Sinä, joka selvisit suuresta vaikeudesta, josta luulit ettet selviäisi - kuinka kokemus muutti sinun luonnettasi ja elämänkatsomustasi?

Aivokasvain, jota ei voi parantaa. - Työuralla eteneminen menetti merkityksensä. Huono avioliitto päättyi. Nyt elän hetkessä ja nautin loppuelämästäni, niin kauan kun voin.

Selvisin keskenmenosta. </3 Vuosia se vei mutta nyt arvostan mielenterveyttäni ja elämää. Se voi päättyä hetkessä :'((

Mä oleen autisti. Mun isän velikin on: diplomi inssi, reserviupseerikoulun köynyt, ydinvoimalassa ja vtt llä  työskennnellyt.

Välillä on vaikeaa uskoa kuinka hyvin asiat ovat nyt. Ihan perusasiat, on ruokaa, suihku, mukava sänky. Sitä ei tajua kuinka hyviä asioita ne ovat. Empatia ja 100% rehellisyys tuli kokemuksen myötä tai vahvistui.

Pienet asiat tulivat tärkeämmiksi samoin perhe ja ystävyyssuhteet. Ulkonäkö on se ja sama..

Muutuin pelokkaammaksi enkä tunnista enää itseäni. En näe mitään selviytyjää vain luuserin.

Vastasyntyneen lapsen vakava sairaus. Se tuli yllätyksenä, emmekä tienneet selviääkö edes hengissä. Sai silmät avautumaan, että todellakin olen oikean miehen kanssa yhdessä. Selvisimme kaikesta yhdessä. Siihen loppui lopulta myös tyhmät ajatukset omasta ulkonäöstä, kun olin vuosia sairastanut syömishäiriötä, joka aina vaikutti takaraivossa. Muutti niin paljon oman elämän arvoja ja sitä mikä elämässä on tärkeää. Lapsikin on meidän elämässä edelleen 10 vuotta myöhemmin. ♡

Sairastuin vakavasti, noin vuoden olin käytännössä vuodenpotilaana, kivut olivat kovat ja toivoin ajoittain kuolemaa. Tämä jätti ptsd oireet. Kadehdin silloin ja sen jälkeenkin muita, mutta nyt kun olen saanut vähän etäisyyttä tuohon aikaan niin ymmärrän, että isossa mittakaavassa kaikilla ihmisillä on elämässään kipua ja tuskaa. Kenenkään tutun elämään en haluaisi elämääni vaihtaa ja loppuja maailman ihmisiä en tunne, joten en tiedä mitä kaikkea tuskaa heidän elämäänsä sisältyy enkä siksi uskaltaisi vaihtaa elämääni heidänkään kanssaan.

Onpa sekava viesti, mutta ehkä saate ajatuksesta kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin vakavasti, noin vuoden olin käytännössä vuodenpotilaana, kivut olivat kovat ja toivoin ajoittain kuolemaa. Tämä jätti ptsd oireet. Kadehdin silloin ja sen jälkeenkin muita, mutta nyt kun olen saanut vähän etäisyyttä tuohon aikaan niin ymmärrän, että isossa mittakaavassa kaikilla ihmisillä on elämässään kipua ja tuskaa. Kenenkään tutun elämään en haluaisi elämääni vaihtaa ja loppuja maailman ihmisiä en tunne, joten en tiedä mitä kaikkea tuskaa heidän elämäänsä sisältyy enkä siksi uskaltaisi vaihtaa elämääni heidänkään kanssaan.

Onpa sekava viesti, mutta ehkä saate ajatuksesta kiinni.

Oletko hakenut hoitoa ptsd oireisiin?

Mulla koko elämä ollut niin hirveätä, että tuskin kukaan uskoisi kaikkea jos kertoisin. En tiedä olisinko koskaan ajatellut, että miten selviän tästä kaikesta. Se vaan on ollut mun elämää. Elämä on kuin tie joka johtaa loppua kohti. En voi sanoa, että joku kokemus tai vaikeus elämäni varrella olisi muuttanut minua jotenkin. Olen yhä sama kuin nuorena ja 20 vee. Perusteiltaan sama elämänkatsomus ja luonne. En allekirjoita, että kaikki ihmiset muuttuvat kovasti kun vuodet vierivät. Nyt kuitenkin näen koko tähänastisen elämäni ja ihan selvästi mistä on kysymys. Ei tarvitse olla kateellinen kenellekään ei katkera. Kaikki on hyvin. Joka päivä olen valmis lähtemään tältä planeetalta jos niin nyt jo kävisi.

Vierailija kirjoitti:

Muutuin pelokkaammaksi enkä tunnista enää itseäni. En näe mitään selviytyjää vain luuserin.

Sama täällä. Muut näkevät varmaan minut juuri selviytyjänä, tietyllä tapa voittajana, mutta minä käytän sanaa sinnittelijä. Olen erakoitunut vähitellen lähes täysin, en halua ketään lähelleni. En oikein näe syytä elääkään, kun saan muutaman projektin loppuun, on tehtävä muutos: joko muutan jonnekin saareen tai syrjäiseen, suojaiseen paikkaan omavaraistalouteen muutaman elukan kanssa tai sitten päätän itse päiväni. Molemmat yhtä hyviä vaihtoehtoja.

En enää arvosta ihmisiä yhtä paljon kuin ennen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin vakavasti, noin vuoden olin käytännössä vuodenpotilaana, kivut olivat kovat ja toivoin ajoittain kuolemaa. Tämä jätti ptsd oireet. Kadehdin silloin ja sen jälkeenkin muita, mutta nyt kun olen saanut vähän etäisyyttä tuohon aikaan niin ymmärrän, että isossa mittakaavassa kaikilla ihmisillä on elämässään kipua ja tuskaa. Kenenkään tutun elämään en haluaisi elämääni vaihtaa ja loppuja maailman ihmisiä en tunne, joten en tiedä mitä kaikkea tuskaa heidän elämäänsä sisältyy enkä siksi uskaltaisi vaihtaa elämääni heidänkään kanssaan.

Onpa sekava viesti, mutta ehkä saate ajatuksesta kiinni.

Oletko hakenut hoitoa ptsd oireisiin?

Kiitos kun kysyt! Vuoden toipumisen jälkeen sain tästä suuni auki, kun tajusin etteivät tunteeni ja ajatukseni olleet vaan "normaaleja" vaikeita muistoja. Sain heti apua ja jo ensimmäinen kerta kevensi oloa. Jotenkin luulin, että kukaan ei olisi ottanut asiaa tosissaan, mutta olin onneksi aivan väärässä.

Avioero on aivan tavallista elämänmenoa. Joo, toki raskasta ja kriisi, mutta ei todellakaan mitään suurimpia vaikeuksia, mitä voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Avioero on aivan tavallista elämänmenoa. Joo, toki raskasta ja kriisi, mutta ei todellakaan mitään suurimpia vaikeuksia, mitä voi olla.

Mikä sitten voisi olla suurin vaikeus??

Olen käynyt läpi sarjan traumaattisia elämänmuutoksia, jotka tapahtuivat lähes peräjälkeen. Kun viimeinen kyseisistä muutoksista tapahtui, tunsin oloni jo hieman psykoottiseksi. Ymmärsin hyvin, miksi jotkut ihmiset uskovat "jumalien" tai koko luomakunnan olevan heitä vastaan.

Eristäydyin ihmisistä, eli täällä mainittu pelokkuus ja tarve hankkiutua ihmisistä eroon tuli minunkin osakseni. Olen kuitenkin nyt mahdollisesti selviämässä tästä surkeasta aallonpohjasta, ja vieläpä omin avuin. Jännä juttu, mutta huomaan sen tekevän minua kovemmaksi ja ikävämmäksi ihmiseksi johtuen siitä, että itsekin olisin tarvinnut ja halunnut apua ja sitä ei antanut juuri kukaan, jopa ammattilaiset juoksivat toiseen suuntaan, mitä en tule antamaan koskaan anteeksi (ihan eri asia kuin se, että ystävät tms. "siviilit" eivät jaksa kantaa toisten huolia harteillaan). Joten lopputulemana minusta saattaa tulla sellainen kova ihminen, joka näkee, että jokaisen on autettava itse itseään ja joka ei auta enää itse ketään, eihän mi

nuakaan autettu. En toivo, että niin käy mutta huomaan sellaisen prosessin lähteneen käyntiin. Pääasiassa vain haluan tavalla tai toisella selvitä tästä elämäni romahduttaneesta ongelmavyyhdistä. Jos selviän haluan taistella kovettumistani vastaan. Ehkä juuri nyt parhaillaan tarvitsen sitä pitääkseni itseni kasassa.

Vakava sairaskohtaus, josta vain murto-osa selviää hengissä. Sitä ennen olin ollut työnarkomaani. Tai en ehkä varsinaisesti työnarkomaani, mutta olin saanut itseni uskomaan olevani työpaikallani korvaamaton. Korvaamattomuuden harhaani tukivat töissä kaikki toimitusjohtajaa myöten. Tienasin erittäin hyvin eli arvostus näkyi myös palkassa. Suhteeni rahaan ja materiaalisiin asioihin oli varsin huoleton. Pidin monia asioita itsestäänselvyyksinä. Jos halusin jotain, ostin sen. 

Sitten tuli sairaskohtaus. Täysin yllättäen. Kolme ensimmäistä vuorokautta taistelin hengestäni eikä edes mua hoitaneet lääkärit uskoneet mun selviävän hengissä. Olin välillä tajuissani ja välillä tajuton. Kun lopulta tulin täysin tajuihini, en pystynyt edes liikkumaan. Letkua ja piuhaa joka puolella vartaloani. Olin niin turvonnut, etten pystynyt pitämään edes lusikkaa kädessä. Makasin vain sairaalasängyn pohjalla katsellen ikkunan takana näkyvää rakennuksen seinää ja ensimmäinen ajatukseni oli, että hyvänen aika, mun pitää ilmoittaa töihin. Pienen hetken ajattelin, että jonkun pitää tuoda mulle sairaalaan läppäri, jotta voin jatkaa töitäni. Kunnes tajusin, että en pysty mitenkään tekemään töitä. 

Olin sairaalassa kolme viikkoa ja kun pääsin kotiin, ei firma ollutkaan mennyt konkurssiin. Eikä mennyt sinäkään aikana, kun olin pari kuukautta sairaslomalla. En halunnut enää enempää sairaslomaa, koska aika alkoi tulla kotona pitkäksi. Olin edelleen fyysisesti heikossa kunnossa, mutta jotain tekemistä piti saada. Tein aluksi vain pari tuntia päivässä töitä, sitten 4 tuntia ja vasta puolen vuoden päästä 8 tuntia päivässä. Edes puolen vuoden aikana firma ei mennyt konkurssiin. Yksi uusi työntekijä mun osa-aikatyöni aikana palkattiin ja mä päätin, että tämä on oikein hyvä. Voin joustaa ja tehdä tarvittaessa taas 12-14- tuntisen työpäivän, mutta otan tunnit vapaaksi jo heti seuraavalla viikolla. En vasta sitten "joskus", koska "joskusta" ei ikinä tule. 

Mä usein puhunkin sairastumispäivästäni ajanlaskun alkuna. Mulla oli elämä ennen sitä ja elämä sen jälkeen. Tienaan edelleenkin oikein hyvin, mutta raha ja materia eivät ole mulle enää tärkeitä. Ostan vain mitä tarvitsen  enkä kaikkea mitä haluan. Arvostan hiljaisuutta, rauhaa, luonnossa kulkemista yms aivan eri tavalla kuin ennen ajanlaskuni alkua. Samoin kiireettömyyttä. En täytä kalenteriani enää kaikenlaisilla kissanristiäisillä, vaikka mulla onkin paljon enemmän vapaa-aikaa kuin ennen. Arvostan myös ihmissuhteitani enemmän kuin ennen. Elän kaikin tavoin vaatimattomammin kuin mihin pystyisin ja se tuo mulle mielenrauhaa. Koska tiedän, että tämä päivä voi olla viimeiseni. Ja ai niin.... 9 vuoden ajan olen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta joka sunnuntaiaamu kattanut aamiaiseni kauniisiin astioihin ja kantanut tarjottimella sänkyyni. Syönyt siinä kaikessa rauhassa ja ollut kiitollinen, että voin sen tehdä. 

Sain ahdistuneisuushäiriön ja keskivaikean masennuksen. 

Noh, selvisin hengissä. Tosin siitä lähtien pelkkä olemassaolo on ollut kärsimystä. Aivokemioiden palautumista odotellessa...

Onko avioero suuri koettelemus? Sitten on kyllä helpolla elämässä päässyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioero on aivan tavallista elämänmenoa. Joo, toki raskasta ja kriisi, mutta ei todellakaan mitään suurimpia vaikeuksia, mitä voi olla.

Mikä sitten voisi olla suurin vaikeus??

Totta kai avioero voi olla jonkun ihmisen elämän suurin vaikeus. Mutta mielestäni aloituksessa haettiin jotain, mitä ei nyt ihan jokatoiselle koko ajan satu. Minulle tulee mieleen esimerkiksi, että puoliso kuolee nuorena ja jäät neljän pienen lapsen kanssa leskeksi. Tai molemmat lapsesi tekevät itsemurhan. Tai että elät joka päivä kovissa kivuissa. Tai sairastut kuolettavasti parikymppisenä. Tai sinulle sattuu monia suuria vaikeuksia yhtä aikaa. Tai elät kidutettavana tai vainon kohteena. Lapsesi katoaa lopullisesti. Onhan näitä.