Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys muuttaa ihmistä
30.03.2022 |
Olen muuttunut täysin ihmisenä kroonisesta yksinäisyydestä johtuen. Pääni on tyhjentynyt, ajattelen aika vähän (koska ei ole sosiaalista elämää, ei kysytä kuulumisia, kutsuta johonkin jne.) En enää halua "mitään", en ole myöskään masentunut. Puhun ihmisille ainoastaan töissä, kukaan ei tajua (puheista päätellen), että olen kohta ollut 10 vuotta ilman ystäviä, koska olen mukava ja hyvännäköinen. En enää edes tunne yksinäisyyttä, mikä on minusta aika paradoksaalista. Tunnen, että olen siirtynyt jonkin rajan toiselle puolelle josta ei ole paluuta, koska kokemukseni on muuttanut käsityksiäni ihmissuhteista. Haluaisin kavereita koska yksin on lopulta aika tylsää, ja tunneköyhää niin, että välillä epäilen olevani psykopaatti. Mutta haluan älyllisesti koska tiedän, en tunnetasolla. Huomaan kyllä, että ihmisille jutteleminen tuntuu hyvältä siinä hetkessä, mutta siitä ei herää kaipuuta ihmisten yhteyteen. Toisaalta on ihmisiä joiden kaveri voisin haluta olla, mutten keksi puhuttavaa heidän kanssaan. Minulle tullaan puhumaan, mutta en mene puhumaan ihmisille. Ongelmani on se, että en uskalla "tunkeutua" ihmisten yksityisyyteen, mikä olisi välttämätöntä jos haluaa kavereita.. Ajattelen, että yksin jääminen oli aikoinaan traumaattista ja olen vaurioitunut siitä, mutta en osaa sanoa, koska en tiedosta enää kielteisiä tunteita. Jos joku "normaalia" elämää viettävä vaihtaisi osia kanssani niin hän epäilemättä masentuisi pahasti. Ehkä tämäkin on vain osoitus siitä kuinka mukautuvainen ihmismieli on. Minulla oli tavoite 5 vuotta sitten, että hankin yhden uuden kaverin per vuosi. Niin, että kun täytän 30-v niin voisin pitää synttärit.
Kommentit (103)
Minulla yksinäisyys on myös aiheuttanut juuri näitä samoja piirteitä mitä täällä moni on kertonut. Kerran töissä havahduin siihen että puhuin itsekseni,onneksi kukaan ei kuullut sitä. Mikäli joskus tapaan ihmisiä saatan saada keskustelusta niin paljon energiaa että se tavallaan menee yli,olen rauhaton enkä pysty asettumaan aloilleen. Ihmisen kosketus esim. kampaajalla tuntuu oudolta puhumattakaan siitä jos joku yrittää halata. Ensimmäinen ajatus on vetäytyä ja toinen sanoa "älä koske minuun"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsi pienenä (~5 v) kysyi: äiti mikset sä pidä synttäreitä?
Oli hetken hiljaa, ja sanoi: ai niin, kun sulla ei ole kavereita.
Kaipaatko kaveria vai onko perhe se juttu?
Tämän ketjun sisältö riipaisee jostain ytimestä saakka. Jokin osa minuudesta on joutunut säästöliekille jo varhain. Se osa, joka heräsi ala-asteella eloon kavereiden seurassa. Leikkisyys, innostus. Yksin olemiseen kyllä tottuu, mutta sopeutumisen myötä jokin olennainen ihmisisyyden osa näivettyy. Se tuen ja ystävyyden tuoma kannatteleva voima ja turva. Kun kukaan ei katso hyväksyvästi ja olemassaolosi on kaikille yhdentekevää - mitä jää jäljelle? Minä aloin 14-vuotiaana uskomaan, että olen turha ihminen. Se ennustus toteutui, sillä käytökseni oli välttelevää. En uskonut kelpaavani kellekään, olin ihmisenä huonompi ja syrjitty. Miten paljon tässä maailmassa onkaan ihmisiä ja kuinka järkyttävän paljon on ihmisiä, jotka vain kaipaavat toista ihmistä. Olen osa-aikainen misantropisti, mutta silti hartain rukoukseni on yksi elämän mittainen ystävyys.
Vierailija kirjoitti:
Minulla yksinäisyys on myös aiheuttanut juuri näitä samoja piirteitä mitä täällä moni on kertonut. Kerran töissä havahduin siihen että puhuin itsekseni,onneksi kukaan ei kuullut sitä. Mikäli joskus tapaan ihmisiä saatan saada keskustelusta niin paljon energiaa että se tavallaan menee yli,olen rauhaton enkä pysty asettumaan aloilleen. Ihmisen kosketus esim. kampaajalla tuntuu oudolta puhumattakaan siitä jos joku yrittää halata. Ensimmäinen ajatus on vetäytyä ja toinen sanoa "älä koske minuun"
Mä olen työssäni paljon ihmisten kanssa. Vapaalla aika paljon teen itsekseni. Puhun myös itsekseni. Se jäsentää.
Sitä muuttuu hiljalleen jotenkin persoonattomaksi jos on todella paljon yksin.
Tarkoitan tällä siis useita kuukausia, vuosia tai jopa vuosikymmeniä, en yksittäistä lomaviikkoa- tai viikonloppua itsekseen.
Ihminen kuitenkin luo mielikuvan itsestään itselleen lähinnä peilaten muiden ihmisten kautta. Kun tuota peiliä ei ole käytössä, katoaa hiljalleen myös mielikuva siitä kuka minä todellisuudessa olen vai olenko oikeastaan kukaan.
Sitä siis alkaa vajoamaan sellaiseen olemattomuuden tilaan. Toisaalta tätä tilaa ennen alitajunta alkaa syöttää sinulle kaikkea sitä, mitä olet sinne mahdollisesti vuosien kuluessa pyrkinyt hautaamaan piiloon: toiveita, katkeruutta, suruja, pettymyksiä..
Yksinoleminen on todella kova tie henkisesti, joillekin toki myös henkisesti erittäin kasvattava.
Joudut todella kohtaamaan aidon itsesi, kaikkine tuntemuksinesi, toiveinesi, pelkoinesi ja tunteinesi. Kun tai jos pääset niistä ylitse, alat hiljalleen valua tuohon olemattomuuden tilaan.
Onko tuo kaikki sitten hyvä vai huono asia, sitä en osaa sanoa. Riippuu todella paljon ihmisestä, hänen kapasiteetistaan käsitellä esille tulevia kipeitä asioita sekä kyvystään lopulta päästää niistä myös irti jäämättä vellomaan niihin.
Sen uskallan kuitenkin sanoa, ettei ole mikään ihme, että niin moni yksinäisenä eläkkeelle jäävä alkaa varsin pian alkoholisoitua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heh sulle ei sentään nauteta päin naamaa joka päivä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija
Yksinäisyys on ainakin minua muuttanut paljon. Erosin lähes kymmenen vuotta sitten ja kaikki ystävät jäivät pois, valitsivat miehen. Se sattui, kesti pitkään toipua siitä, että ei ollut enää toista vierellä. Jäin vielä samaan aikaan työttömäksi, työpaikkani meni konkurssiin. Ikää on sen verran paljon, työnantajat eivät ota tämänikäisiä enää töihin.
Ehkä pahinta on se, ettei saa enää kosketuksia, iho huutaa toista ihmistä. Olen vain tullut niin araksi lähestyä toisia miehiä. Varsinkin nyt, kun olen sairastunut syöpään, saan rankkoja hoitoa pitkään ja jouduin jäämään sairaseläkkeelle.
Kun kotona ei ole ketään, itkettää välillä niin pirusti......
Samoja ajatuksia. Tosin itse olen nuorempi enkä ole koskaan seurustellut. Kaipaan läheisyyttä, mutta samalla ajatus toisen päästämisestä lähelle pelottaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia.Kiitos sinulle kauniista sanoistasi!
Nyt elämä pyörii kolmen viikon välein annettavasta sytostaattihoidosta. Ensi viikolla on taas rääkki edessä. Viikon kestää siitä toipua. Olen ajatellut, että miksi käyn hoidettavana, kun tuntuu, ettei edessä ole mitään valoa. Hoitaja sanoi viimeksi minulle, että ottaisin yhteyttä johon syöpäyhdistykseen.
Jatkan vielä juttuani. Joku täällä sanoi näivettyvänsä. Se on tosi, sydän on mennyt "kurttuun" kuin rusina. Ei osaa enää puhua toisen kanssa. Käyn kaupassa, sairaalassa ja olen kotona. Kaupassakin katson miehiä, että voikun saisi halata!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulta kuulostaa kaikki ajatuksesi, vaikka periaatteessa tilanteeni on täysin eri. Itselläni on kaksi kaveria joita näen parin viikon välein, mutta uusiin ihmisiin tutustuminen lähemmin ei kiinnosta. Tykkään jutella ihmisten kanssa ja tavallaan olisi kiva saada uusia kavereita, mutta tutustumisvaihe on ajatuksena niin puuduttava etten jaksa yrittää. Uudet tuttavuudet jäävät pintapuolisiksi. Voin olla pitkiä aikoja täysin yksin ilman ongelmaa.
Masennusta on, mikä kai selittää tunteiden vähäisyyttä.
Aloittaja kirjoitti "Huomaan kyllä, että ihmisille jutteleminen tuntuu hyvältä siinä hetkessä, mutta siitä ei herää kaipuuta ihmisten yhteyteen"
Itselläni yksinäisenä tilanne on taas melkein päinvastoin. Tosin tähän saattaa vaikuttaa paniikkihäiriöni.
Periaatteessa pidän ihmisten seurassa olemisesta ja jutustelusta, mutta yleensä kuitenkin myös ahdistun ja rasitun näissä tilanteissa ja koen jossain vaiheessa halua poistua paikalta. Toisaalta taas yksinollessani usein kaipaan muiden ihmisten seuraan, mutten kuitenkaan lähde koska samaan aikaan ajatus siitä saa myös ahdistumaan.
Hieman paradoksaalisesti tuntuu olevan niin, että mitä enemmän olet yksiksesi, sitä helpommalta se alkaa tuntua ja taas sosialisoinnin jälkeen palatessasi yksinäisyyteesi koet sen paljon vaikeammaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieli tahtoo unohdusta
Sydän kaipaa lohdutusta
Iho huutaa kosketusta.
Vierailija kirjoitti:
Itse ainakin olen katkeroitunut siihen, kun poliittisesti epäkorrektin "tosipaikan" tullen en voi luottaa siihen, että "ystävät" tukevat minua. He rupesivat moralisoimaan, mikä vituttaa vieläkin. Luottamus meni ja "ystävyys" on enää pintaliitoa. Tiedän, että ei heitä oikeasti kiinnosta joten ei kiinnosta minuakaan.
Taito keskustella katoaa pikkuhiljaa. Kohta ei osaa enää sanoa mitään eikä jaksa edes small talkia vääntää. Surullistahan yksinäisyys on, mutta siihen on kai vain totuttava.
Itse olin aiemmin hyvinkin taitava small talkin vääntäjä, oli kyseessä sitten tuttu tai vieras.
Muutama vuosi yksinäisyyttä takana ja olen kuin varjo entisestä, mitä sosiaalisiin taitoihin tulee. Sosiaaliset kykyni ovat mennyttä, olen muuttunut sosiaalisesti jotenkin todella kömpelöksi. Joko töräytän suustani jonkin tilanteeseen sopimattoman tyhmän oloisen lauseen tai en saa oikein mitään järkevää sanotuksi, silti sisäinen ajatusmaailmani on aikaisempaa rikkaampi.
Monella tapaa olen kuitenkin nyt paremmin voiva ihminen kuin aiemmin huulenheittäjänä.
Voisi kai sanoa, että olen kääntynyt sisäänpäin, mutta positiivisella tavalla (omasta mielestäni, ympäristön kannalta tuskin). Jaskan pauhaaminen vieraiden kanssa ei enää juuri kiinnosta, olen rauhoittunut ja käyn enemmän dialogeja oman itseni kanssa (Huom, en mielikuvitus ystäväni).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsi pienenä (~5 v) kysyi: äiti mikset sä pidä synttäreitä?
Oli hetken hiljaa, ja sanoi: ai niin, kun sulla ei ole kavereita.
:(,,,,,,,,,,,,,
Kohtahan tämäkin palsta menee kiinni, kohta mentävä nukkumaan, yksin. Tai onhan minulla kissat seurana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei kaikille! Laitan vielä nopeasti viestiä että tutustukaa sivustoon nimeltä kaverihaku.net ja lukekaa muiden ilmoituksia. Pian huomaatte että ette ole ajatuksinenne yksin ja on paljon muitakin ihmisiä jotka on oikeasti hyviä tyyppejä! Olen huomannut että yksinäisyys voi olla ajankohtaista kenelle vaan, riippumatta persoonasta. Uusien ystävien etsiminen saattaa olla yhtä haastavaa kuin Tinder-treffeillä käyminen, eka kerta on vaivaannuttavaa ja kiusallista mutta kun pääsee mukaan siihen juttuun niin itseluottamus kasvaa! Joidenkin kanssa ei tule ollenkaan juttuun ja toisten kanssa tulee fiilis että voi että, oisinpa tuntenut sut kauemmin ku ollaan niin samalla aaltopituudella. Itse yritin löytää vuosia uusia ystäviä eri järjestöistä yms. mutta ainoastaan tämän sivun kautta olen löytänyt ihmisiä joilla mun kanssa on jotain yhteistä. Ei siinä mitään menetä jos kokeilee, voi ainoastaan voittaa!
En yhtään ihmettele jos joku (varsinkin yksinäinen) kehittää itselleen jonkun riippuvuuden. Itsekin joskus vuosia sitten pienessä koulussa rahapeleihin. Onneksi suurta vahinkoa ei sattunut. Nyt jos kehtaan tunnustaa niin olen pienessä chaturbate koukussa. Siellä käyn jos on "pakko" nähdä joku ihminen. Yleensä jos käy katsomassa samaa niin tavallaan tutustuu siihen tyyppiin. Tosin minulla ei ole enää tunnuksia tuonne joten en kirjoita mitään, mutta seurailen sivusta. Sitten, kun joku "tuttu" lopettaa siellä (hyvä hänelle) niin jää vähän kaipaamaan ja miettii mitenhän sen ihmisen elämä menee ja miten voi. Olen itse siis alle 30 v nainen. Hävettää kirjoittaa tätäkin niin paljon. Tuntuu jotenkin, että olen niin säälittävä. Onhan tämä silti surkeaakin välillä. Kirjoitin jo tähänkin ketjuun tuon yhden 2 sivun pitkän viestin. Aihe on niin tuttu.
Vierailija kirjoitti:
Pahoittelen itse tuota pitkään viestiäni. Tulee kirjoitettua aina liikaa. Se on jotain lievitystä yksinäisyyteen, kun voi kirjoittaa tänne. Itsekin olen koukussa palstaan koska yritän pysyä kärryillä tapahtumista ja jotenkin tänne kirjoittaminen auttaa monesti.
Älä suotta pyydä anteeksi tuollaista. Kyllä tänne tekstiä mahtuu :)
Kirjoita vaan niin paljon kuin sielu sietää, se helpottaa itsellänikin jonkin verran yksinäisyyttäni yksin ääneen puhumisen lisäksi.
Ap, kuvailit aika tarkkaan sitä, millaiset tuntemukset itselläkin on näin pitkään yksin olleena. Toki joitakin läheisiä ja jopa ystävä on, mutta edelliseen sosiaaliseen elämään muutos on suurehko. Kuitenkin huomaan pidemmän (vuosia) vapaa-ajalla lähinnä yksikseen olon jälkeen noita samoja tuntemuksia ja ajatuksia, että seuran puute ei kovastikaan harmita, muulloin kuin silloin kun olisi joku juhla, joka olisi kiva järjestää, mutta kutsuttavia ei ole etääntyneistä kaverisuhteista ja uusien löytymättömyydestä johtuen.
Mutta melkeinpä kaikki sanomasi pystyn itsekin tuossa allekirjoittamaan. Toki olen aina ollut hieman erakkoluonne, joten voi olla itselle luontaisempi tapa olla kuin jollekin seurallisemmalle. Toisaalta sitä saattaa matalammalla kynnyksellä osallistua sitten esim. nettikeskusteluihin, kun jollain tasolla kuitenkin kaipaa sitä ajatusten vaihtamista ja jakamista. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija
Yksinäisyys on ainakin minua muuttanut paljon. Erosin lähes kymmenen vuotta sitten ja kaikki ystävät jäivät pois, valitsivat miehen. Se sattui, kesti pitkään toipua siitä, että ei ollut enää toista vierellä. Jäin vielä samaan aikaan työttömäksi, työpaikkani meni konkurssiin. Ikää on sen verran paljon, työnantajat eivät ota tämänikäisiä enää töihin.
Ehkä pahinta on se, ettei saa enää kosketuksia, iho huutaa toista ihmistä. Olen vain tullut niin araksi lähestyä toisia miehiä. Varsinkin nyt, kun olen sairastunut syöpään, saan rankkoja hoitoa pitkään ja jouduin jäämään sairaseläkkeelle.
Kun kotona ei ole ketään, itkettää välillä niin pirusti......
Samoja ajatuksia. Tosin itse olen nuorempi enkä ole koskaan seurustellut. Kaipaan läheisyyttä, mutta samalla ajatus toisen päästämisestä lähelle pelottaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia.Kiitos sinulle kauniista sanoistasi!
Nyt elämä pyörii kolmen viikon välein annettavasta sytostaattihoidosta. Ensi viikolla on taas rääkki edessä. Viikon kestää siitä toipua. Olen ajatellut, että miksi käyn hoidettavana, kun tuntuu, ettei edessä ole mitään valoa. Hoitaja sanoi viimeksi minulle, että ottaisin yhteyttä johon syöpäyhdistykseen.
Jokaisen polun päässä on valoa, et vain vielä näe sitä edessä olevien mutkien takia.
Sairauden kanssa kamppaileminen yksinäisenä on kyllä todella raskasta, tiedän kokemuksesta.
Halua kuitenkin valaa sinuun uskoa, älä vain menetä vielä toivoasi paremmasta huomisesta. Omallakin kohdallani kaikki näytti olevan ohi, kun oli vakava sairaus, yksinäisyys ja vielä hetkellisiä talousongelmia.
Nyt muutama vuosi eteenpäin kuljettua olen parantunut, löytänyt elämääni uuden rakkauden (vieläpä näin eläkepäivillä) ja talouskin on taas tasapainossa.
Toivoa on..
Tuntuu, että muut ihmiset ympärillä itkee, nauraa ja tuntee koko tunteiden kirjon lyhyessä ajassa viikosta ja vuodesta toiseen. Minä vain "olen" :D
Vierailija
Yksinäisyys on ainakin minua muuttanut paljon. Erosin lähes kymmenen vuotta sitten ja kaikki ystävät jäivät pois, valitsivat miehen. Se sattui, kesti pitkään toipua siitä, että ei ollut enää toista vierellä. Jäin vielä samaan aikaan työttömäksi, työpaikkani meni konkurssiin. Ikää on sen verran paljon, työnantajat eivät ota tämänikäisiä enää töihin.
Ehkä pahinta on se, ettei saa enää kosketuksia, iho huutaa toista ihmistä. Olen vain tullut niin araksi lähestyä toisia miehiä. Varsinkin nyt, kun olen sairastunut syöpään, saan rankkoja hoitoa pitkään ja jouduin jäämään sairaseläkkeelle.
Kun kotona ei ole ketään, itkettää välillä niin pirusti......
Samoja ajatuksia. Tosin itse olen nuorempi enkä ole koskaan seurustellut. Kaipaan läheisyyttä, mutta samalla ajatus toisen päästämisestä lähelle pelottaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia.
Kiitos sinulle kauniista sanoistasi!
Nyt elämä pyörii kolmen viikon välein annettavasta sytostaattihoidosta. Ensi viikolla on taas rääkki edessä. Viikon kestää siitä toipua. Olen ajatellut, että miksi käyn hoidettavana, kun tuntuu, ettei edessä ole mitään valoa. Hoitaja sanoi viimeksi minulle, että ottaisin yhteyttä johon syöpäyhdistykseen.