Sinä, joka selvisit suuresta vaikeudesta, josta luulit ettet selviäisi - kuinka kokemus muutti sinun luonnettasi ja elämänkatsomustasi?

Dissosiaatiohäiriö. Ei mulla ennen ollut luonnetta tai elämänkatsomusta, olin selviytymiskeinoja. "Paranemisen" myötä aito minä on tullut esille/syntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Onko avioero suuri koettelemus? Sitten on kyllä helpolla elämässä päässyt.

Noh noh. Näitä on eri asteisia. Ja on sullakin oikeus surra sun avioeroa (sanon sillä, että jos sun kommentti johtuu siitä, että sun tunteita vähäteltiin aikanaan tai jotain).

Vierailija kirjoitti:

Avioero on aivan tavallista elämänmenoa. Joo, toki raskasta ja kriisi, mutta ei todellakaan mitään suurimpia vaikeuksia, mitä voi olla.

Avioero on työttömyyden ja läheisen ihmisen kuoleman ohessa yksi suurimpia elämän kriisejä. Tietysti nykyihmisen pitäisi selvitä näistä teflonpintaisesti ja häntä syyllistetään, jos ei olekaan epäinhimillinen superihminen.

Sekundäärinen lapsettomuus on ollut suurin kriisi. Jo kymmenen vuotta olen siitä kärsinyt. Uskon vei siihen, että mitään hyvää enää tapahtuu. Elämä näyttää olevan pelkkää alamäkeä. Ainokainen on kohta täysi-ikäinen ja tuntuu, että elämä on ohi.

Olen selvinnyt myös mm. ahdistuneisuushäiriöstä, huumeriipuvuudesta ja talousvaikeuksissa. Nämä ovat kasvattaneet vahvemmaksi. Mutta se kun toista lasta koskaan tullut vei pohjalle ja luottamuksen kaikkeen

Maisteriksi valmistumiseni oli vaakalaudalla johtuen kyvyttömyydestäni läpäistä erästä koodauskurssia. Lopulta palkkasin kaverini tekemään kurssin lopputyön. Opin että välillä elämässä on vain mentävä siitä mistä aita on matalin, jotta voi mennä eteenpäin.

Mulla on vielä tilanne päällä, vielä en ole "selvinnyt". Mutta joo, huomaan itsestäni samaa kuin parilla muullakin vastaajalla. Olen pettynyt ihmisiin ja päättänyt hankkia itseni siihen tilanteeseen, etten ole riippuvainen kenestäkään. Sen olen oppinut, että mitään apua ei saa, ellei itse (jaksa) sitä pyytää.

Vierailija kirjoitti:

Maisteriksi valmistumiseni oli vaakalaudalla johtuen kyvyttömyydestäni läpäistä erästä koodauskurssia. Lopulta palkkasin kaverini tekemään kurssin lopputyön. Opin että välillä elämässä on vain mentävä siitä mistä aita on matalin, jotta voi mennä eteenpäin.

Minä se olen elämässäni mennyt monesti siitä, missä ei ole aitaa ollenkaan. 😀

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioero on aivan tavallista elämänmenoa. Joo, toki raskasta ja kriisi, mutta ei todellakaan mitään suurimpia vaikeuksia, mitä voi olla.

Avioero on työttömyyden ja läheisen ihmisen kuoleman ohessa yksi suurimpia elämän kriisejä. Tietysti nykyihmisen pitäisi selvitä näistä teflonpintaisesti ja häntä syyllistetään, jos ei olekaan epäinhimillinen superihminen.

Niin, mutta se on silti aivan normaali asia, josta normaali ihminen kyllä selviää. Se, että äitisi kuolee tai miehesi jättää, ei käännä kenenkään vatsaa nurin. Eikö voida puhua oikeasti hirveistä kärsimyksistä joskus? Jos ero on pahinta, mitä sinulle on käynyt, olet todella onnekas ihminen.

Itse vaihtaisin kauheimmat kokemukseni avioeroon ihan milloin vain.

Mulla sattui vuosiin 20/21 paljon rankkoja ja kuormittavia tapahtumia, joista isoimmat olivat äidin syöpädiagnoosi ja nopea menehtyminen siihen sekä esikoisen kehitykselliset haasteet samaan aikaan. Elämä oli muutenkin mullinmallin.

Eniten se on vaikuttanut siten, että luotan ja tiedän selviäväni mistä vaan. Tiedän, ettei mikään ole ikuista ja se raastavinkin tuska hälvenee. Elämä täyttyy uusilla asioilla ja niiden mukana tulee hyvääkin. Oikeestaan pelko on hävinnyt ja jonkinlainen rauha on tullut tilalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko avioero suuri koettelemus? Sitten on kyllä helpolla elämässä päässyt.

Noh noh. Näitä on eri asteisia. Ja on sullakin oikeus surra sun avioeroa (sanon sillä, että jos sun kommentti johtuu siitä, että sun tunteita vähäteltiin aikanaan tai jotain).

En ole surrut avioeroani, en mitään erojani. Ne on olleet vapauden hetkiä ja elämäni parhaimpia muistoja. Elämään mahtuu oikeitakin koettelemuksia, mutta niistä en tänne kirjoita.

Sairastuin vakavasti home- ja sisäilma ongelmaisessa rakennuksessa jossa yritin pyörittää yritystäni, vuoden sai taistella että pääsin irti vuokrasopimuksesta, osan tästä taistosta jouduin käymään sairaalasta käsin, niin huonossa kunnossa olin. Kaikki meni, yritys ja talo ja terveys. Velkaa on vielä n.75000 jäljellä mutta pikkuhiljaa kai senkin saa maksettua pois, velkojien ja vuokran jälkeen tilille jää just ja just tarpeeks puuroon ja makarooniin kuukauden ajaks mutta ei haittaa. Mulla on katto pään päällä ja ruokaa lautasella (oli se sit puuroo tai makaroonia), kun on sopeutunut ajatukseen että mitään en voi näille asioille tehdä sen enempää kuin nyt teen, eli käyn töissä ja maksan velkaani, terveys kestää minkä kestää, niin ei tämä elämä ihan toivotonta ole. Olo on aika levollinen, kovaa työtä olen tottunut tekemään ja kovalla työllä tästäkin vielä noustaan. Nykyisin on vähemmän päiviä milloin itken ja enemmän päiviä kun olo on ihan hyvä ja välillä saa taas nauraa muiden mukana. Elämä voittaa.

Parikymppisenä minulla oli neurologisia oireita, joista päättelin sairastavani todennäköisesti MS-tautia. Ajattelin etten pystyisi elämään keskushermoston rappeumataudin kanssa, ja jossain vaiheessa pohdin jopa että olisi parempi kuolla.

Vuodet kuluivat, kunnes kolmekymppisenä vammauduin äkillisesti todella pahasti ja jouduin sairaalaan neurologian osastolle, jossa tutkimusten myötä sain diagnoosin MS-taudista. Vammat onneksi parantuivat, mutta diagnoosi oli silti juuri se, mitä nuorena olin pelännyt.

Olin paljon vahvempi kuin parikymppisenä olin ollut. Tähän vaikutti se että olin pari vuotta ennen diagnoosin saamista tullut uskoon, joten olin elämänmyönteisempi ja toiveikkaampi.

Kokemuksen myötä sain todisteen siitä, että voin selviytyä sellaisistakin asioista, joista en olisi uskonut selviytyväni. Eli tulevaisuudessa jos pelkään etten selviydy jostain, voin muistuttaa itseäni siitä, että aiemminkin selvisin vaikka olin luullut muuta.

Vierailija kirjoitti:

Onko avioero suuri koettelemus? Sitten on kyllä helpolla elämässä päässyt.

paljon riippuu siitä, miten se avioero on tullut ja milloin. Onko puoliso esimerkiksi lähtenyt toisen naisen/miehen matkaan juuri kun olisi itse tarvinnut jonkin asian takia paljon tukea. 

Avioerojakin on erilaisia. On ihan eri asia erota yhteistä päätöksestä ilman lapsia kun vaikka 20 vuoden (+ pienet lapset) liitosta niin, että se päättyy pettämiseen ja jättämiseen.

Ihminen saattaa samassa syssyssä menettää läheisimmän ihmisensä, kasvatuskumppanin, kotinsa ja joutua taloudelliseen ahdinkoon. Tutkitusti tällaiset erot menee elämän suurimpien kriisien joukkoon.

Mä meinasin kuolla kaksi kertaa ja minut pelasti sairaalan läheisyys ja hätäleikkaus. Ekat viikot kokemusien jälkeen oli onnellisuus kuplassa "Mä selvisin", sen jälkeen alkoi tuntua ihan normaalilta, pienet jutut alkoivat taas (normisti) ahdistaa (esim kuinka lihava oon jne). Pelkään paljon mitä kaikkea voit sattua, pelkään vähän elää ja kokea (miksi lähteä lomalle kun siellä voin kaatua ja lyödä pääni jne).

Naurattaa toi avioeron mitätöiminen.

Olen itse kokenut lapsena väkivaltaa, ollut vakavasti sairas, menettänyt työpaikan ja läheisiä on kuollut.

Silti ero lasteni isästä on ollut elämäni suurin epäonnistuminen ja isoin henkinen kriisi.

Elämäni on ollut lapsuudesta saakka pitkä sarja erilaisia vastoinkäymisiä, osa pienempiä, osa suurempia. Viime vuosiin taas on mahtunut paljon luopumisen tuskaa.

Jotenkin olen viime aikoihin asti jaksanut puskea vaikeuksista yli ja jopa päässyt kovimmasta katkeruuden tunteesta ja menetyksen tuskasta eroon, mutta nyt olen jotenkin luovuttanut. Liian paljon kestettävää, liian heikoilla henkisillä eväillä varustetulle ihmisille. Ihan kuin kestokykyni mitta olisi vain tullut täyteen.

Elämäni on nykyisin turtaa ja ilotonta, välillä ahdistaakin aika paljon. En kykene luultavasti enää koskaan töihin tai opiskelemaan mielenterveysongelmien vuoksi.

Sosiaaliset ympyräni ovat nykyisin mitättömät, vaikka periaatteessa kaipaisinkin vierelleni ihmistä, ehkä mieluiten parisuhteen muodossa, en niinkään laajaa ystäväpiiriä.

Sekin sattuu, kun tiedostaa tässäkin asiassa elämän realiteetit. Työtön, mielenterveysongelmainen ihminen ei ole kovin kysyttyä seuraa parisuhdemarkkinoilla, joten realistista toivoa ei juuri ole.

Jotenkin on lähes mahdotonta yrittää enää kaivaa jostain optimismia ja toivoa paremmasta huomisesta, kun tämän hetkinen tilani on niin huono, eikä taaksepäin katsoen mikään elämässäni ole mennyt toiveideni mukaan.

En suunnittele itsemurhaa, mutta rehellisesti sanottuna jo odotan kuolemaa. Koen, ettei minulla ole tässä elämässä enää mitään järkevää, suurta mielenkiintoa tuottavaa, realistista saavutettavaa.

Ps. psykoterapiassa olen käynyt vuosia ja masennuslääkityskin löytyy. Arvaan, että joku ehdottaa heti näitä minulle.

En puhuisi selviytymisestä vaan enemmänkin elämän jatkumisesta ja asioiden kanssa elämään oppimisesta.

Oman elämäni katastrofeja yhdistää se, ettei niillä ole mitään tekemistä minun toimintani kanssa. Kaikki ovat olleet todella kovia paikkoja, mutta ensimmäistä seuraavilla kerroilla mukana oli myös pettymys siitä, että hyvät ajat eivät jatkuneet. Nykyään ajattelen, että vaikeudet kuuluvat elämään. Edelleen ne ovat hetken kovia paikkoja, mutta pääsen jonkinlaisen taas mennään vaiheen kautta ratkaisemaan sen mitä voi.

Tiivistettynä voisin sanoa, että kaikki ei ole itsestä kiinni. Samalla olen kuitenkin sitä mieltä, että osa on myös itsestäni kiinni. Pääsen tuskin koskaan täysin eroon siitä katkeruudesta, joka on seurannut toisaalta siitä mitä olen joutunut kokemaan ilman omaa syytäni ja toisaalta siitä, että kaiken jälkeen olen vielä joutunut käsittelemään niitä asioita kallista terapiaa myöten. Sille mitä on tapahtunut en voi mitään mutta se mitä sen jälkeen olen tehnyt on sitten eri asia. Pitkään aikaan en halunnut lähteä käsittelemään mitään, koska tiesin, että katkeroidun siitä lisää. Nykyään menneisyys ei kiusaa elämää häiritsevästi ja katkeruus on sellaisella tasolla, että sen kanssa pystyy elämään suurimman osan ajasta.

Vaikeus: väkivaltainen tyttöystävä.

Nyt en halua olla missään tekemisissä naisten kanssa. Pelkään naisia niin paljon, että en voi olla naisen kanssa kahdestaan esim. työpaikalla. En pysty luottamaan naisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioero on aivan tavallista elämänmenoa. Joo, toki raskasta ja kriisi, mutta ei todellakaan mitään suurimpia vaikeuksia, mitä voi olla.

Avioero on työttömyyden ja läheisen ihmisen kuoleman ohessa yksi suurimpia elämän kriisejä. Tietysti nykyihmisen pitäisi selvitä näistä teflonpintaisesti ja häntä syyllistetään, jos ei olekaan epäinhimillinen superihminen.

Niin, mutta se on silti aivan normaali asia, josta normaali ihminen kyllä selviää. Se, että äitisi kuolee tai miehesi jättää, ei käännä kenenkään vatsaa nurin. Eikö voida puhua oikeasti hirveistä kärsimyksistä joskus? Jos ero on pahinta, mitä sinulle on käynyt, olet todella onnekas ihminen.

Itse vaihtaisin kauheimmat kokemukseni avioeroon ihan milloin vain.

Miksi omien kokemusten pitäisi kääntää kenenkään vatsaa nurin? Itse menetin äitini teininä itsemurhalle. Vaikka kuolema on sinänsä normaali asia niin tuossa iässä nuoren vanhemman menettäminen tuolla tavoin ei ole mitenkään normaali asia.