan ja kyllä, ostinkin. Miehillä kun tuppaa ne haaveet olemaan tuollaisia isomman puolisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kuin mun mies. Monesti olen sanonut hänelle, meillä kun on hyvä puheyhteys, että mä ja lapset eletään täällä kuin huopatossutehtaalla, yritetään olla mahdollisimman näkymättömiä ettei mies suutu. No tästä hän suuttuu ja väittää että mä olen se raivohullu. Jotenkaan ei osaa nähdä tätä piirrettä itsessään.

Laskut maksetaan isossa läjässä kerran kuussa ja se on mun kuukauden inhokkihetki, silloin on raivoamista aivan varmasti luvassa. Ja kaikkien laskujen suurin syypää olen minä, tietysti. Hermostuu myös kovasta äänestä, jos vaikka vahingossa jotain kaatuu tai menee rikki, siis kaikesta mitä ei ole etukäteen "käsikirjoitettu". Ihmettelen miten työssään pärjää, kun kotona ei kykene mihinkään.

Itse olen tällä hetkellä ihastunut toiseen, siis mitään ei olla toisillemme tunteista puhuttu enkä siis ole ihastuksen kanssa mitään tehnyt. Nautin vaan tästä energiasta mitä ihastumisesta saan ja se auttaa mua tällä hetkellä tässä arjessa. Heti kun lapset aikanaan muuttavat pois kotoa, silloin viimeistään eroan miehestä ja nautin loppuelämäni itsekseni.

Miksi roikotat lapsiasi tuossa pas kassa? Lähde nyt niin tuhot ovat pienemmät.

Tätä olen itsekin pohtinut ja syitä riittää. Esim joutuisimme muuttamaan pois, koska mies on varakkaampi. Lapsilla on täällä niin hyvä kaveriverkosto ja hyvä koulu. Heidän koko elämänsä muuttuisi.

Tiedän, että mieheni ei sietäisi eroa, olemme asiasta keskustelleet. Hän ei suostuisi siihen. Ja uskon, että kostaisi sitä jotenkin. Suoraan sanoen en siis uskalla, olen liian arka.

Ja mies on paljon töissä, paljon työreissulla ja saamme lasten kanssa elää täällä ilman häntä. Ne ovatkin aina onnellisimpia hetkiä, tästäkin olen monta kertaa miehelle sanonut, miten olemme täällä onnellisempia ilman häntä, että yrittäisi muuttaa käytöstään eikä olla jatkuvasti niin pahalla tuulella.

Ero ei siis tulisi yllätyksenä hänelle, tai no ainahan ne miehille tulevat vaikka naiset vuosia tunteistaan puhuisivat. Mutta se muuttaisi meidän kaikkien elämää niin paljon, että vaakani kallistuu siihen, että ei kannata.

En kyllä tajua näitä selityksiä. Lasten elämä muuttuisi? Entä sitten, oletko ajatellut, että lasten elämä muuttuisi nimenomaan parempaan suuntaan? Oletko ulkomaalaistaustainen, tiedätkö ettei Suomessa tarvitse toisen osapuolen lupaa erota vaan voit päättää itsenäisesti haluavasi eron ja sitten vaan haet eroa käräjäoikeudesta? Kuulostat kyllä aivan kauhean tossulta ja aikaansaamattomalta. Muutenhan siihen ei olisi mitään sanomista, mutta tuhoat lastesi elämän tuolla elämänasenteellasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ongelmia potenssin kanssa?

Ja toinen kyssäri; Vetääkö mies ns. "lammaskännit" jolloin tulee sitten lässyttämään perheelle kuinka paljon hän teistä tykkää?

En katselisi myöskään päivääkään tuollaista äijää. Lapsesi ovat jo traumatisoituneet - believe me.

Potenssin kanssa ei ole ongelmia, päinvastoin ihmettelee laimeaa halukkuuttani seksielämään kaiken raivoelämän keskellä. Painostaa ja kyselee raivokohtaustensa keskellä, rakastanko häntä. Viimeksi sanoinkin, että tässä tilanteessa rakkauden tunnustaminen olisi kuin antaisin hyväksynnän tuollaiselle käytökselle, sitä viestiä en voi antaa. En hyväksy huutamista ja raivoamista, millään tavalla. En viehäty enää pätkän vertaa temperamentista ja kiihtymisestä. Väsyn siihen ihan hetkessä.

Eikä juo, paljon koskaan mitään. Osaa selvinpäinkin olla ihan mahdoton. Muutaman lonkeron sillontällön ottaa, mutta se ei muuta tilannetta suuntaan taikka toiseen. Minusta tuntuu että esikoinen 10.v on jo jollain lailla lakannut arvostamasta isäänsä. Ihana urheilijatyttö, jonka lajissa minä autan häntä eteenpäin. Isänsä lähinnä raivoaa kustannuksista. Viime kuussa maksoin omalta tililtäni kisamaksut, että lapsi sai osallistua unelmiensa kisoihin kauden päättäjäisiin.

Voi kun tietäisitte miten poikki tähän elämään hänen kanssaan olen. Olen ollut jo vuosia, mutta nyt alkaa todenteolla tuntua että en enää jaksaisi lainkaan.

Tänään on nuorimman lapsen syntymäpäivät. Minä ja esikoinen järjestettiin ihana pieni aamujuhla, mies on vain lähinnä keskittynyt murjottamaan ja kerkisi jossain välissä lasten kuulumattomissa minua sättiä siitä, miten tähänkin on mennyt rahaa. Oli aamuksi munkkeja, mehua ja sipsejä, sekä numeronmuotoinen heliumpallo. Lahjankin ostin- omalla rahalla tietysti.

Ap

Ap

Ei voi olla totta. Kuulostaa ihan sanasta sanaan tutulta. Olen niin moneen kertaan sanonut suuni puhtaaksi siitä, että kyllä lastenkin hankintoihin käytetään rahaa ihan sen verran kuin on tarpeen, niin ei enää kehtaa ääneen mainita. Siinä hän sitten kivaksi tarkoitetun lapsen juhlan ajan mököttää ja murahtelee sarkastisia kommentteja sen sijaan että voisi olla normaalisti. Ja itseltä menee juhlatuuli tiehensä, kun tietää että nyt siellä taas padotaan negatiivisia tunteita, jotka todnäk iltaan mennessä ryöpsähtävät jotain kautta ulos.

En ole pitkiin aikoihin kutsunut ketään kyläänkään miehen ollessa paikalla. Hän aina murjottaa jossain ympärillä (ilmeisesti kokee että tuhlaan aikaa väärään asiaan) ja rupeaa siivoamaan pöytää lähdön merkiksi jo ennen kuin kaikki ovat valmiita.

Meillä on pelastanut tosi paljon se, että perin isovanhempieni mökin joka ei ole kovin kaukana. Turha rahareikä tietysti etenkin miehen mielestä, mutta on ollut aivan ihanaa, kun on voinut vain ilmoittaa että lähdetään lasten kanssa nyt yöksi mökille. Mies ei halua mukaan, koska se paikka ei ole hänen kontrollissaan ja muutenkin mieluummin on yksin kotona. Mökillä on sitten juhlittu ja naurettu ilman että kukaan jurottaa vieressä tuomitsemassa. On niin vapaa olo, kun ei tarvitse miettiä mitä tekee ja miten toinen siihen reagoi. Olen aina arvostanut juuri vapautta eniten, miten voi olla mahdollista että olen päätynyt elämään, jossa olen jotenkin menettänyt sen?

Mun ex oli samanlainen lisättynä jokaviikonloppuisella juomisella. Joi siis yksinään niin kauan että sammui sohvalle. Hän raivosi jatkuvasti ja syytti AINA minua kaikista kauheista vastoinkäymisistään:

- nukkui pommiin

- en ollut ajatustenlukija että hän oli suunnitellut jotain mistä hän ei ollut minulle kertonut

- joku ruoka oli pilaantunut jääkappissa

- jotain ruokaa joutui heittämään roskiin

- jossain oli pölyä/muruja/hiekkaa/roskaa

- joku ajoi hitaasti hänen edessään

- joku joku erehtyi yleistämään miehistä jotain

- jos erehtyi tuomaan naisia tai heidän osaamistaan millään tavalla esiin

- jos söin hänen mielestään liian vähän/paljon/harvoin/usein/väärälaisesti tai jos minulla oli nälkä/ei ollut nälkä

- jos jotain meni rikki (vaikka itse hajotti tavaroita raivoipäissään)

Viimein äityi väkivaltaiseksi jolloin sain voimaa lähteä suhteesta. Kestin tätä sontaa siis vuosia! Älä jää odottamaan kunnes lapset ovat isompia, he oppivat tämän käyttäytymismallin.

Minun mieheni on myös sellainen, että suuttuu ihan mitättömistä ja typeristä asioista. Jos vaikka lattialle valuu vettä tiskikoneesta enkä huomaa sitä heti, niin raivostuu että nyt lattia on lopullisesti pilalla. Suuttuu siis vahingoista, mutta kun hänelle tapahtuu vahinko, niin ei tietenkään siitä hermostu. Mutta mieheni on siitä vaikea luonne, että hänen käytöksensä on epäjohdonmukaista, eli joskus raivostuu jostain asiasta silmittömästi, ja joskus toiste, kun sama vahinko tapahtuu niin ei suutu ollenkaan. On siis todella vaikea ennustaa mistä hän milloinkin suuttuu. Tuntuu, että en voi olla kotona oma itseni. Minun täytyy jatkuvasti miettiä mitä sanon ja mitä teen, elän elämääni niin, etten vain suututtaisi miestäni. Olen miettinyt paljon eroa, mutta olisi helpompi erota jos aloite tulisi mieheltä. Miten tuollaisesta raivohullusta pääsee eroon ilman, että itse pääsee hengestään? Mies ei aloitetta ole tehnyt, varmaan kun on saanut haluamansa eli naisen, joka pysyy kontrollissa, ja pesee pyykit ja tekee ruokaa. Jos oikein paljon pistän vastaan, tukee kuvioihin väkivalta. Niin kertokaa te, jotka sanotte että miksi ette vain eroa, että miten tällaisesta suhteesta erotaan? Kuvitelkaa tilanne, että sanon miehelle että haluan erota. On todella suuri riski että tulee turpaan. Joskus mietin jopa niin kamalia asioita,että en pääse eroon mielestäni kuin niin, että hän kuo!ee. Omatunto kolkuttaa kun tämmöisiä olen ajatellut mutta tilanne on ihan mahdoton.

Vierailija kirjoitti:

Minun mieheni on myös sellainen, että suuttuu ihan mitättömistä ja typeristä asioista. Jos vaikka lattialle valuu vettä tiskikoneesta enkä huomaa sitä heti, niin raivostuu että nyt lattia on lopullisesti pilalla. Suuttuu siis vahingoista, mutta kun hänelle tapahtuu vahinko, niin ei tietenkään siitä hermostu. Mutta mieheni on siitä vaikea luonne, että hänen käytöksensä on epäjohdonmukaista, eli joskus raivostuu jostain asiasta silmittömästi, ja joskus toiste, kun sama vahinko tapahtuu niin ei suutu ollenkaan. On siis todella vaikea ennustaa mistä hän milloinkin suuttuu. Tuntuu, että en voi olla kotona oma itseni. Minun täytyy jatkuvasti miettiä mitä sanon ja mitä teen, elän elämääni niin, etten vain suututtaisi miestäni. Olen miettinyt paljon eroa, mutta olisi helpompi erota jos aloite tulisi mieheltä. Miten tuollaisesta raivohullusta pääsee eroon ilman, että itse pääsee hengestään? Mies ei aloitetta ole tehnyt, varmaan kun on saanut haluamansa eli naisen, joka pysyy kontrollissa, ja pesee pyykit ja tekee ruokaa. Jos oikein paljon pistän vastaan, tukee kuvioihin väkivalta. Niin kertokaa te, jotka sanotte että miksi ette vain eroa, että miten tällaisesta suhteesta erotaan? Kuvitelkaa tilanne, että sanon miehelle että haluan erota. On todella suuri riski että tulee turpaan. Joskus mietin jopa niin kamalia asioita,että en pääse eroon mielestäni kuin niin, että hän kuo!ee. Omatunto kolkuttaa kun tämmöisiä olen ajatellut mutta tilanne on ihan mahdoton.

Oon tosi pahoillani.

Minä olin pitkään parisuhteessa hyvin alistavan, väkivaltaisen, erittäin arvaamattoman miehen kanssa. Juuri se arvaamattomuus oli raskainta, kun koskaan ei tiennyt, mikä huutoraivokohtaus mistäkin tulee. Olin täysin uupunut siitä pelosta, milloin räjähtää ja mistä ja yritin kaikki energiani kului siihen, että yritän ennakoida ja hoitaa asiat niin, ettei kohtausta tulisi, mutta kun niiden kanssa ei ollut mitään logiikkaa.

Lopulta ajattelin, että kuolema on parempi vaihtoehto kuin hänen kanssa oleminen. Sanoin, että haluan eron ja jos tappaa niin tappaa. Että en jaksa enää. Sanoin, että anna palaa, tee mitä haluat, mutta en enää alistu. Kyllä, toivoin kauan, että hän kuolisi.

Muuttui hyvin aggressiivisesta lähinnä surulliseksi ja ero toteutui.

Eli mulla kävi näin, mutta valitettavasti monet pääsee hengestään, kun tuollaisen yrittää jättää.

Yritin saada apua, mutta en sitä saanut. Neuvottiin vain puhumaan asiat selväksi. Apua voi yrittää saada, mutta valitettavasti sitä ei aina saa. Jos saisit edes jonkun ihmisen puolellesi. Minä en saanut ketään, koska mies esitti niin ihanaa muille.

Koko lapsuutemme käveltiin kananmunankuorilla, ettei iskä vaan suuttuisi. No eihän lapsikaan voi mitenkään estää/aavistaa syitä, joista tällä kertaa raivostutaan.

Syyt naamioitiin aina jotenkin kasvatukselliseksi ( käytötavat) tai säädyliseen elämään ( näin kuuluu tehdä, ja mitä naapurit ajattelee). Valot päällä väärässä huoneessa, sähköä kuluu ja naapuri näkee sisälle. Ei syö tarpeeksi nopeasti , ei tervehdi ( jostain syystä keskellä päivää) iskää reippaasti, äiti ei osaa ajaa autoa, ei osaa lämmittää saunaa.

Äiti hyssytteli lapsia olemaan hiljaa, yritti tiskata äänettömästi, oli marttyyri ja poti pimeässä huoneessa migreeniä.

Mitä meistä tuli? Alisuoriutuja, jännittäjiä, minkäänlaista stressiä kestämättömiä, kesken jääneitä opintoja, työpaikoilla meitä ohitetaan surutta: reippaat ja rohkeat menee ohi.

Varsinkaan velijilleni ei annettu minkäänlaista mallia mieheksi kasvamisessa.

Osa juo liikaa, ja häilyy alkoholismin rajalla. Ammatit ovat aivan alle lahjojen.

Jaa että ollaanko kiitollisia mutsille, polvillaaan kiitellään kun jaksoit?? Ei olla juurikaan tekemisissä. Ei oikein jaksa eikä kiinnosta. Nyt saa olla marttyyria oikein rauhassa.

Että joo todellakin miettikää niitä lapsianne.

Jos elät väkivaltaisessa suhteessa toimi näin:

- Avaa taiteilijanimellä oleva Facebook-tili ja liity naisille tarkoitettuihin ryhmiin. Asioi ryhmissä esim. vessatauolla. Poista sivuhistoriat (joka kerta)

- Kerro ryhmissä tarvitsevasi apua. Katso ettei auttaja ole miehesi tuttava.

- Lähde yöllä tai silloin kun mies on töissä

- Tavarat saa aina hankittua uusiksi. AINA

- Hanki lähtöpäivää varten toinen puhelin. Joskus puolisot tykkää asettaa vakoiluohjelmia. Siksi tarvitset puhtaan luurin jota et näytä kumppanille.

- Salaa osoitetiedot ja kiellä luovuttanasta niitä. Vaihda numero, salaa some. Etkä palaa vaikka saisit nähdä vuosisadan show:n.

Ei miestä vaan vaimo.

Tarkistuttakaa mahdollinen diabetes, verensokerin vaihtelu voi aiheuttaa käsittämättömiä käytösoireita.

Vierailija kirjoitti:

Koko lapsuutemme käveltiin kananmunankuorilla, ettei iskä vaan suuttuisi. No eihän lapsikaan voi mitenkään estää/aavistaa syitä, joista tällä kertaa raivostutaan.

Syyt naamioitiin aina jotenkin kasvatukselliseksi ( käytötavat) tai säädyliseen elämään ( näin kuuluu tehdä, ja mitä naapurit ajattelee). Valot päällä väärässä huoneessa, sähköä kuluu ja naapuri näkee sisälle. Ei syö tarpeeksi nopeasti , ei tervehdi ( jostain syystä keskellä päivää) iskää reippaasti, äiti ei osaa ajaa autoa, ei osaa lämmittää saunaa.

Että joo todellakin miettikää niitä lapsianne.

Kuulostaa tutulta. Vaimo kestää huonosti nälkää, väsymystä, stressiä, PMS:iä ja hermostui satunnaisesti milloin mistäkin. Muistan vieläkin yhden kerran kun olin parivuotiaan lapsemme kanssa sohvalla lukemassa satua kun vaimo tuli töistä kotiin ja alkoi raivoamaan tuulikaapissa olevista kengistä. Siivousta ei voinut milloinkaan tehdä ilman raivoamista jne. Ero oli mielessä monesti, mutta en uskaltanut jättää vaimoa lasten kanssa, koska vähintään vuorovanhemmuushan sitä olisi ollut edessä.

No lapset ovat sittemmin kiertäneet  nuorisopsykiatrian osaston kautta masennuksen ja ahdistuksen sekä itsetuhoisuuden vuoksi. Tiedä sitten mikä osuus on perintötekijöillä ja mikä lapsuuden ympäristöllä.

Vierailija kirjoitti:

Tarkistuttakaa mahdollinen diabetes, verensokerin vaihtelu voi aiheuttaa käsittämättömiä käytösoireita.

Sehän on miehen vastuulla mennä lääkäriin ja terapiaan. Ihan käsittämätöntä laskea naisen harteille miehen terveys. Aikuinen ihminen osaa varmasti soittaa tk:seen.

Näin miehenä juuri tuollaiset raivohullut saavat itseni raivon partaalle. En voi sietää huutajia ja takakireitä komentelijoita tippaakaan. Tällaisiltä tyypeiltä pitäisi kieltää parisuhteet ja esimiestehtävät.

Minä olen tällainen. 

Ystävien mielestä olen "superrauhallinen". Töissä kehutaan loistavaa paineensietokykyä. Mutta kodin seinien sisäpuolella... ei. Niin kauan kuin olen yksin, hommat toimii. Myös satunnaiset vierailut ovat ok. Mutta yhteiselämä vaihtaa jonkin sellaisen vaihteen silmään, jota en tunnista. Olen jatkuvasti ylivirittynyt, ärtyisä, välttelevä. 

En puolustele itseäni, mutta lapsuudenkotini oli väkivaltainen (lähinnä henkisesti - minua tykättiin näpäytellä ja kiusata, iskä ei käynyt koskaan käsiksi mutta viinapäissään äiti kävi). Olen hyvin jännittynyt siellä käydessäni. Minun pitää tietoisesti muistuttaa, että lasken olkapäitä alas. En pysty edes nukkumaan siellä kunnolla. 

Jotenkin toisen ihmisen kanssa asumisesta tulee samanlainen taistelu olemassaolosta kuin lapsuudenkodissani. Vahdin jokaista hengähdystä, herään jokaiseen risahdukseen, en nuku kunnolla enkä lepää. 

Ja ei, ei ole aikeita yrittää enää ikinä uudelleen. 

En kestä tuollaisia miehiä tippaakaan, en sekuntiakaan, ehkä koska oma isäni oli ihan päinvastainen. 

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tässä maailmassa oikeasti olemassa hyviä miehiä? Siis sellaisia peruskallio ja perheen turva- ihmisiä? Jos joskus pääsen tästä liitosta pois ja tällaisen suhteen vielä löydän, romahdan varmaan ihan maanrakoon vuosien taakasta ja sen jälkeen palaan täyteen loistoon ihmisen rinnalla, joka antaa minun säteillä omaa valoani.

Mieheni yrittää nyt tukahduttaa minut ja sammuttaa minusta kaiken ilon. En tiedä miksi. Hänen oma vihansa ja raivonsa on vaan tällä hetkellä niin suuri.

Ap

Minä tiedän monta tällaista miestä suvussani ja tuttavapiirissäni. Tsemppiä ap.