Lue keskustelun säännöt.
Jonkinlainen luovuttaminen 47-vuotiaana?
06.04.2022 |
Olen viime aikoina huomannut, että olen todella muuttunut elämään suhtautumisessa. Minulla ei ole enää unelmia, haaveita tai tavoitteita.
Töissä käyn jotta saan rahaa. En halua oppia uutta, ei ole mitään paloa enää sellaiseen. Työni teen miten pitääkin, mutta kehittäkööt nuoremmat firmaa ja kouluttautukoot lisää.
Toisaalta koen oloni helpottuneeksi. Enää ei tarvitse tehdä "mitään". Nyt saan vaan olla ja yrittää nauttia elämästä. Helppoa se ei ole koska minulla niin paljon ollut viime vuosina vastoinkäymisiä :(
Onko minulla kohtalotovereita?
Kommentit (283)
Vierailija kirjoitti:
Olen 33 ja luovuttanut :(
Mullakin tuli ekan kerran just tuossa iässä fiilis, että ei tämä elämä taida tästä parantua eikä muuttua sellaiseksi mikä itselle tuntuu oikealta.
Enkä valitettavasti ollut väärässä vaikka en vielä silloin luovuttanutkaan vaan edelleen tartuin kaikkiin sopiviin tilaisuuksiin joilla elämästä olisi omannäköistä saanut, jos/kun sellainen vaan kohdalle osui.
Enää en jaksa edes yrittää.
N46
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ite nyt viidenkympin paremmalla puolella ja oon viäkin ihan tavattoman seikkailunhaluinen.
Ärsyttää kun en ihan pääse eroon tästä ympäristön paineesta että ei tässä iässä nyt enää tehdä sitä ja tätä tuota, tai että nyt on jotenkin jo kaikki ohi.
Sellainen elää vielä minun sukupolven ajatusmaailmassa että meillä naisilla se elämäntarkoitus on ja pitää olla lapset, mies ja perhe. Ja nyt kun tässä iässä se lapsenteko alkaa olemaan ohi, niin sitten on koko elämä ohi.
Tämähän on täysin väärin ja varsinkin suomessa jossa naiset on keskimäärin vähemmän perhekeskeisiä kuin monessa muussa maassa ja kulttuurissa.
Ei tässä auta kuin rikkoa näitä luutuneita vanhoillisia käsityksiä omalla elämällä ka esimerkillä.
Vierailija kirjoitti:
Joo moni asia on menettänyt merkityksen. Nautin luonnosta ja rauhasta. En jaksa shoppailua tai tapahtumia. Työt teen ja koska olen asiantuntijstehtävissä, ikä tuo jo perspektiiviä ja kokemusta. En jaksa pönkittää egoani. Olen 47v.
Eihän tuo ole luovuttamista, vaan iän tuomaa viisautta. En minäkään enää jaksa shoppailua tai tapahtumia. Miksi pitäisikään? Egon pönkittäminen ei tuo mitään lisäarvoa omaan elämään. Näin viisikymppisenä on ihanaa, kun voi keskittyä vain olennaiseen, siihen mistä itse pitää ja on omasta mielestä tärkeää.
Sain eilen useita hysteerisiä naurukohtauksia, kun luin tätä ketjua, siis hyvässä mielessä. Niin mahtavan lakonista meininkiä. Olen itse 47. Ja joo, en jaksa itse myöskään tapahtumissa käydä. Luonnossa tykkään liikkua.
Vierailija kirjoitti:
Onpa järkyttävää lukea, että näin moni ihminen on tavallaan luovuttanut, eikä haaveile enää edes mistään, saati että toteuttaisi haaveitaan.
Äitini eli 92-vuotiaaksi. 90 vuotta täytettyään hän sanoi, että vanhenemisessa pahinta on se, että luopuu haaveilusta, kun tietää tosiasiat, ettei siinä iässä voi enää oikein toteuttaa niitä haaveitaan. Ymmärsin tämän, mutta siis näin nuoret ihmiset ovat samassa tilanteessa. Se on kammottavaa.
Työn saanti on turhan vaikea nykyään. Tuleva sukupuuttokehitys alkaa myöhemmin tuottaa työpaikkoja. Mutta lähihätään ei ehdi. Työnantaja & virkavallan voitto pilasi maamme nopeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meitä on moneen junaan. Mä olen 47 myös ja elämäni vireessä, kunnossa, urani huipulla, elinvoimainen ja energinen.
Jäin miettimään miksi, ja keksin syyn. Mulla on lapsia (useampi) ja olen saanut kaksi lasta iäkkäänä eli 40-44 ikävuosien välillä. En sano että kaikille käy näin mutta mua tuo nuorensi.
Olen leikkisä, kiipeilen, pulkkailen jne pienten lasteni kanssa, ihmettelen luonnon ihmeitä, retkeilen, askartelen, siis elän kosketuksessa lapsenomaiseen itseeni. Samoin itse raskaus nuorensi, iho oli loistokunnossa, hiukset paksuni ja kiilsi jne.
Mutta! Mulla on ollut tuo luovuttamisen kausi siinä 35-38 ikävuosina eli tunnistan tuon tunnetasolla. Ehkä se tulee kaikille vaan vähä eri iässä.
Vierailija kirjoitti:
Ei tämä niin huonoa ole kumminkaan. Ei ole perhettä, ei lapsia, ei sukujuhlia, ei kiinnosta muitten tekemiset muutenkaan. Ei enää aja seksinhimo väkinäisiin suhteisiin ja niitten yrittämisiin ja ainaisiin pettymyksiin. Saa olla kotona ja tehdä sitä mitä haluaa. Saa omistaa elämänsä harrastuksille, jotka jonkun mielestä ovat ihan typerää ajanhaaskuuta. Ei tarvitse katsoa uutisia kuukauteen. Ei tarvitse koskaan tehdä facebook-, twitter- tai muuta tiliä. Ei tarvitse olla typerien ihmisten kanssa tekemisissä. Ei tarvitse pestä ikkunoita, jos ei huvita. Saa istua mökin portailla saunomisen välillä alasti pakkasessa oluttölkki kourassa. Ei tarvitse kantaa huolta mistään. Kantaa vain itsensä ja tietää, että se onnistuu kyllä. Meikäläistä ei murreta.
M48
Asiat näyttävät olevan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun on elettävä nyt 46-vuotiaana omaa elämääsi. Näkisin voimavarana, että Sinulla on lapsia. Vaali hyviä suhteita omiin lapsiisi.
Koetko työsi mielekkääksi? Palkkasi on pieni. Oletko harkinnut mahdollista uudelleen kouluttautumista ja työpaikan vaihtoa? Onko Sinulla mielekkäitä harrastuksia?
Et voi mitään sille, että vanhempasi ovat muistisairaita. Muistisairaus on raskas taakka sairaan lähiomaisille. Monella ei Sinun iässä ole enää vanhempia elossa tai vanhemmat asuvat 24/7 hoitokodissa tai vanhainkodissa.
On myös tavallista, että kun on nelissä-viisissäkymmenissä, niin omat vanhemmat alkavat raihnaistua ja rapistua sekä henkisesti että fyysisesti. Vanhemmat alkavat sairastella, yleiskunto laskee ja muisti alkaa pettää. Vanhuksilla on oikeus saada kunnallista kotiapua. Kun vanhusten kotona asuminen ei enää onnistu ja ole turvallista, niin heille tarvitaan ympärivuorokautinen hoitopaikka. Vanhempien sairastelu ja menettäminen on luonnollista.
Vierailija kirjoitti:
Olen 46v ja täysin samoja ajatuksia. Tämän ikäisenä olen alkanut miettiä, mitä järkeä tässä elämässä enää on.
Nuorin lapsi muuttaa pian pois kotoa joten olen sitten yksin. Parisuhde on välillä vaikea ja tuskin johtaa mihinkään. Yhdessä oltu 4 vuotta. Emme asu yhdessä
Vanhemmat molemmat muistisairaita, joten heitä käyn katsomassa ja auttamassa. Yhteistä kivaa aikaa heidän kanssaan ei enää ole. Ne ovat raskaita ja surullisia tapaamisia.
Töissä käyn. Rahaa saan tilille 1500 e/kk joten en juurikaan matkustele tai hemmottele itseäni. Yksin asun joten kaiken maksan itse.
Välillä on todella vaikeaa iloita lintujen laulusta tai kauniista pilvistä. Mitä elämä enää voisi tarjota minulle. Pelkkää vastoinkäymistä ja menetyksiä.
Olkaa onnellisia te, joilla onnellinen parisuhde ja terveet vanhemmat.
Kirjoitin pitkän jolinan taas, "kommenttisi julkaistaan kun se on hyväksytty".
Huoh, ei mitään provosoivaa pitänyt siinä olla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä 46v ja tunnistan paljon tuosta omia tuntemuksiani.
Sitä on jo niin kyyninen, että antaa paljon vaan olla ja naureskelee hölmöyksille, mitä vaikka töissä tapahtuu. Nuoremmat on niin tietävinään kaiken, joten annan tehdä omalla tavalla ja sitten muutaman kuukauden päästä, kun projekti on katastrofitilassa, korjaan ne pari yksinkertaista asiaa, jotka toimimattomuuden aiheuttaa. Olen tehnyt samaa duunia 30 vuotta ja tiedän tämän duunin hommat niin hyvin, että näen yleensä heti ongelman syyn (ja muistan koska se oli edellisen kerran). Työkaverit ei vaan halua neuvoja, joten ovat sitten ilman. Palkka tulee niiden hölmöilylle mielessä nauraenkin. Firmahan tuosta tietysti kärsii, mutta pomot on mulkkuja, joten ansaitsevat tuon myös.
Lopulta vain seksi ja syöminen on elämässä tärkeitä. Sitä odottelee aamulla ruokista ja sitten illallista ja sitten iltapalaa. Hyvänolontunnetta hyvästä ruuasta. Sillä menee työpäivä hyvin. Seksikin kiinnostaa vähemmän näin vanhana, mutta kyllä hyvä teiniporno ja vaimokin on kivoja.
Varsinaisia unelmia ei enää ole, vaan elämässä on saavutettu mitä on saavutettu. Ylpein olen siitä, että onnistuin löytämään naisen, joka on ollut yli vuosikymmenen vaimonani. Vielä noin 20 vuotta sitten oletin, että vietän elämäni yksin, enkä kelpaa kellekään.
Lähempänä ollaan jo hautaa kuin kehtoa, kropan osalta kuin mielenkin.
Mulla tuli tämä tunne, kun 40-vuotissynttäreilleni ei halunnut osallistua edes lähimmät ystäväni. Olin niin järkyttynyt, etten oikein osanut edes reagoida. Vietin juhlapäivän preheeni, kahden lapsen ja mieheni kanssa.
Tuntui, että puolivälissä elämääni kukaan ei edes välitä siitä olenko olemassa. Tuli todella todella tyhjä olo. Sen jälkeen olen huomannut tätä, asteittaista asioita kohtaan kiinnostukseni menettämistä. Ilmeisesti tuo oli itselleni kova kolaus, en oikein ole päässyt siitä yli ettei minulla ollutkaan ihania ihmisiä ja unelmieni elämää ympärillä 40-vuotiaana, onneksi sentään oma perhe.
Joku työelämä ja egon nostatus ei voisi vähempää kiinnostaa. Täytän tänä vuonna 42-vuotta ja olo on todella epätoivoinen ja masentunut. Ehkä se tästä vielä iloksi muuttuu, toivon todella että tapaisin enemmän hyviä ihmisiä ja saisin oman jaksamiseni kuntoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masentavaa, kyynistä ja kurjaa tilitystä.
Se#si ei ole viisissäkymmenissä enää lainkaan tärkeää elämässä. Syöminen sen sijaan on välttämätöntä.
Vierailija kirjoitti:
Täällä 46v ja tunnistan paljon tuosta omia tuntemuksiani.
Sitä on jo niin kyyninen, että antaa paljon vaan olla ja naureskelee hölmöyksille, mitä vaikka töissä tapahtuu. Nuoremmat on niin tietävinään kaiken, joten annan tehdä omalla tavalla ja sitten muutaman kuukauden päästä, kun projekti on katastrofitilassa, korjaan ne pari yksinkertaista asiaa, jotka toimimattomuuden aiheuttaa. Olen tehnyt samaa duunia 30 vuotta ja tiedän tämän duunin hommat niin hyvin, että näen yleensä heti ongelman syyn (ja muistan koska se oli edellisen kerran). Työkaverit ei vaan halua neuvoja, joten ovat sitten ilman. Palkka tulee niiden hölmöilylle mielessä nauraenkin. Firmahan tuosta tietysti kärsii, mutta pomot on mulkkuja, joten ansaitsevat tuon myös.
Lopulta vain seksi ja syöminen on elämässä tärkeitä. Sitä odottelee aamulla ruokista ja sitten illallista ja sitten iltapalaa. Hyvänolontunnetta hyvästä ruuasta. Sillä menee työpäivä hyvin. Seksikin kiinnostaa vähemmän näin vanhana, mutta kyllä hyvä teiniporno ja vaimokin on kivoja.
Varsinaisia unelmia ei enää ole, vaan elämässä on saavutettu mitä on saavutettu. Ylpein olen siitä, että onnistuin löytämään naisen, joka on ollut yli vuosikymmenen vaimonani. Vielä noin 20 vuotta sitten oletin, että vietän elämäni yksin, enkä kelpaa kellekään.
Lähempänä ollaan jo hautaa kuin kehtoa, kropan osalta kuin mielenkin.
Mutta... ulospäinhän se näyttää luovuttamiselta. Ei intoa, kunnianhimoa, uteliaisuutta tai mitään. Vain oman navan ja "sisäisen maailman" pohdintaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen vasta 38 ja olen jo täysin luovuttanut. En haaveile mistään. Voisin yhtä hyvin kuolla jo nyt.
Täysin samat fiilikset ja voisin oikeasti kuolla jo nyt, vaikka ikää vasta 33.
Summasummarum tämä keskustelu...
Suomalaiset keski ikäiset ovat suurin osa uupuneita, tylsistyneitä, elämänilottomia, matalaenergisia ja onnettomia suorittajia.
Ikävä maa ja niin surullinen kansa tosiasiassa.
Masentava kylmä ilmasto vaikuttaa sekä ahdasmielinen holhousvaltio riistoveroineen tässä. Sekä kiireinen ankea työelämä.
Huonolta siis näyttääkin, niskassa painaa myös korona, inflaatio, sota ja nousevat hinnat....sekä ikuinen talvi 2022!
Omat vanhempani olivat 40+, kun synnyin. Hyvin on riittänyt virtaa ja heiltä olen oppinut, että elämänmyönteisellä asenteella pääsee aika pitkälle.
Vierailija kirjoitti:
Summasummarum tämä keskustelu...
Suomalaiset keski ikäiset ovat suurin osa uupuneita, tylsistyneitä, elämänilottomia, matalaenergisia ja onnettomia suorittajia.
Ikävä maa ja niin surullinen kansa tosiasiassa.
Masentava kylmä ilmasto vaikuttaa sekä ahdasmielinen holhousvaltio riistoveroineen tässä. Sekä kiireinen ankea työelämä.
Huonolta siis näyttääkin, niskassa painaa myös korona, inflaatio, sota ja nousevat hinnat....sekä ikuinen talvi 2022!
Ei pidä paikkansa! Suomi on maailman onnellisin kansa! #tutkimus
Vierailija kirjoitti:
Summasummarum tämä keskustelu...
Suomalaiset keski ikäiset ovat suurin osa uupuneita, tylsistyneitä, elämänilottomia, matalaenergisia ja onnettomia suorittajia.
Ikävä maa ja niin surullinen kansa tosiasiassa.
Masentava kylmä ilmasto vaikuttaa sekä ahdasmielinen holhousvaltio riistoveroineen tässä. Sekä kiireinen ankea työelämä.
Huonolta siis näyttääkin, niskassa painaa myös korona, inflaatio, sota ja nousevat hinnat....sekä ikuinen talvi 2022!
Ehkä suurin osa muttei kaikki!
T. Se pirteä, energinen, loistokunnossa oleva 47v!
Haluttomuus on ihan normaalia ja vapauttavaa. Yli 45-50-vuotias nainen ei tarvitse se##iä mihinkään. Naisella on todellakin oikeus olla rauhassa! Hedelmättömyys ja vaihdevuodet ahdistavat ja masentavat naista. Ikääntyessä ulkonäkö ja yleiskunto alkaa rupsahtaa. Huomaa, että ei ole enää nuori eikä jaksa samalla tavalla kuin nuorena jaksoi. Ikääntyessä tulee vaivoja, rajoitteita ja sairauksia.
Yksinasuvalla on helppoa, ei enää vastentahtoista pakkose##iä ja selibaatti on oma valinta. Parisuhteesta voi erota tai järjestää pariskunnalle omat huoneet.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä voiko puhua luovuttamisesta, mutta moni asia ei vain huvita enää. Haluan olla yksin, rauhassa. Se kiinnostaa. Haluan lukea kirjoja ja surffata netissä. Haluan syödä hyvin, siivota kotiani ja ulkoilla. Juuri muuta en sitten haluakaan. En haluaisi tehdä töitä. En halua harrastaa mitään ohjattua asiaa. En halua opiskella enää mitään lisäpätevyyksiä tai muutakaan.
En halua miestä enkä seksiä, ja oikein kimmastun, kun vieläkin tulee miehiltä tekstareita ja ehdotteluita. Eikö jo tässä iässä (48) saisi olla rauhassa? Joskus kun selaan tv-kanavia öisin ja paikalla 18 vilahtaa pornoa, tulee oikein pakokauhuinen olo. Ei yhtään kiinnosta seksi enkä halua nähdä seksinharjoittamista ja alastomia ihmisiä. En todellakaan enää ikinä anna kenenkään tunkeutua kehooni! Ja minä olen joskus ollut aivan hulluna seksiin. Aika aikaa kutakin.
En halua käydä teatterissa, sitäkin olen oppinut suorastaan vihaamaan korona-aikana. Ja kulttuuriväkeä ja sen munattomuutta. En myöskään pidä kuvataiteesta yhtään. Miksi minun on pitänyt elämässäni kierrellä museoissa katselemassa typeriä tauluja tai installaatioita? Eivät ne kosketa minua millään tavalla.
Jotenkin siis kaikki on pelkistynyt. Enää ei ole minkäänlaista toleranssia muille asioille kuin omille intohimoille, joita sentään on vielä muutama jäljellä. Kenenkään toisen vuoksi en enää jaksa venyä.
Ihme kyllä tosiaan pidän siivoamisesta ja pitkistä kävelylenkeistä. Muuten olisin tässä iässä sikolätissä asuva läskipontso.
Olen 46v ja täysin samoja ajatuksia. Tämän ikäisenä olen alkanut miettiä, mitä järkeä tässä elämässä enää on.
Nuorin lapsi muuttaa pian pois kotoa joten olen sitten yksin. Parisuhde on välillä vaikea ja tuskin johtaa mihinkään. Yhdessä oltu 4 vuotta. Emme asu yhdessä
Vanhemmat molemmat muistisairaita, joten heitä käyn katsomassa ja auttamassa. Yhteistä kivaa aikaa heidän kanssaan ei enää ole. Ne ovat raskaita ja surullisia tapaamisia.
Töissä käyn. Rahaa saan tilille 1500 e/kk joten en juurikaan matkustele tai hemmottele itseäni. Yksin asun joten kaiken maksan itse.
Välillä on todella vaikeaa iloita lintujen laulusta tai kauniista pilvistä. Mitä elämä enää voisi tarjota minulle. Pelkkää vastoinkäymistä ja menetyksiä.
Olkaa onnellisia te, joilla onnellinen parisuhde ja terveet vanhemmat.