Olen 17v. ja varma etten eroa koskaan

[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 11:58"]

[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 11:51"][quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 11:49"] Mä tiedän pariskunnan joka alko seurustelemaan jo ala-asteen loppuaikoina, menivät muutama vuosi sitten naimisiim ja saivat myös lapsia. Ovat edelleen onnellisesti yhdessä ja tuskin eroavat koskaan. :) Siinä on sitä aitoa rakkautta ja kyllä, olen heille kateellinen! Mutta olen myös iloinen heidän puolestaan. :) [/quote] Mistä sä tiedät heidän onnellisuuttaan? [/quote] Kyllä sen vaan näkee. Ja jos eivät olisi onnellisia olisivatko naimisin menneet ja lapsia tehneet? Tuskinpa.

[/quote]

Kun on ehtinyt katsoa tätä vähän pidemmällä ajalla ja näkee miksi ihmiset eroavat, he sanovat "tuli kriisi ja piti valita mennäkö naimisiin vai erota. Päätimme vielä yrittää ja menimme naimisiin ja tulin raskaaksi. Ei se siitä sitten kuitenkaan muuttunut". "Halusin lapsia ja jos olisimme eronneet, olisin ollut liian vanha löytämään uutta miestä ja olisin jäänyt lapsettomaksi". "Suostuin lapsentekoon kun vaimo halusi, vaikka jälkeenpäin ajatellen se oli virhe."

Siis kyllä, näitäkin tehdään vaikka ei olla ns. onnellisia tarkoittamallasi tavalla.

Ei yhdessä pysyminen jonkun kanssa ole mikään itseisarvo. Toki siitä suhde usein syvenee ja vain paranee kun yhdessä selvitään kriiseistä, mutta jos elämä toisen kanssa on pelkkää kriisiä vuodesta toiseen niin ei siitä mitään kruunua lopuksi myönnetä ettei koskaan eronnut. Laiha lohtu se on että pääsee anonyymisti nettipalstalla joskus vähän pullistelemaan että yhdessä on pysytty.

Itse olen alkanut seurustelemaan mieheni kanssa 19-vuotiaana ja nyt 15 vuotta takana ja onhan se sitoutumista ja päättäväisyyttäkin vaatinut ja mielestäni meillä on jotain sellaista minkä takia on kannattanut välillä hakata päätä seinään. Silti en menisi koskaan kenellekkään toiselle sanomaan minkälaisissa liitoissa heidän pitäisi pysyä ja minkälaisten kriisien jälkeen on vielä mahdollista löytää rakkauden tunne. Ei se vain aina onnistu, eikä minulla ole sellaista röntgenkatsetta jolla näkisin kenen kannattaa vielä yrittää. Uskomattoman ylimielistä väittää että erot yleisesti ottaen johtuisivat siitä ettei vain ole yritetty tarpeeksi. Haisee kilometrin päähän siltä, että itsekkin haluaisi erota, mutta ei vain jostain syystä uskalla tai saa aikaiseksi. Ei kukaan, jolla itsellä asiat on hyvin, lyttää toisia noin.

Ok, 77, olet ilmeisesti kestänyt aika tavalla ja arvelen, että tuo repiminen lyöminen jne. on yksipuolista ja tapahtunut ilman sinusta johtuva painavaa syytä (tuskin olet pettänyt), ts. se ei liity suhteeseen, vaan puolison konstriolloimattomaan käytökseen. En nyt haluaisi udella, mutta mahtaako teillä raivoaminen johtua jostain mielen sairaudesta, psykoottista? Silloin ymmärrän kyllä päätöstäsi. Mutta jos puoliso tekee elämästäsi helvettiä vain koska "hänellä on oikeus", eikä aio lopettaa, niin tuo tukeminen ja rinnalla pysyminen periaatteen vuoksi on kyllä sulaa hulluutta. Varo, ettet itse sairastu, ihan fyysisesti. Ymmärrän myös, jos et pahasti pelkää puolison riehumista, en minäkään lapsien tavanomaisia raivareita, ovathan ne aika pieniä. Mutta kun tuo tuplasti kokoiseni alkaa riehumaan, olen kyllä aivan varpaillani, myös kilareiden välissä. -27

Voi, nuorempiakin kuin lukioihastuksia:) Pari tuttapariskuntaa on ollut yhdessä yläasteelta saakka, nyt ollaan jo reilusti yli nelikymppisiä kaikki, niillä pareilla alkaa olla lapsetkin jo aikuisia (tai ainakin tukevasti teini-iässä) ja vielä vaan ovat yhdessä. Mutta sitten on niitäkin kun teininä löi hynttyyt yhteen, opiskeltiin ammatti, hankittiin koti ja pari lasta ja sitten alkoikin se menetetty nuoruus kutittamaan ja eikun paneskelemaan työkaveria. Ihan tasaisesti on kumpiakin tapauksia...

[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 13:25"]

Ok, 77, olet ilmeisesti kestänyt aika tavalla ja arvelen, että tuo repiminen lyöminen jne. on yksipuolista ja tapahtunut ilman sinusta johtuva painavaa syytä (tuskin olet pettänyt), ts. se ei liity suhteeseen, vaan puolison konstriolloimattomaan käytökseen. En nyt haluaisi udella, mutta mahtaako teillä raivoaminen johtua jostain mielen sairaudesta, psykoottista? Silloin ymmärrän kyllä päätöstäsi. Mutta jos puoliso tekee elämästäsi helvettiä vain koska "hänellä on oikeus", eikä aio lopettaa, niin tuo tukeminen ja rinnalla pysyminen periaatteen vuoksi on kyllä sulaa hulluutta. Varo, ettet itse sairastu, ihan fyysisesti. Ymmärrän myös, jos et pahasti pelkää puolison riehumista, en minäkään lapsien tavanomaisia raivareita, ovathan ne aika pieniä. Mutta kun tuo tuplasti kokoiseni alkaa riehumaan, olen kyllä aivan varpaillani, myös kilareiden välissä. -27

[/quote]

Arvelusi osuu oikeaan enkä ole millään normaaleilla "normeilla" antanut aihetta moiseen käytökseen. Ne syyt huonoon käytökseen kyllä löytyvät vaikka mistä kun niitä hakemalla haetaan. Utelusi osuu myös oikeaan. Hillitön käytös on aika usein yläpään ongelma, joskus myös opittua ja melkein aina sekoitus molempia. Naisella se onkin todella rankkaa kun iso mies alkaa riehua, ymmärrän hyvin mainitsemasi varpaillaolon. Sitä varpaillaoloa tapahtuu myös miehille vastaavassa tilanteessa. Ei varsinaisen pelon vuoksi vaan "ei kai taas" ja siihen väsymisen vuoksi.

Mies 77

[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 09:10"]

No itsellä ei ihan "elämän loppuun saakka", mutta 17v aloitettiin seurustelu, ja melkein kymmenen ihanaa vuotta meille tuli täyteen, minkä jälkeen katsoimme parhaaksi erota rakkaina ystävinä (erilaiset tulevaisuuden suunnitelmat, nuoruuden jahkailun jälkeen lopulta todettiin, että mies haluaa lapsia ja nainen ei). Päivääkään en kyllä yhteiselostamme pois vaihtaisi. Onnea rakkaudellenne! :)

[/quote] Eli erositte n. 25-vuotiaina? Ei kyllä ihan elämän loppuun kestänyt ei :D

Itse olen 22 ja seurustellut saman miehen (alussa juu pojan) kans 15 vuotiaasta. Hyvin menee edelleen, yksi vuosi asuttu yhdessä. En tiedä tuleeko tästä koko elämän rakkaustarina, mutta toistaiseksi olemme onnellisia yhdessä .

[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 14:07"]

[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 13:25"]

Ok, 77, olet ilmeisesti kestänyt aika tavalla ja arvelen, että tuo repiminen lyöminen jne. on yksipuolista ja tapahtunut ilman sinusta johtuva painavaa syytä (tuskin olet pettänyt), ts. se ei liity suhteeseen, vaan puolison konstriolloimattomaan käytökseen. En nyt haluaisi udella, mutta mahtaako teillä raivoaminen johtua jostain mielen sairaudesta, psykoottista? Silloin ymmärrän kyllä päätöstäsi. Mutta jos puoliso tekee elämästäsi helvettiä vain koska "hänellä on oikeus", eikä aio lopettaa, niin tuo tukeminen ja rinnalla pysyminen periaatteen vuoksi on kyllä sulaa hulluutta. Varo, ettet itse sairastu, ihan fyysisesti. Ymmärrän myös, jos et pahasti pelkää puolison riehumista, en minäkään lapsien tavanomaisia raivareita, ovathan ne aika pieniä. Mutta kun tuo tuplasti kokoiseni alkaa riehumaan, olen kyllä aivan varpaillani, myös kilareiden välissä. -27

[/quote]

Arvelusi osuu oikeaan enkä ole millään normaaleilla "normeilla" antanut aihetta moiseen käytökseen. Ne syyt huonoon käytökseen kyllä löytyvät vaikka mistä kun niitä hakemalla haetaan. Utelusi osuu myös oikeaan. Hillitön käytös on aika usein yläpään ongelma, joskus myös opittua ja melkein aina sekoitus molempia. Naisella se onkin todella rankkaa kun iso mies alkaa riehua, ymmärrän hyvin mainitsemasi varpaillaolon. Sitä varpaillaoloa tapahtuu myös miehille vastaavassa tilanteessa. Ei varsinaisen pelon vuoksi vaan "ei kai taas" ja siihen väsymisen vuoksi.

Mies 77

[/quote]

Ei tuo sunkaan kuvio nyt varsinaisesti kateutta herätä.

Oltiin alle parikymppisiä suhteen alkaessa, sitä ennen vuosi tiivistä ystävyyttä. Ongelmia on ollut työelämässä ja terveydessä, mutta ei ikinä suhteessa. Ollaan kumpikin sovittelevia ja rauhallisia keskustelijoita, joten meillä toimii hyvin tämä että suhdetta ei tarvitse rasittaa raivokkailla riidoilla, vaikka monet puhuukin että tekee hyvää välillä "puhdistaa ilmaa". Meillä ei juuri ääntä koroteta (paitsi iloisesti :D).

Voihan toki olla, että joku keski-iän kriisi vielä yllättää meidätkin, eihän sitä koskaan tiedä. Mutta tällähetkellä eletään tyytyväisenä juuri sen kaltaista elämää kuin mitä suhteen alkuaikoina mietittiin. Vuosikymmen yhdessä. :)

No olipa naivi aloitus. Aika pinnallisesti listasit asioita "miehestäsi". N18

LOL! Voi tota nuoruutta.

Appivanhemmat, 17-vuotiaasta alkaen, nyt lähemmäs 60. Taitaa olla harvinaista nykyään.

Melko pinnallisia arvoja listasit poikaystävästäsi, noilla ei pitkälle vielä pötkitä.

No itsellä ei ihan "elämän loppuun saakka", mutta 17v aloitettiin seurustelu, ja melkein kymmenen ihanaa vuotta meille tuli täyteen, minkä jälkeen katsoimme parhaaksi erota rakkaina ystävinä (erilaiset tulevaisuuden suunnitelmat, nuoruuden jahkailun jälkeen lopulta todettiin, että mies haluaa lapsia ja nainen ei). Päivääkään en kyllä yhteiselostamme pois vaihtaisi. Onnea rakkaudellenne! :)

[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 14:26"]

[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 14:07"]

[quote author="Vierailija" time="16.09.2015 klo 13:25"]

Ok, 77, olet ilmeisesti kestänyt aika tavalla ja arvelen, että tuo repiminen lyöminen jne. on yksipuolista ja tapahtunut ilman sinusta johtuva painavaa syytä (tuskin olet pettänyt), ts. se ei liity suhteeseen, vaan puolison konstriolloimattomaan käytökseen. En nyt haluaisi udella, mutta mahtaako teillä raivoaminen johtua jostain mielen sairaudesta, psykoottista? Silloin ymmärrän kyllä päätöstäsi. Mutta jos puoliso tekee elämästäsi helvettiä vain koska "hänellä on oikeus", eikä aio lopettaa, niin tuo tukeminen ja rinnalla pysyminen periaatteen vuoksi on kyllä sulaa hulluutta. Varo, ettet itse sairastu, ihan fyysisesti. Ymmärrän myös, jos et pahasti pelkää puolison riehumista, en minäkään lapsien tavanomaisia raivareita, ovathan ne aika pieniä. Mutta kun tuo tuplasti kokoiseni alkaa riehumaan, olen kyllä aivan varpaillani, myös kilareiden välissä. -27

[/quote]

Arvelusi osuu oikeaan enkä ole millään normaaleilla "normeilla" antanut aihetta moiseen käytökseen. Ne syyt huonoon käytökseen kyllä löytyvät vaikka mistä kun niitä hakemalla haetaan. Utelusi osuu myös oikeaan. Hillitön käytös on aika usein yläpään ongelma, joskus myös opittua ja melkein aina sekoitus molempia. Naisella se onkin todella rankkaa kun iso mies alkaa riehua, ymmärrän hyvin mainitsemasi varpaillaolon. Sitä varpaillaoloa tapahtuu myös miehille vastaavassa tilanteessa. Ei varsinaisen pelon vuoksi vaan "ei kai taas" ja siihen väsymisen vuoksi.

Mies 77

[/quote]

Ei tuo sunkaan kuvio nyt varsinaisesti kateutta herätä.

[/quote]

Ei mutta optimistina ajattelen että se herättää ihmisessä sitkeyttä, kärsivällisyyttä ja harkintakykyä mm. Jos asian oiken oivaltaa niin epämukavuusalueella oleminen on hyvin kasvattavaa hommaa. Jos ei oivalla niin homma voi mennä täysin päinvastoin. Riehuja vetää omalle tasolleen ja siellä hän voittaa tilanteen kokemuksellaan... :) Voisi olla pahemminkin. Mieluummin tämä kuin kaulasta alaspäin halvaantuneena... Asiat on ihan miten ne itse näkee.

Mies 77

Buahahaaa. Voi voi, se sun todella komea ukkos vaihtaa sut jossain vaiheessa nuorenpaan

Tunnen vanhempia ihmisiä, jotka ovat aloittaneet seurustelun hyvin nuorena ja liitto on kestänyt eliniän, mutta sen lisäksi serkkuni on ollut yhdessä saman miehen kanssa lukion 1. luokalta asti.

Todennäköistä suhteen kestäminen noin nuoresta ei meidän kulttuurissamme kuitenkaan ole, varsinkaan, kun teillä on ikäeroakin ja olette niin erilaisissa elämäntilanteissa.

Omat vanhempani aloittivat seurustelun kun toinen 16-, ja toinen 18-vuotias. Edelleen yli kuusikymppisinä yhdessä. Itse aloin seurustella mieheni kanssa 16-vuotiaana, nyt kolmevitosina edelleen onnellisesti yhdessä :)

Mitä jos sairastuu? Ei saakaan töitä? Masentuu? Joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle? Ulkonäkö rupsahtaa? Alkaa pitää sua itsestäänselvyytenä? Haluaa elämältä eri asioita? Kasvaa ihmisenä ja toinen jää paikalleen?

Kamalan sinisilmäistä ajatella että "me ei erota koskaan", ihan missä tahansa iässä, elämästä ei oikeasti koskaan tiedä. Mutta toki toivon onnea ja pitkää kestoa parisuhteellenne!