Yksinäisyys muuttaa ihmistä

Olen muuttunut täysin ihmisenä kroonisesta yksinäisyydestä johtuen. Pääni on tyhjentynyt, ajattelen aika vähän (koska ei ole sosiaalista elämää, ei kysytä kuulumisia, kutsuta johonkin jne.) En enää halua "mitään", en ole myöskään masentunut. Puhun ihmisille ainoastaan töissä, kukaan ei tajua (puheista päätellen), että olen kohta ollut 10 vuotta ilman ystäviä, koska olen mukava ja hyvännäköinen. En enää edes tunne yksinäisyyttä, mikä on minusta aika paradoksaalista. Tunnen, että olen siirtynyt jonkin rajan toiselle puolelle josta ei ole paluuta, koska kokemukseni on muuttanut käsityksiäni ihmissuhteista. Haluaisin kavereita koska yksin on lopulta aika tylsää, ja tunneköyhää niin, että välillä epäilen olevani psykopaatti. Mutta haluan älyllisesti koska tiedän, en tunnetasolla. Huomaan kyllä, että ihmisille jutteleminen tuntuu hyvältä siinä hetkessä, mutta siitä ei herää kaipuuta ihmisten yhteyteen. Toisaalta on ihmisiä joiden kaveri voisin haluta olla, mutten keksi puhuttavaa heidän kanssaan. Minulle tullaan puhumaan, mutta en mene puhumaan ihmisille. Ongelmani on se, että en uskalla "tunkeutua" ihmisten yksityisyyteen, mikä olisi välttämätöntä jos haluaa kavereita.. Ajattelen, että yksin jääminen oli aikoinaan traumaattista ja olen vaurioitunut siitä, mutta en osaa sanoa, koska en tiedosta enää kielteisiä tunteita. Jos joku "normaalia" elämää viettävä vaihtaisi osia kanssani niin hän epäilemättä masentuisi pahasti. Ehkä tämäkin on vain osoitus siitä kuinka mukautuvainen ihmismieli on. Minulla oli tavoite 5 vuotta sitten, että hankin yhden uuden kaverin per vuosi. Niin, että kun täytän 30-v niin voisin pitää synttärit.