Laitatko vanhempasi laitokseen?

Kannattaisi ihan kysyä nilltä vanhemmilta mitä he haluavat?

Kysykää ja kuunnelkaa vielä silloin, kun vanhus siihen pystyy. 135

Voi kuinka toivoisinkaan että vanhempani (75 ja 78 v) saisivat elää vielä muutaman vuoden toimintakykyisinä ja sitten kuolla vaikka autokolarissa! Tai miten vaan, mutta suhteellisen nopeasti, kunnolla etenevään syöpään tms. Todellinen vanhuuteen kuoleminen on hirveää, dementoituvan mielen avuttomuus ja hätä, päivien pohjaton ankeus, pystyyn mätänevä ruumis. Itselleni varaan todellakin beetasalpaajayliannoksen jo hyvissä ajoin ja suunnittelen kuolinpäiväni. Valitettavasti nämä ajatukseni ovat muotoutuneet omaa kuolevaa isoäitiä nuorena äidin apuna hoitaessa ja vajaan vuoden tk:n vuodeosastolla työskennellessä.

En todellakaan ala hoitaa vanhempiani millään tavalla. Minulma ei ole osaamista tai hoivaviettiä yhtään. Tuettua asumista ja palvelutaloa heti, kun eivät pärjää yksin kotona. Ja tietenkin vanhempani maksavat elämisensä itse niin kauan, kuin heillä varallisuutta on. Miksi eivät maksaisi?

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi ihan kysyä nilltä vanhemmilta mitä he haluavat?

Kysykää ja kuunnelkaa vielä silloin, kun vanhus siihen pystyy. 135

Eivät vanhempani päätä minun elämästäni.

Olen mies ja hoidin vaimoni kanssa yhdessä anoppiani kotonnani 4 vuotta alzheimerin sairasta. Olimme samalla töissä minä ja vaimoni lisäksi meillä oli kotona alaikäisiä lapsia yhteensä 5 kappaletta. Anteeksi kun anoppi alkoi paskomaan alleen emme jaksaneet. Laitoimme vanhainkotiin. Emme jaksaneet.

Toivon että vanhempani saavat lähteä ns. saappaat jalassa. Minulla on vielä pieniä lapsia ja jo kaksi lastenlasta. He ovat miehen lisäksi prioriteetti nro 1. Käyn myös töissä ja harrastan jotta jaksan. Kahdella lapsistani on sairaus joka verottaa voimiani. Tuskin jaksan ottaa vanhempiani meille asumaan kun eivät enää kotona selviydy. Joten laitosta on tiedossa. Äiti onkin jo sanonut että hänet saa laittaa hoivakotiin.

Vierailija kirjoitti:

Toivon että vanhempani saavat lähteä ns. saappaat jalassa. Minulla on vielä pieniä lapsia ja jo kaksi lastenlasta. He ovat miehen lisäksi prioriteetti nro 1. Käyn myös töissä ja harrastan jotta jaksan. Kahdella lapsistani on sairaus joka verottaa voimiani. Tuskin jaksan ottaa vanhempiani meille asumaan kun eivät enää kotona selviydy. Joten laitosta on tiedossa. Äiti onkin jo sanonut että hänet saa laittaa hoivakotiin.

Lisään vielä että kun vanhempani ovat 90-vuotiaita, olen itse 70-vuotias. Tuskin minusta on siinä iässä kenenkään muun kuin puolisoni avuksi.

En ehdi laittamaan heitä minnekään. Tulen itse kuolemaan ensin.

Laitan laitokseen, jos nyt edes elävät sinne asti. Väkivaltaisia alkoholisteja ei kaivata pikkulapsiperheeseen.

Kyllä todennäköisesti jos tarvitsevat ympärivuorokautista hoitoa. Enemmän minusta heille hyötyä kun en itse ole täysin uupunut.

Kyllä minä ainakin pyrin järjestelemään oman elämäni niin, että ollaan omieni ja mieheni vanhempien tukena heidän ikääntyessään niin hyvin kuin voidaan. Vasta tilanteessa, jossa kotona hoitaminen ei kerta kaikkiaan onnistu, katsoisin muita vaihtoehtoja. Kummankin meidän vanhemmat ihania ihmisiä, jotka pitäneet meistä huolta ja auttaneet nyt aikuisiälläkin. En todellakaan aio hylätä heitä mihinkään laitokseen, vähintään seuraan aktiivisesti, että heillä on siellä kaikki hyvin, jos sellaiseen päädytään ja käyn itsekin auttamassa.

Voimia kaikille omaishoitajille ja vanhusten parissa työskenteleville. Teette upeaa tärkeää työtä! <3

Kyllä, olen luvannut pitää huolen vanhemmistani siinä vaiheessa, kun he alkavat apua tarvita. Olen ammatiltani lähihoitaja, mutta olen vaihtanut alaa juurikin sen vuoksi, kun koin ettei nykyisillä resursseilla pysty ihmistä enää hoitamaan riittävän hyvin, minun omatuntoni ei kestä sellaista tehdä työnä. En halua sikäli myöskään omille vanhemmilleni sellaista. Täällä päin toisaalta vielä on vanhustenhoito monin paikoin varsin laadukasta, mutta esim. 20 vuoden päästä, kun ne ajat ovat jo varmasti käsillä, että avun tarve on noilla vanhemmilla, niin en uskalla edes ajatella.. Onko enää koko vanhustenhoitoa olemassakaan?

Itse hoitotyö on kuitenkin ihan ok mulle, eli omien vanhempieni hoitaminen kyllä onnistuu, vanhempi sisareni asuu niin kaukana, ettei hän voi sitä tehdä, ja nuoremmasta sisaruksesta ei ole sellaiseen vastuuseen. Onhan siinä kova työ ja raskasta tulee olemaan, mutta olen saanut paljon apua vanhemmiltani, kun olen tarvinnut, ilmanmuuta on minun vuoroni auttaa, kun se aika tulee.

Minun luona asuu tällä hetkellä äiti. Lähinnä ongelmat on tällä hetkellä liikkumisessa, pientä muistahäikkää myös joka aiheuttaa pienimuotoisia pelastusoperaatioita naapurustomme keskuudessa.

On tosi raskasta koko elämä valvoa toista. Nyt olin vapailla niin johan oli katastrofeja sillä aikaa saatu aikaiseksi. Teen kyllä kaikkeni ja minulle on lääkäri määrännyt hakemaan enemmän apua.

Paskat siivoan jos ne menee lattioille, seiniin, mutta se vaan että oksennan itse. Joten vaippojen vaihtoon minusta ei ole.

Eli siinä vaiheessa kun ei itse pysty vaihtamaan vaippoja tai asumaan turvallisesti tavallista elämää niin elämä täytyy järjestää toisin.

Katselin viime kesänä kun aikapoikamies käytti vanhushoidossa olevaan äitiään joka päivä pitkillä päiväretkillä rullatuolissa. Minusta vaikutti että mummon viimeajat oli ihan hyvät. Toivon että meillä menee näin myös, hoitopaikasta saa perusturvan mutta minä kyllä järjestän virikkeet, Olen varautunut töiden lisäksi pari kertaa päivässä vierailemaan sitten kun ei asu enää samassa asunnossa. Ehkäpä pitäisi löytyy asunnot vaikka samasta rapusta, välillä kävisi sairaanhoitajat ja yksityiset hoiva-avut apuna ja lopun käytännön asiat minä.

Vierailija kirjoitti:

En laita niitä mihinkään. Saavat sumplia itse asiansa

Kyllä sinäkin niitä joudut sumplimaan, ole huoleti.

Jos ap kerran työskentelet muistisairaiden osastolla, niin ymmärrät varmaan, ettei muistisairasta pysty hoitamaan kotona. Yksi ihminen ei siihen kerta kaikkiaan pysty, ei riitä voimat ja unissaan ei pysty valvomaan vanhusta, jolla saattaa olla hyvä toimintakyky, vaikka pää ei enää pelaa.

Minun äidin ottivat poliisit kadulta talteen ja toimittivat sairaalaan tutkittavaksi. Sairaalasta sanoivat, ettei häntä voi enää laittaa kotiin ja parin mutkan kautta hän pääsi hoitopaikkaan. Siinä odotellessa hän oli pari viikkoa meillä kotona ja voin sanoa että oli aika rankkaa, vaikka meitä oli kaksi aikuista yhtä vanhusta vastaan. Jo ensimmäisen yön jälkeen jouduimme menemään lääkäriin hakemaan reseptiä rauhoittaville lääkkeille ja unilääkkeille. Oli suuri helpotus kahden viikon jälkeen saada äiti turvallisesti lukkojen taakse. Tavallinen kotiympäristö on dementoituneelle vanhukselle liian vaarallinen.