Jos puolisosi haluaisi opiskella uuden ammatin

Ihmettelisin suuresti, miksi aikuinen perheellinen ihminen haluaisi toimia näin. 

Koska intohimo? Kaupallinen ala nähty. Ap

Jos minun palkkani riittäisi opintojen ajan perheen elättämiseen niin tietysti se sopisi minulle. Miksei?

Ei onnistuisi. Tai jos puoliso suostuisi muuttamaan puolta pienempään asuntoon niin ehkä sitten olisi taloudellisesti mahdollista.

Opiskeluajalta tuskin saisi edes mitään tukea eli 5 vuotta yhden ihmisen tuloilla ja sen jälkeen alemmilla tuloilla kuin nyt. En olisi mitenkään innoissani.

Ekat 2v saa aikuisopintotukea, sitten ollaan minun surkealla palkalla ja puolison keikkatyön varassa. Ap

Jaa'a, vähän vaikea kysymys. Lähdetään siis siitä, että kyseessä on vain ihntohino, ei esim. heikko työllisyystilanne. Periaatteessa olen sitä mieltä, että intohimoja täytyy olla ja itsensä toteuttaminen on tärkeää. Jos ajattelee vain arkea, jossa lapset on hankittu yhdessä ja asuntovelka samoin, niin siinä on sitouduttu johonkin. Jos vyötä kiristetään ja tingitään muista, niin onnistuuhan tuo. Mutta kumman intohima siinä sitten lähdetään toteuttamaan - minun vai puoison?

Tähän jos otetaan päälle se, että jos maisterin vietää viidessä vuodessa ja on sinä sivussa vielä töissä, jää elättämisen lisäksi vielä se kodinhoito sille toiselle. Noilla spekseillä ei parisuhdetta saa mitenkään tasa-arvoiseksi. 

Noh, ihan rehellisesti. Mä olisin tyytyväinen, jos se tarkoittaisi sitä, että perheelle jäisi enemmän aikaa. Mutta tuskin se sitä tarkoittaisi. Jos mun mies pitäis yhtään enemmän siitä mitä se tekee niin ottaisin eron, koska se tarkoittaisi sitä, että aikaa ei jäisi mulle enää ollenkaan. Paitsi jos sillä uudella alalla olis käytännössä mahdoton tehdä ylitöitä. Joustot ovat myös pahasta. Ja sit se opiskeluaika, kaikki lomathan se olis töissä.

Suostuisin, jos lupaisi pitää opiskeluaikanakin lomaa ja uudella alalla ei olisi tapana tehdä ympäripyöreitä päiviä.

Uusi ala on opetusala, joten tulevaisuudessa pitkät kesälomat, lyhyet päivät ym. Ap

Tottakai suostuisin. Mä olen jo ollutkin puoli vuotta opintovapaalla virastani tehdessäni väikkäriä ja mies on ensi talvena vuoden ammatillisenopettajan pätevyyden hankkimiseksi. Koska aikuiskoulututustukea on tämänkin jälkeen vielä molemmilla käytettävissä, ni olemme tulevina vuosina vielä molemmat opintovapaalla, ehkä jossain vaiheessa yhtä aikaa jopa. Mun väikkäriä ei nimittäin ole vielä valmis.

Me sovittiin jo yhteen mennessämme että mitoitettu elämämme niin että normaali arki toimii myös yhden ihmisen tuloilla. Siksi nämä vapaat työelämästä onnistuu hyvinekään työttömyys ole katastrofi.

Tarkennan siis, että tähän olen toki suostunut. Asuntolainaa ei ole onneksi hirveästi, joten sen kanssa pärjätään varsinkin silloin kun aikuiskoulutustukea vielä saa. En minä hentoisi sanoa puolisolleni ei tällaisessa asiassa :) Toisaalta taas kun jotain pariskuntia tuttavapiirissä katsoo tunnun ihan ylijoustavalta vaimolta. Kiinnostaa siis tietää mitä muut tekisivät tilanteessani! Ap

Olin syrjäkylän huippuylioppilas jonka vanhemmat aina hoki että millä sitä köyhä opiskelee ja minä tyhmä uskoin. Opiskelin sitten kohtuuetäisyydellä siis päivittäisen bussimatkan etäisyydellä olevassa opistossa opistotutkinnon. Miehen mukana muutin sitten isompaan paikkaan. Miehellä meni työpaikka laman mukana ja hän opiskeli uuden tutkinnon alusta lähtien. Oli tosi vähän rahaa. No sitten tuli ns minun vuoroni opiskella uusi ammatti kun edellisellä ei enää muuttuneessa maailmassa mitään tehnyt ja ei ollut enää edes pätkähommia. No sepäs ei sitten miehelle sopinutkaan vaan minun olisi pitänyt mennä siivoushommiin joita ei edes ollut mutta ei tulisi kuulemma kuuloonkaan että olisin monta vuotta opintorahoilla ja minun vuoksi olisi vähän rahaa. No hain kuitenkin yliopistoon ja opiskelin tutkinnon loppuun. Nyt koko perhe on päässyt hyötymään myös mieheni asiasta. Elintaso eikä elämä muutenkaan olisi se mikä se on nyt jos en minäkin olisi perheellisenä vielä opiskellut. Lapsia oli jo ne kaksi kun miehenikin opiskeli.

Mun mielestä tämä on itsestään selvyys. Ttottakai opiskelu on vähintään ok ja enemmänkin kannustettavaa! Toisaalta yhtä itsestään selvää on sitten se, että tuossa tilanteessa asuntoa pienennetään ja elintasoa muutenkin madalletaan sen muoaan, mihin tulot riittävät. Ja kolmanneski samat oikeudet opiskella tai yrittää ja velvollisuudet elättää ja tehdä kotitöitä tietysti pätevät kaikkiin perheenjäseniin.

[quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 16:55"]Uusi ala on opetusala, joten tulevaisuudessa pitkät kesälomat, lyhyet päivät ym. Ap
[/quote]

Kaupallisen alan opettaja? Olisi nut jo mahdollinen hakeutua. Sitten padagogiset

[quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 17:00"]Tottakai suostuisin. Mä olen jo ollutkin puoli vuotta opintovapaalla virastani tehdessäni väikkäriä ja mies on ensi talvena vuoden ammatillisenopettajan pätevyyden hankkimiseksi. Koska aikuiskoulututustukea on tämänkin jälkeen vielä molemmilla käytettävissä, ni olemme tulevina vuosina vielä molemmat opintovapaalla, ehkä jossain vaiheessa yhtä aikaa jopa. Mun väikkäriä ei nimittäin ole vielä valmis.

Me sovittiin jo yhteen mennessämme että mitoitettu elämämme niin että normaali arki toimii myös yhden ihmisen tuloilla. Siksi nämä vapaat työelämästä onnistuu hyvinekään työttömyys ole katastrofi.
[/quote]

Opintovapaata ammatillisen opettajan opintoihin. Tarvetta opintojen vuoksi ei ole

[quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 17:29"][quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 16:55"]Uusi ala on opetusala, joten tulevaisuudessa pitkät kesälomat, lyhyet päivät ym. Ap
[/quote]

Kaupallisen alan opettaja? Olisi nut jo mahdollinen hakeutua. Sitten padagogiset
[/quote]
Haluaa nuorten pariin aineopettajaksi. Ap

Opiskelun kannalla ehdottomasti. Onhan se katkeroitumisen välttäminen aina sellainen nääs nääs -kysymys (miehen katkeroituminen, jos pakotat hänet jämähtämään töiden suhteen tai sinun katkertoitumisesi elintason laskemisesta). Täydellistä vaihtoehtoa ei ole, mutta ajattelepa: maailma muuttuu koko ajan siihen suuntaan, että keikat ja pätkät yleistyvät kaikkialla, automatiikka valtaa alaa ja jos kyseessä ei ole korvaamaton huippuasiantuntija, kenet vain voi korvata. Kaksi ammattia on hyvä turva, vaikka toinen niistä olisikin itsetyöllistävä ja keikkaluontoinen. Eihän sitä tiedä, minkälaisella yhdistelmällä mies vielä keksii käyttää tietotaitoaan.

Lisäksi muistuttaisin vielä, että vähävaraisilla, kuten duunarit, tutkijat ja taiteilijat on aivan onnellisia lapsiperheitä, vaikka vanhempien elinkeino ei tuokaan runsauksia pöytään. Tärkeämpää on, ettei aikuiset vihoittele ja stressaa koko ajan, että paremmin pitäisi mennä.

Jos mies todella haluaisi sen tehdä, niin tottakai hän lähtisi opiskellaan. Itsekin opiskelin aikuisena (taisin olla 34 vuotias aloittaessani) uuden ammatin, joten kun raha-asiat on laskettu ja muut asiat aiheesta suurinpiirtein puhuttu, niin kivahan se on jos toisellakin olisi mieleistä tekemistä. Joutuisimme ehkä tinkimään lomien tekemisistä rahan takia, mutta eipä se nyt niin ikävää olisi.

Meillä mies opiskeli uuden ammatin. Alkuun olin itse töissä,sitten jäin äitiyslomalle. Tulot pieneni,mutta hyvin pärjättiin,joistakin ylimääräisistä menoista luovuttiin,mutta ei haitannut. Mies viihtyy uudella alalla paljon paremmin ja on työllistynyt heti valmistuttuaan,ei ole päätöstä kaduttu hetkeäkään.

[quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 16:55"]

Uusi ala on opetusala, joten tulevaisuudessa pitkät kesälomat, lyhyet päivät ym. Ap

[/quote]Kerro lisää näistä lyhyistä päivistä.

t. opettaja

Jännittävän moni kåyttää ilmaisua "suostuisin" , vaikkei se mielestäni ole mistään suostumisesta kiinni. Kumpikin opiskelee, ryhtyy yrittäjäksi, sairastaa, jää työttömäksi sen mukaan kuin tarve on. Aina ei ole kyš edes valinnasta, mutta jos on kyse valinnasta, on toki oltava oikeus tehdä kannaltaan paras valinta. Mikä avioliitto se sellainen olisi, jossa toinen pakotetaan valitsemaan omalta kannaltaan huonosti?

oma mieheni opiskeli aikuisena uuden tutkinnon (amk) ja tietenkin se oli minusta hienoa. Parin vuoden päästä hän totesi, että sillä tutkinnolla tehtävät työt olivat loppujen lopuksi kuitenkin hänelle sopimattomia, hän halusi mennä takaisin entisiin hommiinsa. Sekin oli tietenkin minusta hienoa - ja vielä hienompaa oli, kun mies lakkasi kiroamasta insinöörihommaan kuuluneita "puhelinpäiviä". Muutaman vuoden päästä siitä, hän perusti oman firman, jossa voi yhdistellä molempien ammattiensa parhaita puolia eikä ne huonommatkaan silloin tule liian vallitseviksi, ja sekin on ollut minusta hienoa - vaikka vapaa-aikaa saisi kyllä olla enemmän. Onneksi minäkin olen matkan varrella tehnyt selaisia uravalintoja, jotka nyt mahdollistavat sen, että teen töitäni valinnaisina aikoina valinnaisissa paikoissa, eikä minua ole sidottu mihinkään.