Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys muuttaa ihmistä
30.03.2022 |
Olen muuttunut täysin ihmisenä kroonisesta yksinäisyydestä johtuen. Pääni on tyhjentynyt, ajattelen aika vähän (koska ei ole sosiaalista elämää, ei kysytä kuulumisia, kutsuta johonkin jne.) En enää halua "mitään", en ole myöskään masentunut. Puhun ihmisille ainoastaan töissä, kukaan ei tajua (puheista päätellen), että olen kohta ollut 10 vuotta ilman ystäviä, koska olen mukava ja hyvännäköinen. En enää edes tunne yksinäisyyttä, mikä on minusta aika paradoksaalista. Tunnen, että olen siirtynyt jonkin rajan toiselle puolelle josta ei ole paluuta, koska kokemukseni on muuttanut käsityksiäni ihmissuhteista. Haluaisin kavereita koska yksin on lopulta aika tylsää, ja tunneköyhää niin, että välillä epäilen olevani psykopaatti. Mutta haluan älyllisesti koska tiedän, en tunnetasolla. Huomaan kyllä, että ihmisille jutteleminen tuntuu hyvältä siinä hetkessä, mutta siitä ei herää kaipuuta ihmisten yhteyteen. Toisaalta on ihmisiä joiden kaveri voisin haluta olla, mutten keksi puhuttavaa heidän kanssaan. Minulle tullaan puhumaan, mutta en mene puhumaan ihmisille. Ongelmani on se, että en uskalla "tunkeutua" ihmisten yksityisyyteen, mikä olisi välttämätöntä jos haluaa kavereita.. Ajattelen, että yksin jääminen oli aikoinaan traumaattista ja olen vaurioitunut siitä, mutta en osaa sanoa, koska en tiedosta enää kielteisiä tunteita. Jos joku "normaalia" elämää viettävä vaihtaisi osia kanssani niin hän epäilemättä masentuisi pahasti. Ehkä tämäkin on vain osoitus siitä kuinka mukautuvainen ihmismieli on. Minulla oli tavoite 5 vuotta sitten, että hankin yhden uuden kaverin per vuosi. Niin, että kun täytän 30-v niin voisin pitää synttärit.
Kommentit (103)
Pitkään jatkunut yksinäisyys on aiheuttanut sen, että olen jäänyt koukkuun tähän palstaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitus voisi olla omani. Olen itsekin niin kauan ollut yksin etten edes muista millaista on omata ystävä. Samoin samaistun tuohon etten usko monen "normaalia" elämää elävän tajuavan millaista elämää elän. Olen jo nuorena yläkoulussa jäänyt yksin ja kiusattiin. Sitten lukio aika samoissa merkeissä. Sen jälkeen voin aika huonosti jo en vuosiin pysynyt muuta kuin elämään koirani kanssa elämää eteenpäin. Jo ajatus ihmisryhmästä ahdisti. Tuolloin en edes halunnut tutustua keneenkään, kun yritin vaan toipua kaikesta. Häpeä on ollut myös osa minua pitkään. Häpeän itseäni sekä ulkonäköä että esim arkuuttani ja ujouttani yms. Olen myös aika pihalla sosiaalisista tilanteista. Jännitän kaikkea ja rentous hävinnyt. Mietin, ettei kukaan tahdo olla ystäväni.
Sitten olin yhdessä koulutuksessa missä pystyin puhumaan paljon muiden kanssa ja moni sanoi, että olen mukava. Se antoi uskoa vähän ja tuli toisaalta suru siitä, että olen kasvanut niin kieroon ja jo nuorena menettänyt itsetuntoni ja ollut niin surullinen. Jos olisi mennyt ne vuodet paremmin ja ihmiset parempia niin en olisi tässä tilanteessa. Tuskin koskaan olisin se rohkein, mutta edes jotenkin sinut itseni kanssa paremmin. Nyt olen niin kaukana jos miettii jonkun "normaalia" elämää. En myöskään ole onnellinen. En toivunut paljon, mutta kuitenkin koen paljon surua tästä kaikesta. Samalla vaikeaa tutustua ja luottaa muihin. Pelkään, että jään yksin. Olen ikävästi myös vähän luovuttanut ja erakoitunutkin vuosien aikana.
Sinä sentään onneksi käyt ja pystyt käymään töissä. Minä vasta yritän edes ammatin joskus saada. Haaveissani olisin varmaan ollut jo ihan eri tilanteessa nyt, mutta ei elämä mennyt niin. Itsekin kuvittelen paljon kaikkea ja haaveilen. Elämää vaikeaa kestää muuten. Itseä harmittaa se etten voi puhua kenenkään kanssa. On näkymätön ja surullinen olo. En tiedä itsekään miten täältä enää "normaalin" puolelle päästään. En ehkä enää osaa toimia ja olla osa jotain porukkaa. Olen ollut liikaa yksin ja menettänyt itsetuntoni. Itsekin koen muuttuneeni. Aiemmin oli toivoa enemmän. Nyt vuosien päästä tajuaa ettei mikään helpolla muutukaan. Se pelottaa jos olen aina näin yksin. Olen siihen tottunut aika hyvin, mutta välillä suru meinaa ottaa vallan.
Vierailija kirjoitti:
Pitkään jatkunut yksinäisyys on aiheuttanut sen, että olen jäänyt koukkuun tähän palstaan.
Mulla sama. Haluaisin tästä eroon, koska täältä saa yleensä vaan pahan mielen ja käsitys ihmisistä muuttuu entistä negatiivisempaan suuntaan mutta aina avaan palstan koska haluan osalliseksi jostain keskustelusta. Vuosia jo pyöriny täällä.
Pitää edelliseen vielä lisätä, että olen alle 30. Itsellekin synttäripäivät ja esim juhannus vaikeata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkään jatkunut yksinäisyys on aiheuttanut sen, että olen jäänyt koukkuun tähän palstaan.
Mulla sama. Haluaisin tästä eroon, koska täältä saa yleensä vaan pahan mielen ja käsitys ihmisistä muuttuu entistä negatiivisempaan suuntaan mutta aina avaan palstan koska haluan osalliseksi jostain keskustelusta. Vuosia jo pyöriny täällä.
Ja sitten jos täällä on joku hyvän mielen ketju, se yleensä poistetaan. Tai sitten tosikot/ilkeät pilaa ketjun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahoittelen itse tuota pitkään viestiäni. Tulee kirjoitettua aina liikaa. Se on jotain lievitystä yksinäisyyteen, kun voi kirjoittaa tänne. Itsekin olen koukussa palstaan koska yritän pysyä kärryillä tapahtumista ja jotenkin tänne kirjoittaminen auttaa monesti.
Vapaa-ajan viettämisessä yksin voi olla kyse sellaisten asioiden tekemisestä, mitä haluaa tehdä. Ellei ole vaan yksinäisyys estää tekemistä asioita, mieti, miten voisit tehdä asioita, joita haluat tehdä.
Mistä pidät? Mistä toiset ihmiset pitävät?
Minulla toisten näkeminen vapaa-ajalla usein pysähtyy siihen, ettei ole tarpeeksi yhteistä tekemistä. Näen ihmisiä työajalla, mutten halua myötäillä myös vapaa-ajalla. Voin pitää ihmisistä mutta en halua luopua vapaa-ajastani.
Jos haluat nähdä joitain ihmisiä, oletko yrittänyt suostua heidän haluamiinsa tekemisiin? Jos et halua tehdä samoja asioita, ei välttämättä tarvitsekaan tutustua. Opi vaan ajattelemaan, että kaikilla on oikeus omiin rentoihin hetkiinsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun moniin viesteihin tässä keskustelussa.
Välillä tuntuu, että kaikille muille on itsestäänselvää, että jokaisella on kavereita. Yhdessä työhaastattelussa minulta kysyttiin, miten ystäväni kuvailisivat minua. Jäädyin ihan täysin ja hetken jo mietin, että kerronko ettei minulla ole ystäviä, tuntui vaan jotenkin niin hankalalta miettiä mitä ystävät minusta sanoisivat. Tai millainen ylipäätään olisin ystävänä.
Ja nyt nykyiseen työpaikkaani ollaan etsimässä uutta työntekijää ja yksi työkavereistani kysyi olisiko minulla jotain kaveria, jota voisi kiinnostaa tuo tehtävä. Taas hämmennyin enkä oikein tiennyt mitä sanoa. Tuntuu mahdottomalta kertoa kenellekään, että ei minulla ole kavereita. Sitten vaan yrittää valehdella jotain ympäripyöreää, "kaikilla niillä on jo töitä, en usko että ketään kiinnostaa". Eh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sekin olisi hyvä, jos edes olisi yksi ystävä jonka kanssa voisi jutella melkein mistä vaan, ja vaikka välillä purkaa pahaa oloaan.
Olin itsekin yksinäinen vielä pari vuotta sitten ja tunnistan tuosta tekstistä sen että ihminen muuttuu ajan myötä tosi pessimistiseksi. Ihminen tarvitsee toisia lujittaakseen käsitystä itsestään sekä sosiaalisuus ja tunnetaidot ovat harjoiteltavissa olevia asioita. Elämäni muuttui todenteolla kun uskalsin laittaa ilmoituksen kaverihaku.netiin ja luin myös muiden ilmoituksia. Itseäni sykähdytti eniten ilmoitukset joissa ihmiset kertoivat syvällisesti itsestään, mielenkiinnonkohteistaan ja persoonastaan. Suosittelenkin jokaiselle yksinäiselle ihmiselle kokeilemaan kyseistä sivustoa ja tekemään sinne ilmoituksen jossa kertoo mahdollisimman rehellisesti (muttei tietenkään tökerösti) itsestään, harrastuksistaan ja millaista ystävää itselleen etsii. Mulla on tullut useita syvällisiä ihmissuhteita lyhyessä ajassa tällä tekniikalla, olen sitä mieltä että jokaiselle löytyy varmasti kavereita kun ei vaan luovuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäisyys on kyllä arka aihe minulle. Muistan kun joskus lukiossa minulla oli eräs voisi sanoa että kaveri (tosin olimme yhdessä vain koulussa välillä) joka myös yksinäinen. Menin sitten hänellä sanomaan ettei ole ystäviä ja hän ihmetteli etteikö ole muka ketään. Häpesin jälkeen päin paljon, kun edes tuo jonka luulin ymmärtävän asiaa ei kuitenkaan ymmärtänyt. Välillä mietin miten edes tutustua ihmisiin jos on ollut näin yksin jo pitkään. Miten selittää se ettei omaa ystäviä. Noloja hetkiä jos joku esim pyytää tulemaan ystävän kanssa jonnekin tai jokin muu vastaava tilanne.
Minulle puhelinkin vaan nettiä varten sekä pakolliset viralliset puhelut ja viestit. Itse en soita minnekään yleensä ja osaa edes puhelimessa puhua kunnolla. Ei ole harjoitusta asiaan. Välillä muistelen, että mistä napista se puhelu "pistetään soimaan". Unohtuu nämäkin jo 😅
Vierailija kirjoitti:
Samaistun moniin viesteihin tässä keskustelussa.
Välillä tuntuu, että kaikille muille on itsestäänselvää, että jokaisella on kavereita. Yhdessä työhaastattelussa minulta kysyttiin, miten ystäväni kuvailisivat minua. Jäädyin ihan täysin ja hetken jo mietin, että kerronko ettei minulla ole ystäviä, tuntui vaan jotenkin niin hankalalta miettiä mitä ystävät minusta sanoisivat. Tai millainen ylipäätään olisin ystävänä.
Ja nyt nykyiseen työpaikkaani ollaan etsimässä uutta työntekijää ja yksi työkavereistani kysyi olisiko minulla jotain kaveria, jota voisi kiinnostaa tuo tehtävä. Taas hämmennyin enkä oikein tiennyt mitä sanoa. Tuntuu mahdottomalta kertoa kenellekään, että ei minulla ole kavereita. Sitten vaan yrittää valehdella jotain ympäripyöreää, "kaikilla niillä on jo töitä, en usko että ketään kiinnostaa". Eh.
No tämä. Itseltäkin on mm. kysytty töissä kun puhuin muuttoauton varausongelmasta että eikö kukaan kaveri voisi auttaa. Sitten on se klassikko, kun ihan terveysalan ammattilaiset kehottavat puhumaan huolista ja murheista läheisille. Entä jos niitä ei ole?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäisyys on ainakin minua muuttanut paljon. Erosin lähes kymmenen vuotta sitten ja kaikki ystävät jäivät pois, valitsivat miehen. Se sattui, kesti pitkään toipua siitä, että ei ollut enää toista vierellä. Jäin vielä samaan aikaan työttömäksi, työpaikkani meni konkurssiin. Ikää on sen verran paljon, työnantajat eivät ota tämänikäisiä enää töihin.
Ehkä pahinta on se, ettei saa enää kosketuksia, iho huutaa toista ihmistä. Olen vain tullut niin araksi lähestyä toisia miehiä. Varsinkin nyt, kun olen sairastunut syöpään, saan rankkoja hoitoa pitkään ja jouduin jäämään sairaseläkkeelle.
Kun kotona ei ole ketään, itkettää välillä niin pirusti......
Vierailija kirjoitti:
Olin itsekin yksinäinen vielä pari vuotta sitten ja tunnistan tuosta tekstistä sen että ihminen muuttuu ajan myötä tosi pessimistiseksi. Ihminen tarvitsee toisia lujittaakseen käsitystä itsestään sekä sosiaalisuus ja tunnetaidot ovat harjoiteltavissa olevia asioita. Elämäni muuttui todenteolla kun uskalsin laittaa ilmoituksen kaverihaku.netiin ja luin myös muiden ilmoituksia. Itseäni sykähdytti eniten ilmoitukset joissa ihmiset kertoivat syvällisesti itsestään, mielenkiinnonkohteistaan ja persoonastaan. Suosittelenkin jokaiselle yksinäiselle ihmiselle kokeilemaan kyseistä sivustoa ja tekemään sinne ilmoituksen jossa kertoo mahdollisimman rehellisesti (muttei tietenkään tökerösti) itsestään, harrastuksistaan ja millaista ystävää itselleen etsii. Mulla on tullut useita syvällisiä ihmissuhteita lyhyessä ajassa tällä tekniikalla, olen sitä mieltä että jokaiselle löytyy varmasti kavereita kun ei vaan luovuta.
Mukavaa, että sinua onnisti. Olen itsekin monesti harkinnut vastaavaa. Tosin en oikein meinaa uskaltaa, kun mietin kaikkea liikaa. Samalla yksinäisyys on tehnyt minusta aika persoonattoman ihminen. En oikein osaa kuvailla itseäni ja kertoa asioita. Minulla on asioita jotka kiinnostavat, mutta pelkään "jäätyväni" jos pitää esitellä itsensä toiselle ja sitten kun itsetunto on muutenkin huono. Pitäisi ehkä löytää vähän samassa tilanteessa oleva ihminen. Muuten ymmärrän kyllä sen, että vastuu on itselläkin.
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun olen ollut yksin, olen alkanut puhua itsekseen.
Yksin puhuminen voi yksin olevalla tapahtua lähes itsestään, melkein tahdosta riipumatta.
Myönnän, että sinkkuaikana puhuin yksin kuin ruuneperi.
Avis katkaisi tietoisen yksinpuheluni lahes kuin seinaan.
Hyvä ketju! Minä muutun vuosi vuodelta, enkä todellakaan parempaan suuntaan. Olen jonkinlaisella vinoutunella systeemillä opetellut keskustelemaan aisoista itseni kanssa, ja huomaan, että muiden ihmisten mielipiteet ovat alkaneet ärsyttämään minua. En nauti niiden vaihdosta, haluan olla hiljaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin itsekin yksinäinen vielä pari vuotta sitten ja tunnistan tuosta tekstistä sen että ihminen muuttuu ajan myötä tosi pessimistiseksi. Ihminen tarvitsee toisia lujittaakseen käsitystä itsestään sekä sosiaalisuus ja tunnetaidot ovat harjoiteltavissa olevia asioita. Elämäni muuttui todenteolla kun uskalsin laittaa ilmoituksen kaverihaku.netiin ja luin myös muiden ilmoituksia. Itseäni sykähdytti eniten ilmoitukset joissa ihmiset kertoivat syvällisesti itsestään, mielenkiinnonkohteistaan ja persoonastaan. Suosittelenkin jokaiselle yksinäiselle ihmiselle kokeilemaan kyseistä sivustoa ja tekemään sinne ilmoituksen jossa kertoo mahdollisimman rehellisesti (muttei tietenkään tökerösti) itsestään, harrastuksistaan ja millaista ystävää itselleen etsii. Mulla on tullut useita syvällisiä ihmissuhteita lyhyessä ajassa tällä tekniikalla, olen sitä mieltä että jokaiselle löytyy varmasti kavereita kun ei vaan luovuta.
Mukavaa, että sinua onnisti. Olen itsekin monesti harkinnut vastaavaa. Tosin en oikein meinaa uskaltaa, kun mietin kaikkea liikaa. Samalla yksinäisyys on tehnyt minusta aika persoonattoman ihminen. En oikein osaa kuvailla itseäni ja kertoa asioita. Minulla on asioita jotka kiinnostavat, mutta pelkään "jäätyväni" jos pitää esitellä itsensä toiselle ja sitten kun itsetunto on muutenkin huono. Pitäisi ehkä löytää vähän samassa tilanteessa oleva ihminen. Muuten ymmärrän kyllä sen, että vastuu on itselläkin.
Minuakaan ei enää ”ole”! Vaikea kertoa itsestäni ja huomaan siihen myös ilmestyneen haluttomuutta.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyys on ainakin minua muuttanut paljon. Erosin lähes kymmenen vuotta sitten ja kaikki ystävät jäivät pois, valitsivat miehen. Se sattui, kesti pitkään toipua siitä, että ei ollut enää toista vierellä. Jäin vielä samaan aikaan työttömäksi, työpaikkani meni konkurssiin. Ikää on sen verran paljon, työnantajat eivät ota tämänikäisiä enää töihin.
Ehkä pahinta on se, ettei saa enää kosketuksia, iho huutaa toista ihmistä. Olen vain tullut niin araksi lähestyä toisia miehiä. Varsinkin nyt, kun olen sairastunut syöpään, saan rankkoja hoitoa pitkään ja jouduin jäämään sairaseläkkeelle.
Kun kotona ei ole ketään, itkettää välillä niin pirusti......
Samoja ajatuksia. Tosin itse olen nuorempi enkä ole koskaan seurustellut. Kaipaan läheisyyttä, mutta samalla ajatus toisen päästämisestä lähelle pelottaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia.
En ole huomannut, että pitkään jatkunut yksinäisyys olisi muuttanut minua. Radion kuuntelua se on kyllä lisännyt. Kun radiosta kuulee puhetta, ei tunne itseään niin yksinäiseksi.