Mitä kadut lapsesi/lastesi vauvavuosista?

Vierailija kirjoitti:

Hyviä kommentteja, kiitos! En ole ap mutta ehkä vielä joskus äiti, pidän nämä mielessä.

Kiva, jos tästä ketjusta on iloa tuosta näkökulmasta. :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Sitä, että tulin raskaaksi uudestaan, kun esikoinen oli 7kk. Toinenkin lapsi oli toivottu, mutta raskaus sen verran hankala, että on ollut rankkaa hoitaa esikoista kotona, kun mieskin heittäytyi niin mulukuksi, ettei auta sitä vähääkään mitä aiemmin. Tämä on johtanut siihen, että olen purkanut pahaa oloani miehen lisäksi lapseen, jota olen yksin joutunut hoitamaan ja vahtimaan, kun mies ei ole lotkauttanut pyynnöistäni huolimatta eväänsä. Lopputuloksena olen huutanut ja raivonnut ja kiroillut lapsen kuullen niin paljon, että vaikka raskaus ja toinen lapsi tosiaan oli toivottu, olen monesti toivonut, etten olisi toista lasta hankkinut ihan vain siksi, että esikoinen olisi saanut nauttia vauva- ja taaperoaikanaan tasapainoisemman äidin seurasta.

Onni onnettomuudessa esikoinen on vielä niin pieni, ettei toivon mukaan tule äidin hormoniraivoja muistamaan, joten voin paikata vielä tilanteen ja olla sellainen äiti kuin haluan olla, eli luotettava ja vakaa, enkä uupunut hermoraunio. Kahden alle 2-vuotiaan kanssa voi olla vaikeaa, etenkin jos/kun mies jatkaa samalla linjalla, että mitä enemmän apua pyytää, sitä vähemmän sitä saa, mutta siinä vaiheessa sitten ulkoistetaan se mies elämästä kokonaan ja vain pärjätään keskenämme. Vähemmän uuvuttavaa on hoitaa kaikki yksin tietäen, ettei apua tule, kuin toivoa ja anella ja rukoilla sitä turhaan ja turhautua, kun ei tule.

Ja kyllä, miehelle olen sanonut, että viimeistään siinä vaiheessa erotaan, kun pärjään kahden lapsen kanssa yksinäni, että siihen saakka on aikaa ottaa itseään niskasta kiinni ja jos ei ota, niin olkoot sitten pelkkä rahapussi. Laiha sellainen kylläkin, mutta vähemmän ketuttaa olla köyhä kuin tulla aina torjutuksi.

Ei pieni lapsi tilannetta itsessään muista, mutta kyllä tunnemuisti hänelle siitä jää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä, että tulin raskaaksi uudestaan, kun esikoinen oli 7kk. Toinenkin lapsi oli toivottu, mutta raskaus sen verran hankala, että on ollut rankkaa hoitaa esikoista kotona, kun mieskin heittäytyi niin mulukuksi, ettei auta sitä vähääkään mitä aiemmin. Tämä on johtanut siihen, että olen purkanut pahaa oloani miehen lisäksi lapseen, jota olen yksin joutunut hoitamaan ja vahtimaan, kun mies ei ole lotkauttanut pyynnöistäni huolimatta eväänsä. Lopputuloksena olen huutanut ja raivonnut ja kiroillut lapsen kuullen niin paljon, että vaikka raskaus ja toinen lapsi tosiaan oli toivottu, olen monesti toivonut, etten olisi toista lasta hankkinut ihan vain siksi, että esikoinen olisi saanut nauttia vauva- ja taaperoaikanaan tasapainoisemman äidin seurasta.

Onni onnettomuudessa esikoinen on vielä niin pieni, ettei toivon mukaan tule äidin hormoniraivoja muistamaan, joten voin paikata vielä tilanteen ja olla sellainen äiti kuin haluan olla, eli luotettava ja vakaa, enkä uupunut hermoraunio. Kahden alle 2-vuotiaan kanssa voi olla vaikeaa, etenkin jos/kun mies jatkaa samalla linjalla, että mitä enemmän apua pyytää, sitä vähemmän sitä saa, mutta siinä vaiheessa sitten ulkoistetaan se mies elämästä kokonaan ja vain pärjätään keskenämme. Vähemmän uuvuttavaa on hoitaa kaikki yksin tietäen, ettei apua tule, kuin toivoa ja anella ja rukoilla sitä turhaan ja turhautua, kun ei tule.

Ja kyllä, miehelle olen sanonut, että viimeistään siinä vaiheessa erotaan, kun pärjään kahden lapsen kanssa yksinäni, että siihen saakka on aikaa ottaa itseään niskasta kiinni ja jos ei ota, niin olkoot sitten pelkkä rahapussi. Laiha sellainen kylläkin, mutta vähemmän ketuttaa olla köyhä kuin tulla aina torjutuksi.

Jos mies ei auta, miksi annoit hänen lypsääntyä lettuusi? Ihmettelen todella. Ja nyt siis lisää tietoista elämää syntynyt kärsimykseen.

Auttoi aiemmin, kun lapsi oli pieni, joten en osannut arvata, että lapsen ja oman avuntarpeen kasvaessa osallistumisen lisäämisen sijaan vähentäisi sitä. Etenkin kun asiasta puhuttiin jo aiemmin, että kun esikoinen kasvaa, tarvitsee tehdä enemmän. Ja uudestaan, kun tein positiivisen testin, ja aika monta kertaa sen jälkeenkin yritin sanoa, että pitäisi osallistua enemmän, kun en viimeisillään raskaana enää jaksa/pysty tekemään kaikkea. Meni kuuroille korville ja alkoi enemmissä määrin heittäytyä herjaksi ja suhtautua valitukseen niin, että olen vain vittumoinen ämmä.

Jos olisikin tiennyt, että ryhtyy tuollaiseksi, olisin pitänyt jalat ristissä esikoisen syntymästä saakka.

Kaduttaa että luin liikaa vauvapalstoja ja kaikkia imetysintoilijoiden kommentteja. Sen sijaan olisi pitänyt kuunnella omaa vaistoa ja olla terveesti itsekäs.

Vierailija kirjoitti:

Sitä, että tulin raskaaksi uudestaan, kun esikoinen oli 7kk. Toinenkin lapsi oli toivottu, mutta raskaus sen verran hankala, että on ollut rankkaa hoitaa esikoista kotona, kun mieskin heittäytyi niin mulukuksi, ettei auta sitä vähääkään mitä aiemmin. Tämä on johtanut siihen, että olen purkanut pahaa oloani miehen lisäksi lapseen, jota olen yksin joutunut hoitamaan ja vahtimaan, kun mies ei ole lotkauttanut pyynnöistäni huolimatta eväänsä. Lopputuloksena olen huutanut ja raivonnut ja kiroillut lapsen kuullen niin paljon, että vaikka raskaus ja toinen lapsi tosiaan oli toivottu, olen monesti toivonut, etten olisi toista lasta hankkinut ihan vain siksi, että esikoinen olisi saanut nauttia vauva- ja taaperoaikanaan tasapainoisemman äidin seurasta.

Onni onnettomuudessa esikoinen on vielä niin pieni, ettei toivon mukaan tule äidin hormoniraivoja muistamaan, joten voin paikata vielä tilanteen ja olla sellainen äiti kuin haluan olla, eli luotettava ja vakaa, enkä uupunut hermoraunio. Kahden alle 2-vuotiaan kanssa voi olla vaikeaa, etenkin jos/kun mies jatkaa samalla linjalla, että mitä enemmän apua pyytää, sitä vähemmän sitä saa, mutta siinä vaiheessa sitten ulkoistetaan se mies elämästä kokonaan ja vain pärjätään keskenämme. Vähemmän uuvuttavaa on hoitaa kaikki yksin tietäen, ettei apua tule, kuin toivoa ja anella ja rukoilla sitä turhaan ja turhautua, kun ei tule.

Ja kyllä, miehelle olen sanonut, että viimeistään siinä vaiheessa erotaan, kun pärjään kahden lapsen kanssa yksinäni, että siihen saakka on aikaa ottaa itseään niskasta kiinni ja jos ei ota, niin olkoot sitten pelkkä rahapussi. Laiha sellainen kylläkin, mutta vähemmän ketuttaa olla köyhä kuin tulla aina torjutuksi.

Mua jaksaa tällaisissa tilanteissa ihmetyttää, miten ja miksi se toinen lapsi on sitten laitettu alulle? Jos on kertakaikkiaan niin laiska ukonkuvatus, miten pystytte harrastaa seksiä?

Kaduttaa nyt vauvavuoden lopulla, kun kuuntelin pitkään painostusta siitä, että pitäisi tutustua toisten vauvojen äitien kanssa ja saada äitiystäviä. Oli ihan kiva jutella jossain vauvakerhossa, mutta en nähnyt syytä, miksi olisi pitänyt tutustua enemmän ja ryhtyä kahvi-vaunulenkkikavereiksi sen takia, että meillä on suunnilleen samanikäiset lapset. Minulle ei riittänyt yhteiseksi tekijäksi samanikäiset lapset, vaan kaipaan enemmän yhdistäviä tekijöitä (samat elämänarvot, mielenkiinnonkohteet tms). Riittää, että serkkuni kanssa saatan silloin tällöin käydä käytännön vauva-arkea läpi, kun ollaan molemmat hoitovapaalla. Vasta nyt vauvavuoden lopulla olen hoksannut, että saan hyvillä mielin nauttia ajasta vauvan kanssa kahden. Oikeastaan tää on tosi kiva vaihe, kun saan olla kotona ja töihin ei tarvitse vielä mennä.<3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä, että tulin raskaaksi uudestaan, kun esikoinen oli 7kk. Toinenkin lapsi oli toivottu, mutta raskaus sen verran hankala, että on ollut rankkaa hoitaa esikoista kotona, kun mieskin heittäytyi niin mulukuksi, ettei auta sitä vähääkään mitä aiemmin. Tämä on johtanut siihen, että olen purkanut pahaa oloani miehen lisäksi lapseen, jota olen yksin joutunut hoitamaan ja vahtimaan, kun mies ei ole lotkauttanut pyynnöistäni huolimatta eväänsä. Lopputuloksena olen huutanut ja raivonnut ja kiroillut lapsen kuullen niin paljon, että vaikka raskaus ja toinen lapsi tosiaan oli toivottu, olen monesti toivonut, etten olisi toista lasta hankkinut ihan vain siksi, että esikoinen olisi saanut nauttia vauva- ja taaperoaikanaan tasapainoisemman äidin seurasta.

Onni onnettomuudessa esikoinen on vielä niin pieni, ettei toivon mukaan tule äidin hormoniraivoja muistamaan, joten voin paikata vielä tilanteen ja olla sellainen äiti kuin haluan olla, eli luotettava ja vakaa, enkä uupunut hermoraunio. Kahden alle 2-vuotiaan kanssa voi olla vaikeaa, etenkin jos/kun mies jatkaa samalla linjalla, että mitä enemmän apua pyytää, sitä vähemmän sitä saa, mutta siinä vaiheessa sitten ulkoistetaan se mies elämästä kokonaan ja vain pärjätään keskenämme. Vähemmän uuvuttavaa on hoitaa kaikki yksin tietäen, ettei apua tule, kuin toivoa ja anella ja rukoilla sitä turhaan ja turhautua, kun ei tule.

Ja kyllä, miehelle olen sanonut, että viimeistään siinä vaiheessa erotaan, kun pärjään kahden lapsen kanssa yksinäni, että siihen saakka on aikaa ottaa itseään niskasta kiinni ja jos ei ota, niin olkoot sitten pelkkä rahapussi. Laiha sellainen kylläkin, mutta vähemmän ketuttaa olla köyhä kuin tulla aina torjutuksi.

Ei pieni lapsi tilannetta itsessään muista, mutta kyllä tunnemuisti hänelle siitä jää.

Toi on varmaan totta, mutta kivasti tuotakin saa nyt sitten stressata ja katua. Olisit voinut vaan jättää sanomatta, kun kaikki tietää, ettei hermojaan saisi menettää lapsen läsnäollessa.

Että annoin narsistivanhempani kiusata. Siis piinata, vainota, uhkailla minua, puuttua elämääni, aivan rajattomasti riehuen. Siedin kaiken kun ajattelin että lapsella kuuluu olla isovanhemmat. Omat voimat meni täysin narsistivanhemman perseillessä ja riehuessa. Kaduttaa vieläkin.

Siedin äitini ja anopin kiukutteluja, kun mummoksi muuttuminen oli heille kriisin paikka. Ei ole tuoreen äidin homma tuo, vaan itse olisi heillä pitänyt käydä tunteensa läpi.

Tuen etsimistä täältä vauvapalstalta. Kun kaipasin tukea raskaan vauvavuoden aikana ja tein asiasta keskusteluita, niin sain pilkkaa osakseni. Vähäteltiin, että ei voi olla väsynyt eikä voi olla niin vaikeaa selvitä arjesta vauvan kanssa.

Sitä että tein heidät tähän törmäävään junaan omien tarpeideni vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Annoin raskaudestani/lapsestani ilkeilevän ihmisen sanojen mennä ihon alle. Hän oli tahattomasti lapseton ja purki omaa pahaa oloaan minuun ja lapseeni. Vauvavuodesta meni iso osa kuunnellen piikittelyä ja ivaamista, kuinka väärin oli, että olin saanut lapsen ja hän toivoi meille tapahtuvan jotain pahaa. Kuuntelin useammatkin raivoamiset. Kesti ihmeen pitkään tajuta, että minun ei tarvitse kuunnella keneltäkään tuollaisia kommentteja eikä tahatonkaan lapsettomuus oikeuta tuollaiseen käytökseen. Lopetin yhteydenpidon ja vaikka se oli kipeä ratkaisu, uskon sen olleen meidän molempien osapuolten kannalta oikea.

Mulla samankaltainen kokemus. Pystyin iloitsemaan vauvasta vasta, kun lakkasimme olemasta tekemisissä. Niin kovasti vaikutti tuo toisen käytös minuun.

En kadu mitään, mutta varoittaisi itseäni siitä, että miehen sukulaisten kiinnostus hyvinvointiini olikin vain kiinnostusta kantamaani lasta kohtaan. Ei olisi pitänyt millään tavalla päästää lähelle heitä.

En vertailisi lapsen taitoja ja kehitystä muihin, esim. liikkeelle lähdön, hampaiden puhkeamisen, sormiruokailun sujumisen, ensi sanojen jne.

En stressaisi imetystä.

En kokisi huonoa omaatuntoa siitä, että viihdy perhekerhoissa, muskarissa, vauvauinnissa.

Kuuntelisin nyt vähemmän muiden mielipiteitä. Ekan lapsen kanssa kaikki oli uutta. Jos joskus perheeseemme tulee toinen lapsi, niin en anna muiden mielipiteille niin paljon painoarvoa.

Olisin selvittänyt miksi lapsen on vaikea nukkua enkä olisi uskonut, että se on vain normaalia.

Käytin liian paljon aikaa siivoamiseen ja vauvan vaatteiden silittämiseen kun halusin olla täydellinen äiti. Huomasin, että kun naiset tulevat toistensa luokse kahville niin ensimmäisenä tarkastetaan onko äiti-ihminen siivonnut huolella joka nurkan.

Opiskelijana oli paljon rennompaa. Pystyi pistäytymään kylässä ja ei tarvinnut olla mitään leivonnaisia vaan kahvit juotiin vaikka eriparimukeista. Toisten siivo tai siivottomuus ei kiinnostanut noin pitkään kun sai itse kengät jalasta ja käytyä vessassa pesemässä kädet.

Näköjään ihmiset muuttuvat todella paljon noiden elämänvaiheiden aikana. Nyt olisin rennompi ja en todellakaan käyttäisi aikaani silittämiseen vaan nukkuisin samalla kun vauva nukkuu.

Kadun, etten hyödyntänyt kaikkea hoitovapaa-aikaa, vaan vein lapsen päiväkotiin 1-vuotiaana ja menin itse töihin. Taloudellisesti olisimme pärjänneet ilman aikaista töihin paluutakin. Minun olisi pitänyt osata rentoutua ja nauttia ajasta lapsen kanssa. Sen sijaan pelkäsin koko ajan, että teen jotain väärin. Se on ainakin yksi syy siihen, että vein lapsen päiväkotiin niin aikaisin. Ajattelin, että ammattilaiset hoitavat homman minua paremmin.

Nyt lapsi on jo aikuinen. On totta mitä sanotaan, lapsuusaika ei palaa, ja vaikka vauva-aika tuntui minusta pelottavalta, kadun, etten pitänyt häntä kotihoidossa kolme vuotta.

Kadun, että en jäänyt kotiäidiksi.

Kaduttaa, kun en ole osannut sanoa napakasti takaisin heille, jotka ovat tulleet sanomaan jotain ilkeää esimerkiksi lapsen ulkonäöstä tai vartalostani synnytyksen jälkeen. Noissa tilanteissa vaan jotenkin jäätyi ja oli järkyttyneenä hiljaa.