Lue keskustelun säännöt.
Kauanko 10vuotiaalta menee muuton järkytyksessä?
16.09.2015 |
Ikänsä asunut samassa paikassa, ja nyt vaihdettaisiin kokonaan kuntaa, eli kaveritkin jäisi... toki joskus voidi yökyläillä entisten kavereiden kanssa, mutta muuten kaikki uutta..
Kommentit (26)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei niitä ystäviä ole kaikilla niilläkään, jotka ovat asuneet koko ikänsä samassa paikassa. Osa 'menettää' kaverinsa yläasteen kieppeillä ja tippuvat sosiaalisesti yksinolijoiksi syystä tai toisesta. Ei siihen kovinkaan usein mitään muuttoa tarvita erikseen. Sosiaalisesti muiden kanssa toimeentulevat saavat kavereita uusissakin paikoissa, sosiaalisesti muiden kanssa heikommin tulevat helposti menettävät ne vähäisetkin kontaktit kun murrosiässä haetaan uusia sosiaalisia paikkoja muiden teinien kesken. Enkä puhu pelkästä ujoudesta, vaan siitä miten osaa olla muiden ihmisten kanssa. Joillekin se on helpompaa kuin toisille.
No mitä mieltä lapsi on muutosta ja muutatteko kauas? Kyllä uusiin tilanteisiin sopeutuu, mutta ei tietenkään voi tietää miten kauan siihen menee.
[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 22:32"]Meidän perhe muutti, kun menin tilalle, alku oli kamalaa, mutta sitten alkoi sujumaan vaikka olinkin koulukiusattu. Olin luokan priimus, ja hiukan ulkopuolinen, mutta sain joitain kavereita. Pilalle menin kun muutettiin uudestaan kun menin seiskalle. Mulla ei ole yhtään lapsuuden kaveria tai ystävää, ei ala- eikä yläasteelta eikä edes lukiosta. Ei muuten edes ekasta yliopistotutkinnosta. Kovasti toivon että toisen tutkinnon suorittaminen toisi pysyviä ystäviä. Omat lapset (miehen onnistuin jotenkin nappaamaan yliopistosta) saa toivottavasti asua tässä samassa paikassa lukion loppuun asti, toinen on jo koulussa. Omasta elämästäni on puuttunut oysyvyyttä ja olenkin sellainen ajopuu, miellyttävä, mutta aika teflonia.
[/quote]
Ihan kuin minun elämästäni. Lapsuudenperheeni muutti Hämeestä Kymenlaaksoon kun olin 11-vuotias. Uudella paikkakunnalla oltiin reilu vuosi ja 12-vuotiaana ollessani muutettiin taas eri paikkakunnalle Itä-Suomeen.
Sitten Itä-Suomessa muutettiin paikkakunnan sisällä, joten joudun taas vaihtamaan koulua aloittaessani yläasteen. Jotta olisi ollut tarpeeksi hankalaa, niin vanhempani vaihtoivat taas paikkakuntaa, kun olin yhdeksännellä luokalla. Tuolloin jäin kuitenkin käymään ysiluokan loppuun sillä paikkakunnalla, jossa yläastetta kävin.
Minut on tuntenut lapsena vain oikeastaan sukulaiseni ja eräs lapsuudenkaveri on sillä tavoin olemassa, että vuosittain ollaan yhteydessä. Olen aika lailla se ulkopuolinen, mutta kuitenkin aktiivinen, sillä tiedän etten voi turvata kuin vain itseeni.
Olen tehnyt kaksi yliopistotutkintoa, joista toisen työn ohella. Työelämässäkin olen onneksi saanut olla, mutta etenemiseni ei ole oikein onnistunut. Pidän syynä sitä, etten ole oikein ihmissuhdetaitoinen tai sellainen "suosittu ihminen", vaan ennemminkin se hieman ryhmän ulkopuolella oleva. Toisaalta olen hyvinkin miellyttämishaluinen, sillä haluaisin kuulua ryhmään ja tämän vuoksi olenkin kokenut joidenkin suunnalta hieman hyväksikäyttöäkin kaverisuhteissa tai tuttavuuksissa.
[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 22:38"]
No mitä mieltä lapsi on muutosta ja muutatteko kauas? Kyllä uusiin tilanteisiin sopeutuu, mutta ei tietenkään voi tietää miten kauan siihen menee.
[/quote]
No ei tietenkään halua millään muuttaa. Suostuisi muuttamaan, jos saisi jäädä vanhaan kouluun, mutta kun yli kuntarajojen se nyt vaan ei ole mahdollista... 10 km päähän nykyisestä kodista, eli ei ihan mahdotonta tavata entisiä kavereita. ap
Meidän perhe muutti, kun menin tilalle, alku oli kamalaa, mutta sitten alkoi sujumaan vaikka olinkin koulukiusattu. Olin luokan priimus, ja hiukan ulkopuolinen, mutta sain joitain kavereita. Pilalle menin kun muutettiin uudestaan kun menin seiskalle. Mulla ei ole yhtään lapsuuden kaveria tai ystävää, ei ala- eikä yläasteelta eikä edes lukiosta. Ei muuten edes ekasta yliopistotutkinnosta. Kovasti toivon että toisen tutkinnon suorittaminen toisi pysyviä ystäviä. Omat lapset (miehen onnistuin jotenkin nappaamaan yliopistosta) saa toivottavasti asua tässä samassa paikassa lukion loppuun asti, toinen on jo koulussa. Omasta elämästäni on puuttunut oysyvyyttä ja olenkin sellainen ajopuu, miellyttävä, mutta aika teflonia.