Yksinhuoltaja ja pienet sosiaaliset piirit

Miten yksinhuoltajuus tähän liittyy.

Mä olen naimisissa ja ei meillä käy ketään jos isovanhempia ei lasketa.

Mulla ei ole edes kavereita.

Ei meilläkään kukaan käy, paitsi lasten kaverit. En ole edes ajatellut, että lapset tästä jotenkin "vaurioituisivat".

Miksi niitä kavereitakin pitää nähdä vain lapsivapailla? Voi niitä kutsua muuten vain kylään, vaikka ruokaa tekemään yhdessä ja kahville.

Vierailija kirjoitti:

Miksi niitä kavereitakin pitää nähdä vain lapsivapailla? Voi niitä kutsua muuten vain kylään, vaikka ruokaa tekemään yhdessä ja kahville.

Niin.. yleensä ovat perheineen illat kotona.

Vierailija kirjoitti:

Miten yksinhuoltajuus tähän liittyy.

Mä olen naimisissa ja ei meillä käy ketään jos isovanhempia ei lasketa.

Mulla ei ole edes kavereita.

Kuulostaa kauhealta.  Eipä ihme että nuoret ihmiset eivät sitten pärjää työelämässä ja lopettavat opiskelun kesken, kun eivät ole tottuneet sosiaaliseen elämään missään vaiheessa kotonaan.

Ei osata olla ihmisten kanssa kahvi-ruokapöydissä, ei opita tietttyyn käyttäytymismalliin ja sellaiseen peruskohteliaisuuteen ihmisten kanssa ollessa.

Sitten kun mennään isompaan yhteisöön, kuten opiskelemaan ja töihin, tulee pelkoja ja ahdistusta ja alemmuuden tunnetta,  kun pitäisikin olla muiden kanssa, toimia ryhmässä ja olla vielä taukohuoneessa suuren porukan kanssa.

Jos lapsella on aina kotona vain samat ihmiset ympärillä, sama hiljaisuus ja omissa oloissa oleminen, hän tottuu siihen  "yksinäisyyteen"   ja  tavallaan vieraantuu muista ihmisistä.

Toisin sanoen, ei osaa olla ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten yksinhuoltajuus tähän liittyy.

Mä olen naimisissa ja ei meillä käy ketään jos isovanhempia ei lasketa.

Mulla ei ole edes kavereita.

Kuulostaa kauhealta.  Eipä ihme että nuoret ihmiset eivät sitten pärjää työelämässä ja lopettavat opiskelun kesken, kun eivät ole tottuneet sosiaaliseen elämään missään vaiheessa kotonaan.

Ei osata olla ihmisten kanssa kahvi-ruokapöydissä, ei opita tietttyyn käyttäytymismalliin ja sellaiseen peruskohteliaisuuteen ihmisten kanssa ollessa.

Sitten kun mennään isompaan yhteisöön, kuten opiskelemaan ja töihin, tulee pelkoja ja ahdistusta ja alemmuuden tunnetta,  kun pitäisikin olla muiden kanssa, toimia ryhmässä ja olla vielä taukohuoneessa suuren porukan kanssa.

Jos lapsella on aina kotona vain samat ihmiset ympärillä, sama hiljaisuus ja omissa oloissa oleminen, hän tottuu siihen  "yksinäisyyteen"   ja  tavallaan vieraantuu muista ihmisistä.

Toisin sanoen, ei osaa olla ihmisten kanssa.

Häh?

Meidän lapset ovat erittäin kohteliaita ja osaavat käyttäytyä.

Se ettei meillä käy vieraita ei tarkoita että lapset ei käy missään.

Vierailija kirjoitti:

Miten yksinhuoltajuus tähän liittyy.

Mä olen naimisissa ja ei meillä käy ketään jos isovanhempia ei lasketa.

Mulla ei ole edes kavereita.

Sama.

Isovanhempiakin vain 2kpl yhteensä.

Kavereita ei ole.

Harvat tutut on sellaisia että parempi etteivät lasten parissa ole ollenkaan.

M40, 3 taaperoa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi niitä kavereitakin pitää nähdä vain lapsivapailla? Voi niitä kutsua muuten vain kylään, vaikka ruokaa tekemään yhdessä ja kahville.

Niin.. yleensä ovat perheineen illat kotona.

On mullakin perhe, mut ei meitäkään oo liimattu yhteen. Ellei se toinenkin ole pienten lasten yksinhuoltaja, mutta mikä estää lähteä vaikka koko perhe kylään? Välimatka tietysti.

No tulen jonon jatkoksi, ei meilläkään käy ketään, enkä tiedä, olenko jäänyt paitsi jostain aivan välttämättömästä, itse olen mieltä, että en kaipaa vieraita, jotkut eivät osaa elää ilman, että aina joku istuu kylässä. 

Miksei niitä kavereita voi nähdä välillä niin että koko perheet tapaavat? Meillä ainakin juuri ystäväperheiden kanssa kyläillään puolin ja toisin, ja tehdään esimerkiksi risteilyjä tai käydään kotieläinpuistoissa ja lasten tapahtumissa yhdessä, ensi kesälle on suunniteltu yksi lomamatka kahden perheen kanssa yhdessä.

Perheen aikuiset ovat osittain ihmisiä jotka ovat olleet jommankumman vanhemman kavereita pitkään, sitten löytynyt puoliso joka on kauan ”kuulunut pakettiin” ja sitten heille on tullut lapsia ja he luonnollisesti ovat mukana. En ole itse ajatellut että aikuisen pitäisi järjestää jotain tapaamisia ilman puolisoa ja lapsia.

Itse pidän erikoisena ”eristää” lapset sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle, sehän on sosiaalistuminen, kasvatuksen ja oppimisen kannalta ihan kriittisen tärkeää että lapset ovat mukana aikuisten sosiaalisissa tilanteissa ja pääsevät tarkkailemaan ja mallioppimaan miten ihmisten kanssa ollaan.

Mäkin oon 3 pienen lapsen yh, ja väsymys on välillä niin totaalista ettei toivoakaan että jaksais siivota kotia ja kutsua vieraita, ainakaan mitään pönötystyyppejä joita täytyy viihdyttää ja ruokkia. Lapsilla on toisensa ja naapurin lapset joiden kanssa leikkii. Itsellä menee aika yleensä kokkailuun, seuraavan päivän valmisteluun jne, eikä arkena ole ylimääräisiä tunteja. Olisi ihana nähdä ihmisiä enemmän mutta en vaan jaksa. Lapset ei silti ole epäsosiaalisia, oon ajatellu et päivät koulussa ja päiväkodissa täyttää sosiaaliset tarpeet ja illat on hyvä rauhoittua kotona, pihalla saa kyl leikkiä jos haluaa. Pienin murhe yh äidin elämässä 😁

Ei meilläkään käy ketään ja olemme perinteinen perhe. Kotona saa olla rauhassa ja rentoutua, ei tarvitse kutsua vieraita, ellei nauti sellaisesta.

Itse yh jolla 4 vuotias lapsi. Olemme aina kahdestaan, ystäviä ei ole. Liikumme suht paljon ja lapsi on pvkodissa. Toivottavasti ei nyt kovin kieroon kasva. Olen tietoisesti valinnut yksinäisyyden kun en jaksa juurikaan sosiaalista kanssa käymistä. Mieluummin yksin kuin ilkeiden ihmisten kanssa.

Täällä myös (ystävätön?) pienten lasten yh. Meillä ei käy ketään lastenhoitajaa lukuun ottamatta, ei edes ne sukulaiset. Lapset rakastavat vieraita, joten harmittaa heidän puolestaan, mutta minkä teet. Vaikea se on aikuisiällä löytää ystävää, joka haluaisi kyläillä.

Nuorena vierailin siskoni ja hänen lastensa luona ja tehtiin yhdessä porukalla aina kaikkea. Reissailtiin yms. ja jopa ihan koko suvun voimin. Nyt, kun siskoni lapset ovat koululaisia, niin on suoraan sanonut että "ei voi sietää pikkulapsia". Ei siis todellakaan edes hänen kanssaan voida viettää aikaa perheidemme kesken. Eikä muu suku halua meidän kanssa reissailla, jotenkin harmittaa, että nyt kun minulla on lapsia niin ketään ei kiinnosta enää tehdä yhdessä mitään. 

No lasten kanssa vietetään keskenämme paljon aikaa ulkoillen, puistoissa, perhekerhoissa yms. ja kotona vain pakolliset syömiset ja nukkumiset. Eivät he täysin sosiaalisten tilanteiden ulkopuolelle jää ja ovat onnellisia näinkin. 

Kiitos vastauksista!

Kaikkea sitä päässään pyörittelee.. stressaa vaan, että miten outoa se on, jos ei juuri koskaan kukaan käy.

Toki ovat hoidossa ja koulussa, sieltä saavat kontakteja.

Olen syntynyt maalla, vanhemmillani oli maatilahommien lisäksi päivätyöt. Eli ei kauheena aikaa lapsien viihdytykselle.

Mitä lapsuudestani muistan, niin ei meillä käynyt lapsivieraita kuin ehkä kerran vuodessa joku sukulainen. Enimmäkseen vieraat oli vanhoja mummoja ja pappoja.

Vanhemmat sisarukseni olivat jo niin vanhoja, etteivät hengailleet kotona kun olin pieni.

Päiväkodissa en ollut, 6 vuotiaana menin esikouluun jossa aloin näkemään muita lapsia.

En nyt väitä että tämä olisi se syy, mutta olen ollut sosiaalisesti heikkolahjainen melkein koko ikäni.

Ihan perus käytöstavatkin ovat usein olleet hukassa, kun en ujouttani ole saanut suutani auki.

Kova olen ollut aina puhumaan, mutta aloitetta ja kontaktia en muihin ole osannut tai uskaltanut ottaa.

Vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana olen oppinut tulemaan juttuun tuntemattomien ihmisten kanssa. Pakotin itseni menemään juttelemaan ihmisille ja heittämään huulta, esim töissä.

Vielä tässä on jotain kehitettävää, tutustun ihmisiin kyllä mutta kaveruussuhteiksi ne eivät muodostu koskaan, eli kavereita nolla kpl. Hyvin tulen juttuun, mutta jostain syystä kukaan ei pidä yhteyttä, esim työpaikan tai harrastuspiirin ulkopuolella ollenkaan.

Tästä syystä omat lapseni tuuttaan jokaiseen mahdolliseen paikkaan, ettei heistä tulisi sosiaalisesti kömpelöitä. Se ei ole meinaan kivaa.

M40

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt maalla, vanhemmillani oli maatilahommien lisäksi päivätyöt. Eli ei kauheena aikaa lapsien viihdytykselle.

Mitä lapsuudestani muistan, niin ei meillä käynyt lapsivieraita kuin ehkä kerran vuodessa joku sukulainen. Enimmäkseen vieraat oli vanhoja mummoja ja pappoja.

Vanhemmat sisarukseni olivat jo niin vanhoja, etteivät hengailleet kotona kun olin pieni.

Päiväkodissa en ollut, 6 vuotiaana menin esikouluun jossa aloin näkemään muita lapsia.

En nyt väitä että tämä olisi se syy, mutta olen ollut sosiaalisesti heikkolahjainen melkein koko ikäni.

Ihan perus käytöstavatkin ovat usein olleet hukassa, kun en ujouttani ole saanut suutani auki.

Kova olen ollut aina puhumaan, mutta aloitetta ja kontaktia en muihin ole osannut tai uskaltanut ottaa.

Vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana olen oppinut tulemaan juttuun tuntemattomien ihmisten kanssa. Pakotin itseni menemään juttelemaan ihmisille ja heittämään huulta, esim töissä.

Vielä tässä on jotain kehitettävää, tutustun ihmisiin kyllä mutta kaveruussuhteiksi ne eivät muodostu koskaan, eli kavereita nolla kpl. Hyvin tulen juttuun, mutta jostain syystä kukaan ei pidä yhteyttä, esim työpaikan tai harrastuspiirin ulkopuolella ollenkaan.

Tästä syystä omat lapseni tuuttaan jokaiseen mahdolliseen paikkaan, ettei heistä tulisi sosiaalisesti kömpelöitä. Se ei ole meinaan kivaa.

M40

Tässäpä oiva esimerkki kai siitä, että kyllä niitä vierailijoita olisi hyvä olla. Muitakin kuin koulukaverit.