Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys muuttaa ihmistä
30.03.2022 |
Olen muuttunut täysin ihmisenä kroonisesta yksinäisyydestä johtuen. Pääni on tyhjentynyt, ajattelen aika vähän (koska ei ole sosiaalista elämää, ei kysytä kuulumisia, kutsuta johonkin jne.) En enää halua "mitään", en ole myöskään masentunut. Puhun ihmisille ainoastaan töissä, kukaan ei tajua (puheista päätellen), että olen kohta ollut 10 vuotta ilman ystäviä, koska olen mukava ja hyvännäköinen. En enää edes tunne yksinäisyyttä, mikä on minusta aika paradoksaalista. Tunnen, että olen siirtynyt jonkin rajan toiselle puolelle josta ei ole paluuta, koska kokemukseni on muuttanut käsityksiäni ihmissuhteista. Haluaisin kavereita koska yksin on lopulta aika tylsää, ja tunneköyhää niin, että välillä epäilen olevani psykopaatti. Mutta haluan älyllisesti koska tiedän, en tunnetasolla. Huomaan kyllä, että ihmisille jutteleminen tuntuu hyvältä siinä hetkessä, mutta siitä ei herää kaipuuta ihmisten yhteyteen. Toisaalta on ihmisiä joiden kaveri voisin haluta olla, mutten keksi puhuttavaa heidän kanssaan. Minulle tullaan puhumaan, mutta en mene puhumaan ihmisille. Ongelmani on se, että en uskalla "tunkeutua" ihmisten yksityisyyteen, mikä olisi välttämätöntä jos haluaa kavereita.. Ajattelen, että yksin jääminen oli aikoinaan traumaattista ja olen vaurioitunut siitä, mutta en osaa sanoa, koska en tiedosta enää kielteisiä tunteita. Jos joku "normaalia" elämää viettävä vaihtaisi osia kanssani niin hän epäilemättä masentuisi pahasti. Ehkä tämäkin on vain osoitus siitä kuinka mukautuvainen ihmismieli on. Minulla oli tavoite 5 vuotta sitten, että hankin yhden uuden kaverin per vuosi. Niin, että kun täytän 30-v niin voisin pitää synttärit.
Kommentit (103)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija
Yksinäisyys on ainakin minua muuttanut paljon. Erosin lähes kymmenen vuotta sitten ja kaikki ystävät jäivät pois, valitsivat miehen. Se sattui, kesti pitkään toipua siitä, että ei ollut enää toista vierellä. Jäin vielä samaan aikaan työttömäksi, työpaikkani meni konkurssiin. Ikää on sen verran paljon, työnantajat eivät ota tämänikäisiä enää töihin.
Ehkä pahinta on se, ettei saa enää kosketuksia, iho huutaa toista ihmistä. Olen vain tullut niin araksi lähestyä toisia miehiä. Varsinkin nyt, kun olen sairastunut syöpään, saan rankkoja hoitoa pitkään ja jouduin jäämään sairaseläkkeelle.
Kun kotona ei ole ketään, itkettää välillä niin pirusti......
Samoja ajatuksia. Tosin itse olen nuorempi enkä ole koskaan seurustellut. Kaipaan läheisyyttä, mutta samalla ajatus toisen päästämisestä lähelle pelottaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia.Kiitos sinulle kauniista sanoistasi!
Nyt elämä pyörii kolmen viikon välein annettavasta sytostaattihoidosta. Ensi viikolla on taas rääkki edessä. Viikon kestää siitä toipua. Olen ajatellut, että miksi käyn hoidettavana, kun tuntuu, ettei edessä ole mitään valoa. Hoitaja sanoi viimeksi minulle, että ottaisin yhteyttä johon syöpäyhdistykseen.
Jokaisen polun päässä on valoa, et vain vielä näe sitä edessä olevien mutkien takia.
Sairauden kanssa kamppaileminen yksinäisenä on kyllä todella raskasta, tiedän kokemuksesta.
Halua kuitenkin valaa sinuun uskoa, älä vain menetä vielä toivoasi paremmasta huomisesta. Omallakin kohdallani kaikki näytti olevan ohi, kun oli vakava sairaus, yksinäisyys ja vielä hetkellisiä talousongelmia.
Nyt muutama vuosi eteenpäin kuljettua olen parantunut, löytänyt elämääni uuden rakkauden (vieläpä näin eläkepäivillä) ja talouskin on taas tasapainossa.
Toivoa on..
Tällä hetkellä ei tunnu siltä, että olisi valoa näkyvissä. Kyllä minulla on harrastuksia, mutta kun mikään ei kiinnosta, istun vain keittiön pöydän ääressä ja katselen apaattisena ulos ikkunasta. Ihme, kyllä en ole sortunut ”vielä” alkoholiin, enkä muihin nautintoaineisiin, en edes ruokaan. Hoidot ovat vieneet haju- ja makuaistit, mitään ei maista. Ja sitä rääkkiä kestää, edessä on vielä 24 kertaa 3 viikon välein. Ei jaksa!!!
Peilistäkin katselee kalpea, kalju nainen. Se on ottanut koville noitten hiusten lähtö, sain peruukin muutama viikko sitten. Kun se on päässä, niin tuntuu vähän ei-sairaalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella hyvä ketju, täällä myös yksi yksinäinen. Olin taannoin se, joku otti aina yhteyttä ja ehkä naiivisti kuvitteli, että he olivat jonkun sortin ystäviä, kenen kanssa yhteyttä pidin. Ei vaan ollut sellaista vastavuoroista, ja muutama vuosi ison henk. koht. kriisin aikana, kun en jaksanut pitää yhteyttä näihin ns. ystäviin, eikä myöskään he pitäneet yhteyttä ( no, miksipä, kun minä sen aina olin hoitanut..) niin lopetin yhteydenpidon. Eivät ole soitelleet tai muuten tavoitelleet. Jotenkin silmiä avaavaa nähdä, että olen vaan ollut olemassa, kun olen kysynyt kuulumisia ja olen ollut aktiivisempi osapuoli. Sanonta kuuluukin, ei tupata, jos ei tykätä..
Ymmärrän teitä kaikkia. Minulla on ajoittaisista kavereista huolimatta ollut "yksinäisen ihmisen aura" aina, lapsesta lähtien. En vain ole kuulunut joukkoon.
Mutta myös tuntuu, että yksin on helpompaa. Kaverisuhteissa ajauduin aina jotenkin hyväksikäytetyksi. Oli liikaa draamaa. "Vain oleminen" on myös ihanaa, vaikka tunnistan kyllä "vain olemisen" tuskankin ja kuinka se erottaa yksinäisen kaikista muista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsi pienenä (~5 v) kysyi: äiti mikset sä pidä synttäreitä?
Oli hetken hiljaa, ja sanoi: ai niin, kun sulla ei ole kavereita.Kaipaatko kaveria vai onko perhe se juttu?
Totta kai haluaisin, että minulla olisi (ollut) edes yksi aikuinen ystävä, kaveri.
Nyt kun lapset ovat aikuisia, ei ole heitäkään. Asuvat ulkomaassa tai muuten kaukana, omat elämänsä ja työnsä. Olin yh suurimman osan aikaa.
Vieläkään ei ole ystävää eikä semmoista kaveria, jonka kanssa oltaisiin läheisempiä. Joku harrastuksista tuttu on. En siis ollut perhekeskeinen kanaemo, vaan usein ajattelin, että olisin ihan hyvä isä. Kaipasin vapautta tehdä omia juttujani - ja sitä kaveria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsi pienenä (~5 v) kysyi: äiti mikset sä pidä synttäreitä?
Oli hetken hiljaa, ja sanoi: ai niin, kun sulla ei ole kavereita.Kaipaatko kaveria vai onko perhe se juttu?
Totta kai haluaisin, että minulla olisi (ollut) edes yksi aikuinen ystävä, kaveri.
Nyt kun lapset ovat aikuisia, ei ole heitäkään. Asuvat ulkomaassa tai muuten kaukana, omat elämänsä ja työnsä. Olin yh suurimman osan aikaa.
Vieläkään ei ole ystävää eikä semmoista kaveria, jonka kanssa oltaisiin läheisempiä. Joku harrastuksista tuttu on. En siis ollut perhekeskeinen kanaemo, vaan usein ajattelin, että olisin ihan hyvä isä. Kaipasin vapautta tehdä omia juttujani - ja sitä kaveria.
Jatkan vielä, että onneksi yksinäisyys ei siirtynyt lapsiin. Vain 1 kolmesta on introvertti, mutta hänellä on varmaan eniten kavereita. Ammattikin on esiintyminen, mikä voi kuulostaa oudolta. Aluksi jännitti kovasti esillä oloa, mutta nykyään on elementissään yleisön edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet selvästi hyvin syväspitööti masentunut. Se, ettei tunne mitään, on masennuksen oire.
Sinun kannattaisi hakeutua terapiaan. Voit vielä muuttaa elämääsi, olet nuori! Saat varmasti terapiasta apua. Jos et pääse julkiselle, ehkä voit maksaa sen omasta pussistasi, kerta mainitset olevasi töissä.
Mä uskon suhun.
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/hae_neuvoja_ja_apua/Pages/def…
Pitää tähän sivusta vastata, että ei aina ole kyse masennuksesta. Sitä usein tarjotaan ratkaisuksi, mutta kyllä syy voi olla toinenkin. Itse koin esim ikäviä aikoja elämässäni ja niiden aikana opin tavallaan jättämään ne tunteet sivuun, että jaksoin eteenpäin. Näin olen monen kuullut kertovan, että joskus on hyvä olla tunteeton. Säästää itseään. Uskon aloittajankin vähän kuin tottuneen yksinäisyyteen ja sen vuoksi se aihe ei nostata tunteita niin paljon. Sama juttu minulla ja useinkaan jaksa enää surra asiaa niin paljon. Samoin kukaan mielenterveyden ammattilainen ei voi kenellekään ystäviä hommata. Joidenkin tilanne on se, että elämä paranisi jos olisi ystäviä, mutta niitä ei voi ostaa mistään. Tilannetta ei sen vuoksi olo helppoa ratkaista. Tietysti terapia voi auttaa muuten ja en vähettele sitä.
Ystävyys tuo elämään iloa ja suhteellisuudentajua omiin arkihuoliin. Ystävyyden puute on siis vastakohta ja tekee elämästä harmaampaa ja yksitoikkoisempaa, tunneskaalasta pienemmän.
Tuntuu kurjalta kun ei voi jakaa elämäänsä kenenkään kanssa, kukaan ei ole kiinnostunut minun ajatuksista ja kokemuksista eikä rikasta elämääni omillaan.
Palstalla on ollut paljon ketjuja siitä että erakkous on parasta ja ihmiset tylsiä. Itse en allekirjoita, ajatustenvaihto on parasta maailmassa kun ollaan samalla aaltopituudella.
Ystäviä oli aiemmin, muuttojen myötä olen jäänyt yksin. Haaveenani olisi edes yksi hyvä ystävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju on kyllä ollut minullekin hyväksi. On toisaalta "kiva" kuulla ettei ole ainoa jolle asia on vaikea. Mietin itse monesti sitä etten ehkä koskaan enää pääse täältä ns "normaalin" puolelle. Olen ollut jo nuorempana niin yksinäinen. Alakoulun lopussa koulun vaihto. Aluksi kaikki hyvin, mutta sitten kiusaamista. Jäin yläkoulussa ihan yksin. Lukio samoissa merkeissä. Opin etten ole haluttu muiden porukkaan. Koin olevani vääränlainen. Koulussa oli hävettävää istua yksin. Yritinkin roikkua muiden mukana, mutta huomasin etten merkitse heille. Sitten jättäydyin yksin.
Nyt tuo kaikki on jatkunut ja en enää uskalla tutustua muihin. Olen ollut niin pitkään yksin. Itsetunto huono ja en osaa olla rento muiden joukossa. Jännitän kaikkea. Tuo vaikuttaa paljon, kun ajattelen itsestäni negatiivisesti. Mietin ettei kukaan edes kaipaa seuraani. Jos miettii vanhempiani niin opin kotona olemaan kiltti ja helppo lapsi. En voinut puhua ikävistä jutuista mitään. Kiusaaminenkin jäi puhumatta sekä kaikki muukin. En saanut mitään tukea. Voin lukion alussa huonosti ja koin etten jaksa sitä kaikkea enää. Piti vaan pyytää vanhemmilta anteeksi, kun rasitin heitä. Sen jälkeen oppi ettei kannata puhua enää mitään ja suljin ajatukset sisääni. Näin ymmärrän kyllä sen kuinka olen vähän solmussa itseni kanssa edelleen. Minulle on jäänyt jälkiä kiusaamisesta ja koen sen myös vaikuttavan elämääni vieläkin. Välillä koen esim epätodellista oloa yms jonka uskon alkaneen silloin nuorena, kun koin paljon pahaa. Silloin muistan noita hetkiä olleen ensimmäisen kerran. Jotenkin turrutin itseni etten tuntisi niin paljon. Tuo epätodellinen olo myös pahenee jos olen pitkään yksin.
Tunnen muutenkin olevani aika persoonaton ihminen. Tarvisin muita, että tavallaan näkyisin jälkeen. Nyt sellainen olo ettei merkitse kenellekään mitään. Samalla tähän alkaa tottua. Sitten on taas vaikeaa yrittää esim puhua muille ja yrittää ns toimia normaalisti jos on ollut niin kauan yksin.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän teitä kaikkia. Minulla on ajoittaisista kavereista huolimatta ollut "yksinäisen ihmisen aura" aina, lapsesta lähtien. En vain ole kuulunut joukkoon.
Mutta myös tuntuu, että yksin on helpompaa. Kaverisuhteissa ajauduin aina jotenkin hyväksikäytetyksi. Oli liikaa draamaa. "Vain oleminen" on myös ihanaa, vaikka tunnistan kyllä "vain olemisen" tuskankin ja kuinka se erottaa yksinäisen kaikista muista.
Yksinäisyyden aura!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n kuvaus sopii minuun aika hyvin, paitsi että minä olen 55+ ja olen ollut vuosia työtön. Jollei lasketa mukaan 4-5 viikon välein lyhyesti ottavaa sosiaaliohjaajaa, olen jutellut ihmisen kanssa kasvotusten viime vuoden tammikuussa.
Koska minulla ei ole vertailukohtia, en pysty sanomaan, millaiseksi olen muuttunut pitkän ja kutakuinkin täydellisen yksinolemisen myötä. Uskoisin olevani muiden silmissä sisäänpäinkääntynyt ja yksityiskohtiin tarrautuva turhake. Minä taas näen muut täysin omana ihmisrotunaan, johon minä en kuulu ja jonka kanssa minulla ei ole oikeastaan mitään yhteistä. Työttömän, köyhän ja yksinäisen ihmisen käsitys yhteiskunnasta perustuu pelkkään teoriaan.
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys tuo elämään iloa ja suhteellisuudentajua omiin arkihuoliin. Ystävyyden puute on siis vastakohta ja tekee elämästä harmaampaa ja yksitoikkoisempaa, tunneskaalasta pienemmän.
Tuntuu kurjalta kun ei voi jakaa elämäänsä kenenkään kanssa, kukaan ei ole kiinnostunut minun ajatuksista ja kokemuksista eikä rikasta elämääni omillaan.
Palstalla on ollut paljon ketjuja siitä että erakkous on parasta ja ihmiset tylsiä. Itse en allekirjoita, ajatustenvaihto on parasta maailmassa kun ollaan samalla aaltopituudella.
Ystäviä oli aiemmin, muuttojen myötä olen jäänyt yksin. Haaveenani olisi edes yksi hyvä ystävä.
Olen täsmälleen samaa mieltä, ja myös jatkuvien muuttojen takia jäänyt ilman kavereita. Yksinäinen tekee tahtomattaan kärpäsestä härkäsen, kun ei ole ketään, joka auttaisi (jo läsnäolollaan tai yhteudenpidolla, asioiden jakamisella) saamaan perspektiiviä omiin asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ootte kyllä nysviä.
Olen pahoillani siitä mitä ikinä oletkaan joutunut kokemaan. Tällaisia kommentteja kirjoittelevalla on mennyt jo lapsena jotain todella pahasti pieleen.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyys on kyllä arka aihe minulle. Muistan kun joskus lukiossa minulla oli eräs voisi sanoa että kaveri (tosin olimme yhdessä vain koulussa välillä) joka myös yksinäinen. Menin sitten hänellä sanomaan ettei ole ystäviä ja hän ihmetteli etteikö ole muka ketään. Häpesin jälkeen päin paljon, kun edes tuo jonka luulin ymmärtävän asiaa ei kuitenkaan ymmärtänyt. Välillä mietin miten edes tutustua ihmisiin jos on ollut näin yksin jo pitkään. Miten selittää se ettei omaa ystäviä. Noloja hetkiä jos joku esim pyytää tulemaan ystävän kanssa jonnekin tai jokin muu vastaava tilanne.
Minulle puhelinkin vaan nettiä varten sekä pakolliset viralliset puhelut ja viestit. Itse en soita minnekään yleensä ja osaa edes puhelimessa puhua kunnolla. Ei ole harjoitusta asiaan. Välillä muistelen, että mistä napista se puhelu "pistetään soimaan". Unohtuu nämäkin jo 😅
Jos hän piti sinua ystävänään sitten, ja ihmetteli kun sanoit ettei sulla ole ketään ystävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyys on kyllä arka aihe minulle. Muistan kun joskus lukiossa minulla oli eräs voisi sanoa että kaveri (tosin olimme yhdessä vain koulussa välillä) joka myös yksinäinen. Menin sitten hänellä sanomaan ettei ole ystäviä ja hän ihmetteli etteikö ole muka ketään. Häpesin jälkeen päin paljon, kun edes tuo jonka luulin ymmärtävän asiaa ei kuitenkaan ymmärtänyt. Välillä mietin miten edes tutustua ihmisiin jos on ollut näin yksin jo pitkään. Miten selittää se ettei omaa ystäviä. Noloja hetkiä jos joku esim pyytää tulemaan ystävän kanssa jonnekin tai jokin muu vastaava tilanne.
Minulle puhelinkin vaan nettiä varten sekä pakolliset viralliset puhelut ja viestit. Itse en soita minnekään yleensä ja osaa edes puhelimessa puhua kunnolla. Ei ole harjoitusta asiaan. Välillä muistelen, että mistä napista se puhelu "pistetään soimaan". Unohtuu nämäkin jo 😅
Jos hän piti sinua ystävänään sitten, ja ihmetteli kun sanoit ettei sulla ole ketään ystävää.
Voin vielä tähän vastata, että kyllä puhuimme ns muista ystävistä. Siis koulun ulkopuolisesta elämästä. En usko, että tarkoitti itseään. Kertoi itse, että viettää joidenkin kanssa vapaa-ajalla aikaa ja minä sanoin siihen ettei minulla ole ketään. Emme ikävästi sanoin edes olleet kunnolla ystäviä. Minä yritin olla, mutta häntä ei oikein kiinnostanut viettää aikaa kanssani. Tuijotti puhelintaan, kun yritin keskustella hänen kanssaan yms. En sano tätä ikävästi ja hän oli silloin mukava ihminen. Ainoa seura itselleni välillä. Hän vaan merkitsi minulle enenmän kuin minä hänelle.
Minä olen jo päälle viidenkymmenen, mutta en ole vieläkään täysin sopeutunut yksinäisyyteeni. Viimeksi tällä viikolla tuli taas selväksi, että minulla ei ole ystäviä. Se on satuttanut ja itkin viimeksi tänään illalla yksinäisyyttäni ja pahaa oloani. Onneksi voin jatkaa etätöissä. On kuitenkin helpompaa olla ihan yksin kuin yksin toisten keskellä. Ainakin ne päivittäiset ulkopuolisuuden kokemukset jäävät pois.
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun olen ollut yksin, olen alkanut puhumaan itsekseen.
Olen lukenut melko hiljattain että yksinpuhuminen on ihan jees ja kuulema suositeltavaa!
Siispä olen myöskin sitä ruvennut harrastamaan.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyyden syynä on yleensä asperger, vajaaälyisyys, paska luonne tai psykoosi
Eikä ole, vaan traumat senkin pässi.
-Kapanteri.- kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun olen ollut yksin, olen alkanut puhua itsekseen.
Yksin puhuminen voi yksin olevalla tapahtua lähes itsestään, melkein tahdosta riipumatta.
Myönnän, että sinkkuaikana puhuin yksin kuin ruuneperi.
Avis katkaisi tietoisen yksinpuheluni lahes kuin seinaan.
Se on ihan normaalia ihmiselle jäsennellä tietoisen mielensä sisältöä monologin kautta.
"Ajattelen, että yksin jääminen oli aikoinaan traumaattista ja olen vaurioitunut siitä, mutta en osaa sanoa, koska en tiedosta enää kielteisiä tunteita"
Luin aloituksen nyt vielä kerran kunnolla ja tajusin vasta nyt tämän lauseen. Itsekin ajattelen niin, että olen varmaan jo nuorena ollut niin paljon yksin ja on kiusattu, että se on jättänyt jälkensä minuun. Minulla muutenkin epätodellista oloa tms ns trauman oiretta välillä. Uskon siis, että mieleni on kärsinyt tästä kaikesta liikaa jo nuorena. Tunteet eivät traumatisoituneilla toimi monestikaan kunnolla. Suojelee itseään ettei tuntisi niin paljon. Itsellä tämä onnistuu usein, mutta sitten koen kauheita epätoivon hetkiä välillä. Samalla olen hyvin persoonaton ihminen. Rankkaa miettiä tätä kaikkea.
Minä olin ennen menevää sorttia ja olin todella paljon ystävieni kanssa mutta nyt kun ikää tullu enemmän niin olen nykyisin yksinäinen.
Ainoat paikat missä puhun on työpaikka ja kaupankassa.
Minua yksinäisyys on muuttanut siten että en enää osaa enkä uskalla oikein edes puhua muille ihmisille ja sen että minä olen itsenäinen eli pärjään yksin.. okei neuloa en osaa mutta sukkia voi ostaa kaupasta.
Yksinäisyyteen myös tottuu varsin hyvin, nuorempana pelkäsin yksinäisyyttä mutta nyt tässä vuosien aikana tähän on tottunut.
M31