Jonkinlainen luovuttaminen 47-vuotiaana?

Olen 45-vuotias. Mulla oli samoja alakuloisia ajatuksia kuin monella tässä ketjussa. Että tässäkö tää oli. Lapset kohta aikuisia, ura ei motivoi ja parisuhde lamaantunut. Mutta. Jouduin noin vuosi sitten onnettomuuteen ja loukkaannuin pahasti. Hengenlähtö oli lähellä. Leikkaus pelasti liikuntakyvyn, mutta toipuminen oli tuskallista. Ehkä kliseistä, mutta siinä hetkessä tajusin, miten hyvää elämäni on. Mulla on lapset, mies, perhe, työ, terveyttä kaikilla läheisillä ja oma kiva koti ja ihanat lemmikit ja muutama hyvä ystävä. Jokin sai minut sisuuntumaan ja sinnikkäästi ja hyvän fysioterapeutin avulla sain liikuntakykyni - ja elämänhaluni- takaisin. Nyt minua vähän kiinnostelee, mitä nurkan takana on.

Ihan totta, ainakin itse olen työpaikalla se mukavuudenhaluinen ja laiska. Teen työni ihan riittävän hyvin, mutta en ymmärrä, miksi tämän ikäisenä pitäisi alkaa repimään liikaa. Työelämässä pitää kuitenkin jatkaa vielä sen 17 vuotta. Ei kukaan mua siitä palkitse, että hommaan itselleni burnoutin ja työkyvyttömyyden, niin kuin nuorempana oli vähällä käydä. Hankkikoot nuoremmat hyvää kokemusta ja ottakoot ne kiinnostavat ja haasteelliset tehtävät, saavat sitten uuden hyvän merkinnän cv:hen ja voivat vaihtaa työpaikkaa. Minua ei kiinnosta uusi tai entinenkään työ.

Pyrin kyllä olemaan mukava ja positiivinen työkaveri kaikenikäisille ihmisille töissä. Miksi pilaisin nuivuudella muiden elämän. On mukavampi istua kahvilla, kun on kiva ilmapiiri. Uskon, että oma sisäinen tyhjyys ei välity muille, kun haluavat tavata työajan ulkopuolellakin. On ollut aina helppo tulla ihmisten kanssa toimeen, vaikka mieluummin tuijottaisivat seinää kotona. Koska yksinäisyys kuulemma masentaa, menen yleensä mukaan, jos pyydetään.

elämä on ihan turhaa jos on sen verran tyhmä ettei pysty opiskelemaan hyvää ammattia,ja on senverran ruma ettei kelpaa parisuhteeseenkaan.itse olisin jo valmis poistumaan täältä.viinalla hidas itsari.

Samanlaiset ajatukset on. Mutta miten voisi olla tyytyväinen ja rauhassa, ilman alakuloista mieltä?

Sama. Kukaan ei tule 40-vuotissyntymäpäivänäni muistamaan. Eikä hautajaisiin tulisi kuin suku.

N39

Sama.

Olen 53v ja edelleen utelias ja kiinnostunut monesta. Hankalat perussairaudet vaan väsyttävät mua niin, että pitää tarkkaan mitoittaa mihin energiani käytän. Ja pitää levätä paljon. Haluaisin vielä vaikka mitä, mutta tällä hetkellä teinit ja oma tutkimusprojekti vievät kaikki mehut. Miehet ei kiinnostele, liikaa vaivaa verrattuna iloon.

En tiedä kehtaanko mennä edes valintakokeeseen. Hävettää ja nolottaa tämänikäisenä hakea opiskelemaan. Sama hävetys ja nolotus oli 38-vuotiaana kun hain AMK:hon. Mutta toisaalta kaipaisin sitä, että pääsisin opiskelemaan omalla tasollani (AMK on mulle alisuoriutumista) ja onnistumaan siinä, ihan riippumatta siitä saanko sillä osaamisella sitten töitä vai en. Tämä ala olisi toki sellainen, mitä voi opiskella itsenäisesti, mutta toistaiseksi toiminnanohjauksen vaikeuksien vuoksi se ei onnistu. 

Mitä häpeämistä? Olen sua vuotta nuorempi ja haen oikeustieteelliseen. Tämän ikäisenä ei tarvitse enää muiden (oletettuja) ajatuksia miettiä. En sillä tutkinnolla tee enää työelämässä mitään, mutta niiden asioiden opettelusta on hyötyä muuten ja kiinnostavat. Kun tässä elämässä ei hirveän moni asia enää motivoi, niin kannattaa panostaa niihin vähiin kiinnostaviin, ettei täysin surkastu - on mun ajatus.

Samaan aikaan lohduttaa, etten ole yksin pohtimassa samoja asioita mutta tuli myös todella surullinen mieli luettuani ketjun kommentteja. Toivottamuus on ihan järjetön tunne ja sattuu, kun asiat eivät muutu vaikka päällään seisoisi. Vaikka olenkin aivan mitätön ja pieni, tavallinen ihminen, niin toivon jokaiselle ketjussa kaikkea parasta, paljon rakkautta ja iloa - olemme sen ansainneet. <3

Ainoa työ, jota voisin tehdä: mainosten jako.

Mulla onneksi pysynyt luonne mielenkiinnon osalta samana, edelleen olen utelias vähän kaikesta uudesta ja jännästä.

Muistan miten porukkaa kouhkasi että kannattaa tehdä lapset nuorena niin on sitten +40 vapaa ja lapset jo lähteneet. No, kovin näyttää että + 40 on ihanaa elämää :D itse tein lapset 32-35 ja nyt 46 v ne on vielä kotona, ja on vielä pitkään. Elin 19-30v elämää jossa asuin useaan otteeseen ulkomailla, vaihdoin suomessa kaupunkeja ja työpaikkoja ilman huolen häivää, ei kaduta että meni näinpäin. 

Muuten en tunnista itseäni ketjusta, mutta avautui kyllä miksi naisvaltaisella työpaikalla jossa keski-ikä yli 55v on niin tunkkaista ja tylsää. On nuorissa "menestyjissäkin" omat rasittavat puolensa, mutta mieluummin sitä sekoilua kun tätä pysähtyneisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Ainoa työ, jota voisin tehdä: mainosten jako.

Nivelet siinä paukkuis.

Vierailija kirjoitti:

Samanlaiset ajatukset on. Mutta miten voisi olla tyytyväinen ja rauhassa, ilman alakuloista mieltä?

En tiedä. Aiemmin/nuorempana tepsineet keinot ei enää auta eikä riitä ainakaan mulla. Enää ei auta ulkoilu eikä lenkkeily vaikka ennen sai aina hyvä fiiliksen. Samoin ennen esim. aina keväisin ilahtui kaikista keväänmerkeistä ja muutoksista joita oman vakkarilenkin varrella huomasi sekä oli kiva laittaa aina vähän uudenlaistakin kesäkukkaa omien lemppareiden lisäksi.

Tällaisia pikkujuttuja sen arjen vastapainoksi ja oikein oli positiivinen tai no, ainakin neutraali olotila vaikka ei se arki silloinkaan sen enempää omannäköistä tai erityisen kivaa ollut. Se oli kuitenkin ihan ok ja siedettävää arjeksi.

Nyt sitä on jotenkin tajunnut, että koska omassa elämässä ei erikoisemmin juhlaa ole niin siksi sen arjen pitäisi olla huomattavasti parempaa. Varsinkin kun tätä arkeansa ei enää tunnu edes sietävän ja kaikki niin isommat kuin pienemmät linjat on jotenkin aivan väärin.

Tämän lisäksi alkaa jo esivaihtarit kolkutella ovella ja kroppa muistutella ettei tässä enää olla ihan tyttösiä. Erikoisinta on, että nykyään saa melko tarkkaankin katsoa mitä syö vaikka aiemmin on voinut syödä ihan mitä vaan ilman mahanpuruja tai näppylöitä leuassa. Olisi ilmeisesti pitänytkin, koska nykyään närästää se ja ummettaa tämä ja kolmatta syömällä tulee muuten vaan tosi vetämätön ja höntti olo.

Minulla on alkanut tulla samaa jo 45-vuotiaana. Enemmän kyllä koen että se on rauhallisuutta ja tyytyväisyyttä, kuin luovuttamista. Ei kyllä nuorempanakaan ole koskaan ollut mitään kovaa paloa oppia asioita ja kehittää itseään, maailma on loputtoman täynnä erilaisia asioita ja näkemyksiä niin mitä merkitystä sillä on jos jonkun yhden asian opettelen. Pisara meressä.

Nautin omista, pienistä asioistani. Seesteisyys ja zen vaan.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin tehdä vielä vaikka mitä mutta pelkään että en kerkiä kaikkea haluamaani kun vuodet juoksevat joutuisaan ja ikää tulee. N59.

Aika kuluu kyllä ihan huimaa vauhtia +40-vuotiaana ja vauhti tuntuu vaan kiihtyvän vuosi vuodelta. 

Monia asioita haluaa tehdä ja kokea, mutta monen asian suhteen joutuu hyväksymään sen ettei ne tulekaan koskaan toteutumaan, koska se asia A (minkä jälkeen voi vasta kokea asiat B ja C) onkin jo pysyvästi poissuljettua.

Tämä on ainakin mulle todella hankalaa ja samalla hankaloittaa ihan hurjasti elämistä ihan vaan tässä hetkessä.

Mä katson nykyään tarkkaan, mihin aikani käytän, koska tähän 52 vuoden ikään mennessä on tullut niin paljon jo tehtyä ja nähtyä, että esim. konserteista menen kuuntelemaan nykyään vaan ihan ne kaikkein kiinnostavimmat huiput. Mutta muuten en kyllä ole millään tavalla vielä toinen jalka haudassa, haluan tehdä ja oppia vielä vaikka mitä. Omituinen ajatus, että jostain iästä alkaen pitäisi vain lakata tekemästä ja aloittamasta mitään ja alkaa odottaa kuolemaa. En kyllä asu Suomessa, että ehkä siksi tällainen luovuttamisen ja masentuneisuuden ilmapiiri ei ole muhun tarttunut. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on alkanut tulla samaa jo 45-vuotiaana. Enemmän kyllä koen että se on rauhallisuutta ja tyytyväisyyttä, kuin luovuttamista. Ei kyllä nuorempanakaan ole koskaan ollut mitään kovaa paloa oppia asioita ja kehittää itseään, maailma on loputtoman täynnä erilaisia asioita ja näkemyksiä niin mitä merkitystä sillä on jos jonkun yhden asian opettelen. Pisara meressä.

Nautin omista, pienistä asioistani. Seesteisyys ja zen vaan.

Tunnistan itsessänikin tuon tietynlaisen intohimottomuuden uusiin asioihin joka on jatkunut nuoruudesta asti. Lapsena vielä oli kiinnostusta monenlaiseen tekemiseen ja harrastamiseen, mutta nämä kuitattiin aina älyttöminä ja hölmöinä turhuuksina joten lopulta sitä ei enää viitsinyt/jaksanut innostua mistään. Ainakaan siis tekemisen tasolla, kyllä sitä kaikenlaista on unelmoinut/suunnitellut sekä tehnyt ja harrastanutkin mielikuvituksessaan oman pään sisällä.

Näitä vaan ei oikein ole enää uskaltanut sanoa ääneen kenellekään. Ja nyt kun ne uskaltaa ja haluaakin tuoda julki niin onkin jo myöhäistä tehdä sitä ja tätä. Tuntuu kuin olisi elänyt jossain tynnyrissä ja nyt vasta havahtuu siihen kuinka monet/muut on tehneet/harrastaneet näitä jo vuosikymmeniä.

Hankala selittää tätä turhautumisen ja toisaalta elämättä jääneen elämän aiheuttamaa myllerrystä ja kateuttakin. Päällimmäisenä tunteena on todella usein se, että voi kun saisi käännettyä kalenteria sen 30 vuotta taaksepäin.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Kukaan ei tule 40-vuotissyntymäpäivänäni muistamaan. Eikä hautajaisiin tulisi kuin suku.

N39

Karua tajuta, ettei tule edes sukua. Toisaalta mitäpä sillä suvullakaan enää siinä vaiheessa tekisin.

Mä haluaisin elää elämääni sellaisessa sosiaalisessa ympäristössä jossa on paljon tuttuja ihmisiä ja juttuseuraa, oma perhe, puoliso ja kummankin suvut joiden kanssa ollaan tekemisissä. Eri ikäisiä ihmisiä, erilaisia näkemyksiä ja yhteisiä kokemuksia. Läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta.

Kun ei vaan jaksa enää.