Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys muuttaa ihmistä
30.03.2022 |
Olen muuttunut täysin ihmisenä kroonisesta yksinäisyydestä johtuen. Pääni on tyhjentynyt, ajattelen aika vähän (koska ei ole sosiaalista elämää, ei kysytä kuulumisia, kutsuta johonkin jne.) En enää halua "mitään", en ole myöskään masentunut. Puhun ihmisille ainoastaan töissä, kukaan ei tajua (puheista päätellen), että olen kohta ollut 10 vuotta ilman ystäviä, koska olen mukava ja hyvännäköinen. En enää edes tunne yksinäisyyttä, mikä on minusta aika paradoksaalista. Tunnen, että olen siirtynyt jonkin rajan toiselle puolelle josta ei ole paluuta, koska kokemukseni on muuttanut käsityksiäni ihmissuhteista. Haluaisin kavereita koska yksin on lopulta aika tylsää, ja tunneköyhää niin, että välillä epäilen olevani psykopaatti. Mutta haluan älyllisesti koska tiedän, en tunnetasolla. Huomaan kyllä, että ihmisille jutteleminen tuntuu hyvältä siinä hetkessä, mutta siitä ei herää kaipuuta ihmisten yhteyteen. Toisaalta on ihmisiä joiden kaveri voisin haluta olla, mutten keksi puhuttavaa heidän kanssaan. Minulle tullaan puhumaan, mutta en mene puhumaan ihmisille. Ongelmani on se, että en uskalla "tunkeutua" ihmisten yksityisyyteen, mikä olisi välttämätöntä jos haluaa kavereita.. Ajattelen, että yksin jääminen oli aikoinaan traumaattista ja olen vaurioitunut siitä, mutta en osaa sanoa, koska en tiedosta enää kielteisiä tunteita. Jos joku "normaalia" elämää viettävä vaihtaisi osia kanssani niin hän epäilemättä masentuisi pahasti. Ehkä tämäkin on vain osoitus siitä kuinka mukautuvainen ihmismieli on. Minulla oli tavoite 5 vuotta sitten, että hankin yhden uuden kaverin per vuosi. Niin, että kun täytän 30-v niin voisin pitää synttärit.
Kommentit (103)
Ei kannata yleistää kuitenkaan. Kerrot omasta kokemuksestasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitkään yksin ollessa tulee ainakin joustamattomaksi ja pikkutarkaksi.
ainakin naiset
Mun lapsi pienenä (~5 v) kysyi: äiti mikset sä pidä synttäreitä?
Oli hetken hiljaa, ja sanoi: ai niin, kun sulla ei ole kavereita.
Itse en edes ole totaaliyksinäinen, vaan näen muutamia ihmisiä silloin tällöin. En siis tiedä, täytänkö yksinäisyyden "kriteerejä". Silti tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Minulla pitkään jatkunut yksinäisyys näkyy siinä, että kuvittelen olevani joku muu, päivittäin. Puhun myös paljon itsekseni, ihan kuin kävisin jonkun kanssa keskustelua. Työpaikalla kaikki kuvittelevat minun olevan normaali, joskin vähän syrjäänvetäytyvä. Saan halutessani kyllä suuni auki ja juteltua (paitsi jos ympärilläni on iso porukka), mutta se on hyvin raskasta, eikä tule luonnostaan.
Mulla sama tilanne paitsi ei ole edes töitä ja ikääkin yli 40. Kavereita en edes kaipaa, mutta seurustelukumppani olisi jees.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ei kukaan uskoisi yksinäiseksi, mutta nykyään olen. Kun lapset asuivat mun kanssa kotona, en ikinä kokenut olevani ylsinäinen. En kaivannut ketään. Nyt kun ovat muuttaneet omilleen, huomaan olevani yksinäinen, enkä osaa enkä jaksa tehdä asialle mitään.
Ymmärrän hyvin mistä kirjoitit.
Toivottavasti syntymäpäiväsi on silti hyvä, milloin tahansa se onkaan! 🌼
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joustamattomaksi ja pikkutarkaksi? Salli mun nauraa..
Kotini on sellainen nykyään, ettei tee mieli treffailla ketään siinä pelossa että joutuisi tämän pommin esittelemään jollekin. Liikaa..kaikkea. Tuntuisi aika vaikealta ajatella että tänne isohkoon asuntoon mahtuisi kumppani vielä sekaan. Elän kirjoista ja töllöstä, jumppavehkeet ovat levällään olohuoneen lattialla ja yleensäkin sellainen se ei oo niin justiinsa-meininki.
Kyllä mä tiedän ettei näissä kirjaröykkiöissä tai kenkäkokoelmissa ole järjen häivää, mutta en halua kuulla sitä erityisemmin. Pahinta että viihdyn erinomaisesti hiljaisuudessani. Mistä sitä sitten puhuisi toisen kanssa?
Tuttu tunne. Tosin tilanteeni johtuu mt-ongelmista ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Perhettä kyllä näen. Samaistun hyvin tuohon että ei enää halua mitään eikä ajattele paljoa. Toisaalta se on vapauttavaa? Eihän sekään ole tervettä, että on riippuvainen ystävistä ja muista ihmisistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joustamattomaksi ja pikkutarkaksi? Salli mun nauraa..
Kotini on sellainen nykyään, ettei tee mieli treffailla ketään siinä pelossa että joutuisi tämän pommin esittelemään jollekin. Liikaa..kaikkea. Tuntuisi aika vaikealta ajatella että tänne isohkoon asuntoon mahtuisi kumppani vielä sekaan. Elän kirjoista ja töllöstä, jumppavehkeet ovat levällään olohuoneen lattialla ja yleensäkin sellainen se ei oo niin justiinsa-meininki.
Kyllä mä tiedän ettei näissä kirjaröykkiöissä tai kenkäkokoelmissa ole järjen häivää, mutta en halua kuulla sitä erityisemmin. Pahinta että viihdyn erinomaisesti hiljaisuudessani. Mistä sitä sitten puhuisi toisen kanssa?
Puhua voi ihan arkisista asioista kuten ruoasta, jumpasta, kirjoista, siivouksesta.
Vierailija kirjoitti:
Joustamattomaksi ja pikkutarkaksi? Salli mun nauraa..
Kotini on sellainen nykyään, ettei tee mieli treffailla ketään siinä pelossa että joutuisi tämän pommin esittelemään jollekin. Liikaa..kaikkea. Tuntuisi aika vaikealta ajatella että tänne isohkoon asuntoon mahtuisi kumppani vielä sekaan. Elän kirjoista ja töllöstä, jumppavehkeet ovat levällään olohuoneen lattialla ja yleensäkin sellainen se ei oo niin justiinsa-meininki.
Kyllä mä tiedän ettei näissä kirjaröykkiöissä tai kenkäkokoelmissa ole järjen häivää, mutta en halua kuulla sitä erityisemmin. Pahinta että viihdyn erinomaisesti hiljaisuudessani. Mistä sitä sitten puhuisi toisen kanssa?
Ei sitä tarvitse puhua yhtään mistään. Voi vaikka siivota vähän kahdestaan ja sitten laittaa vaikka ruokaa uuniin ja istahtaa sohvalle kattomaan töllöä yhdessä. Sitten syödä ja mennä sängylle makoilemaan jos ei muuta.
m
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet selvästi hyvin syvästi masentunut. Se, ettei tunne mitään, on masennuksen oire.
Sinun kannattaisi hakeutua terapiaan. Voit vielä muuttaa elämääsi, olet nuori! Saat varmasti terapiasta apua. Jos et pääse julkiselle, ehkä voit maksaa sen omasta pussistasi, kerta mainitset olevasi töissä.
Mä uskon suhun.
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/hae_neuvoja_ja_apua/Pages/def…
Itse ainakin olen katkeroitunut siihen, kun poliittisesti epäkorrektin "tosipaikan" tullen en voi luottaa siihen, että "ystävät" tukevat minua. He rupesivat moralisoimaan, mikä vituttaa vieläkin. Luottamus meni ja "ystävyys" on enää pintaliitoa. Tiedän, että ei heitä oikeasti kiinnosta joten ei kiinnosta minuakaan.
Taito keskustella katoaa pikkuhiljaa. Kohta ei osaa enää sanoa mitään eikä jaksa edes small talkia vääntää. Surullistahan yksinäisyys on, mutta siihen on kai vain totuttava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse en edes ole totaaliyksinäinen, vaan näen muutamia ihmisiä silloin tällöin. En siis tiedä, täytänkö yksinäisyyden "kriteerejä". Silti tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Minulla pitkään jatkunut yksinäisyys näkyy siinä, että kuvittelen olevani joku muu, päivittäin. Puhun myös paljon itsekseni, ihan kuin kävisin jonkun kanssa keskustelua. Työpaikalla kaikki kuvittelevat minun olevan normaali, joskin vähän syrjäänvetäytyvä. Saan halutessani kyllä suuni auki ja juteltua (paitsi jos ympärilläni on iso porukka), mutta se on hyvin raskasta, eikä tule luonnostaan.
Symppaan ja komppaan kovasti viestiäsi. Silti minua nauratti spontaanisti kohta
>Työpaikalla kaikki kuvittelevat minun olevan normaali>
🤭
Jos ja kun käyt elokuvissa, yksin tietysti, jäätkö hetkeksi siihen elokuvan maailmaan ja tunnelmaan? Minä muutun aina joksikin hahmoksi tai muuten eläydyn niin, että ainakin kotimatkan ajan olen joku toinen. Olen elokuvahahmo ja tunnen olevani enemmän elossa.
Vierailija kirjoitti:
Joustamattomaksi ja pikkutarkaksi? Salli mun nauraa..
Kotini on sellainen nykyään, ettei tee mieli treffailla ketään siinä pelossa että joutuisi tämän pommin esittelemään jollekin. Liikaa..kaikkea. Tuntuisi aika vaikealta ajatella että tänne isohkoon asuntoon mahtuisi kumppani vielä sekaan. Elän kirjoista ja töllöstä, jumppavehkeet ovat levällään olohuoneen lattialla ja yleensäkin sellainen se ei oo niin justiinsa-meininki.
Kyllä mä tiedän ettei näissä kirjaröykkiöissä tai kenkäkokoelmissa ole järjen häivää, mutta en halua kuulla sitä erityisemmin. Pahinta että viihdyn erinomaisesti hiljaisuudessani. Mistä sitä sitten puhuisi toisen kanssa?
Entäs semmoinen joustamattomuus, että moni asia ärsyttää. Esim. äänet naapurista koetaan helpommin häiritseväksi meluksi, biletys varsinkin. Tulee omat vakiintuneet tavat tehdä ja olla tekemättä, ja jos niihin tulee poikkeamia, häiriötä, se ärsyttää.
Tunnistan nämä itsessäni. Myös sen, että ajattelen asiat aina ensin omalta kannaltani, teen miten minulle on mukavinta jne. En tykkää ottaa toisia erityisesti huomioon, kun minäkin saan aina yksin pitää puoliani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en edes ole totaaliyksinäinen, vaan näen muutamia ihmisiä silloin tällöin. En siis tiedä, täytänkö yksinäisyyden "kriteerejä". Silti tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Minulla pitkään jatkunut yksinäisyys näkyy siinä, että kuvittelen olevani joku muu, päivittäin. Puhun myös paljon itsekseni, ihan kuin kävisin jonkun kanssa keskustelua. Työpaikalla kaikki kuvittelevat minun olevan normaali, joskin vähän syrjäänvetäytyvä. Saan halutessani kyllä suuni auki ja juteltua (paitsi jos ympärilläni on iso porukka), mutta se on hyvin raskasta, eikä tule luonnostaan.
Symppaan ja komppaan kovasti viestiäsi. Silti minua nauratti spontaanisti kohta
>Työpaikalla kaikki kuvittelevat minun olevan normaali>
🤭Jos ja kun käyt elokuvissa, yksin tietysti, jäätkö hetkeksi siihen elokuvan maailmaan ja tunnelmaan? Minä muutun aina joksikin hahmoksi tai muuten eläydyn niin, että ainakin kotimatkan ajan olen joku toinen. Olen elokuvahahmo ja tunnen olevani enemmän elossa.
Kiitos symppaamisesta ja komppaamisesta :) En ehkä niinkään koe olevani elokuvan hahmo, vaan joku sellainen, joka voisi olla ihan todellinenkin. Joku kuuluisa näyttelijä, laulaja tai urheilija. Tai sitten vaan joku ihan tavistyyppi, jolla on sosiaalista elämää.
Täällä nettifoorumilla voi pitää yllä keskustelutaitoja.
Jos en käyttäisi nettiä ja esim. vauvaa, en enää tietäisi mitä uusia sanoja ja ilmauksia käytetään. En ole työelämässä, ja silloin kun vielä olin, puhuttiin ihan eri tavalla.
Yksinäisyyden syynä on yleensä asperger, vajaaälyisyys, paska luonne tai psykoosi
Nyt kun olen ollut yksin, olen alkanut puhumaan itsekseen.
Pitkään yksin ollessa tulee ainakin joustamattomaksi ja pikkutarkaksi.