Lue keskustelun säännöt.
Mitä halusitte pienenä, mutta ette ikinä saaneet?
Kommentit (1151)
Nukkekodin, oman huoneen ja putkikassin muunmuassa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Farkkuhaalaria ja minisuksia.
No esim. rakkautta ja välittämistä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isän. En saanut, omaani en koskaan ehtinyt edes nähdä, menehtyi 2 kk ennen syntymääni.
Traktoria 😂 nyt onneksi aikuisena olen sellaisen saanut ostettua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivottiin vaikka kuinka kauan miesnukkea. Meillä ei ikinä ollut Keniä. Voitteko kuvitella?
No mulla ei ollut edes Barbieta.
Halusin polkupyörän. Etenkin siitä syystä, että kävelin maaseudulla 281 pitkiä matkoja äitini kanssa joko kylään tai hänen työtehtäviinsä Hän oli karjakko ja lisäksi myös kotisiivooja. En halunnut jäädä yksin kotiin, koska pelkäsin mörköjen piileksivän jossain. Minulle kehittyi vilkas mielikuvitus, koska äitini luki paljon satuja ennenkuin itse opin lukemaan. Vasta vähän isompana sain aikuisten pyörän, josta ketjut lähti usein pois paikoiltaan. Olin silti melko tyytyväinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin halunnut Ritari Ässä leikkiauton, mutta sitä ei mulle suotu. Muistan että kerran näin kaupassa myynnissä Rtari Ässä julisteenkin, olisin halunnut sen, mutta jälleen kerran isä sanoi että ennemmin maailman kartta juliste. Sanoin että Ritari Ässä -juliste, tai ei mitään, en halua ainakaan mitään karttaa julisteeksi. No en saanut sitten mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottiin vaikka kuinka kauan miesnukkea. Meillä ei ikinä ollut Keniä. Voitteko kuvitella?
No mulla ei ollut edes Barbieta.
Minulla ei ollut koskaan minkäänlaista nukkea, koska "pojat eivät leiki nukeilla". T: Mies 43v.
Halusin Barbien, aidon. Sain vain ruman feikkibarbien. Ostinpa sitten aikuisena useammankin Barbien itse
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Leijan. Pyysin sitä syntymäpäivälahjaksi monta vuotta. Sitten äitini osti veljelleni leijan ja sanoi, että minä en saa sitten ikinä koskea siihen. Siellä se lojuu vieläkin avaamattomana vanhempieni pihavarastossa.
90-luvulla mainostettiin tvssä kovasti Puuhamaata, olisin halunnut sinne, en ole vieläkään päässyt...
Minä sain aina korvikkeita.
Toivoin mollamaijaa, sain kovan nuken.
Toivoin Barbieta, sain Cindyn.
Toivoin pääseväni pianotunneille, pääsin sähköurkutunneille.
Nuorena aikuisena toivoin joulahjaksi punaista Mariskoolia, sain vaalensinisen.
Legoja, minnareita tai neppiksiä en saanut koskaan, koska olin tyttö. Ei auttanut vaikka kaikki serkut oli poikia. Heidän rikkinäisellä jämillä piti pärjätä, kuten kolmerenkaisella neppiksellä.
Koiran sentään sain, 7 vuoden tyhjien lupailujen jälkeen, kun äidiltä lopulta meni hermot isään.
No nyt aikuisena on piano, koiria kaksin kappalein ja Legoja on lapsilla laatikkokaupalla. On mulla se punainen Mariskoolikin, jonka ihan itse ostin. Ja neppis!
Olisin varhaisteininä kovasti halunnut päästä ratsastamaan. Menin sitten vasta kolmekymppisenä alkeiskurssille ja ratsastin parikymmentä vuotta.
Lapsena en saanut harrastaa mitään mikä maksoi jotain. Partiota varten säästin kaikki mahdolliset rahat, että sain itse ostettua repun ja makuupussin, jotta pääsin mukaan yöretkille ja vaelluksille.
Jaahas, eipä tule mitään mieleen!
Ponia olisin tietyssä iässä kovasti halunnut, en tietenkään saanut (ei olisi ollut sille paikkaakaan). Ratsastustunneille kuitenkin pääsin sitten.
Alle 10v haaveilin sellaisesta Barbien keittiöstä, jossa oli kaikki tilpehöörit ja välineet irrallisina pikku osina haarukoita sun muita myöten. Siihen aikaan kaikki tuollainen oli yleensä kiinteänä muovimötikkänä, joka ei tuntunut yhtään realistiselta. Olisi ollut ihana järjestellä niitä pikkuisia osia. Äiti näki varmaan vain mielessään, miten ne olisivat levällään pitkin taloa... Saamatta jäi.