Lue keskustelun säännöt.
olen 26-v nainen, elämä menee ohitse
01.09.2015 |
Kärsin vakavista mt-ongelmista joiden takia olen eläkkeellä. Mistään ei tunnu saavan apua. Olen kirjoilla mielenterveystoimistossa mutta sieltä ei saa psykoterapiaa, vaan pelkästään sh:n keskusteluapua, joka on sellaista kuulumisten vaihtamista. En halusi olla eläkkeellä, mutta olen niin sairas, että tarvisin jotain apua. Itkettää vaan, elämä menee ohitse.
Kommentit (88)
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:39"]
Oon saman ikäinen ja munkin elämä menee ohi, kun oon vaan töissä koko ajan.
[/quote]
Mä niin haluaisin olla töissä. Mt-ongelmat vaikeuttaa niin kauheasti elämää. Kaiholla muistelen sitä entistä elämää jolloin asiat oli paremmin. Töiden jälkeen saa kuitenkin olla vapaalla, sairaudesta ei ole vapaata ollenkaan. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä tässä enää voi tehdä? Elämä pelkkää paskaa. ap
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:48"]
Mitä tässä enää voi tehdä? Elämä pelkkää paskaa. ap
[/quote]
Tuo asenne ei ainakaan auta tilanteessasi...
Millaisia mielenterveysongelmia?
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:50"]
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:48"]
Mitä tässä enää voi tehdä? Elämä pelkkää paskaa. ap
[/quote]
Tuo asenne ei ainakaan auta tilanteessasi...
Millaisia mielenterveysongelmia?
[/quote]
No eipä ne sairaudet ole asenteesta tulleet. Ei mt-ongelmia paranneta niin, että ottaa itseään niskasta kiinni. Jos näin olisi, olisin vuosia sitten jollut terve. Ja tottkai se vetää katkeraksi, kun on vuosikausia sairaana eikä mistää saa apua. Ja kun joutuu kaikesta tinkimään, koska on pieni eläke. Eikä ikinä pääse sitä kasvattamaan kun kun sairas. Huoh tätä oravanpyörää. ap
Samaistun paljon sinun tilanteeseesi. Itsekin tuntuu, että elämä valuu ohi, kun joutuu taistelemaan näiden mt-ongelmien kanssa. Olisi niin kiva, kun saisi olla vapaa kaikesta siitä taakasta... ja voisi myös olla töissä, matkustella, tehdä asioita. Pahinta on, kun joku jolla ei ole mitään tietoa tai kokemusta mt-ongelmista, lyttää ja vähättelee.
Toivottavast ap pääsisit terapiaan ja saisit itsesi kuntoon! Tiedän ettei se ole helppoa, mutta toivotan paljon tsemppiä sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ne psykologitkaan sen kummempia kysele. Kannattaa itse yrittää lukea netistä omasta ongelmastaan ja yrittää miettiä miksi olet siinä tilanteessa missä olet. Itsesäälissä rypeminen ei auta. Yritä tehdä yksi piristävä asia päivässä. Maalaa tai piirtele. Se on terapeuttista.
Tärkein asia olisi löytää sinulle sopivat lääkkeet että toipuminen pääsee alkamaan. Olet vielä nuori, sinulla on elämä edessäsi.
Älä jää tuleen makaamaan, silloin mikään ei koskaan muutu.
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:09"]
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:50"]
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:48"]
Mitä tässä enää voi tehdä? Elämä pelkkää paskaa. ap
[/quote]
Tuo asenne ei ainakaan auta tilanteessasi...
Millaisia mielenterveysongelmia?
[/quote]
No eipä ne sairaudet ole asenteesta tulleet. Ei mt-ongelmia paranneta niin, että ottaa itseään niskasta kiinni. Jos näin olisi, olisin vuosia sitten jollut terve. Ja tottkai se vetää katkeraksi, kun on vuosikausia sairaana eikä mistää saa apua. Ja kun joutuu kaikesta tinkimään, koska on pieni eläke. Eikä ikinä pääse sitä kasvattamaan kun kun sairas. Huoh tätä oravanpyörää. ap
[/quote]
Sanon nyt epäkorrektin mielipiteen: kyllä on omasta asenteestakin kiinni miten hyvin paranet sairautesi sisällä. En usko, että olisit parantunut vuosia sitten asnteesi perusteella, joka on voivotteleva ja negatiivinen.
Tietenkään sairautesi ei parane, vaikka ottaisit itseäsi niskasta kiinni, mutta omaan henkilökohtaiseen vointiisi se auttaa, jos yrität nähdä positiivista elämässäsi ja omalta osaltasi yrittää, etkä heitä hanskoja tiskiin.
Mulla on ihan omakohtaista kokemusta asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:21"]
Ei ne psykologitkaan sen kummempia kysele. Kannattaa itse yrittää lukea netistä omasta ongelmastaan ja yrittää miettiä miksi olet siinä tilanteessa missä olet. Itsesäälissä rypeminen ei auta. Yritä tehdä yksi piristävä asia päivässä. Maalaa tai piirtele. Se on terapeuttista. Tärkein asia olisi löytää sinulle sopivat lääkkeet että toipuminen pääsee alkamaan. Olet vielä nuori, sinulla on elämä edessäsi. Älä jää tuleen makaamaan, silloin mikään ei koskaan muutu.
[/quote]
Ohiksena, psykologi ei ole psykoterapeutti. Psykologi ei voi antaa psykoterapiaa ellei kouluttaudu psykoterapeutiksi.
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:24"]
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:09"]
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:50"]
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:48"]
Mitä tässä enää voi tehdä? Elämä pelkkää paskaa. ap
[/quote]
Tuo asenne ei ainakaan auta tilanteessasi...
Millaisia mielenterveysongelmia?
[/quote]
No eipä ne sairaudet ole asenteesta tulleet. Ei mt-ongelmia paranneta niin, että ottaa itseään niskasta kiinni. Jos näin olisi, olisin vuosia sitten jollut terve. Ja tottkai se vetää katkeraksi, kun on vuosikausia sairaana eikä mistää saa apua. Ja kun joutuu kaikesta tinkimään, koska on pieni eläke. Eikä ikinä pääse sitä kasvattamaan kun kun sairas. Huoh tätä oravanpyörää. ap
[/quote]
Sanon nyt epäkorrektin mielipiteen: kyllä on omasta asenteestakin kiinni miten hyvin paranet sairautesi sisällä. En usko, että olisit parantunut vuosia sitten asnteesi perusteella, joka on voivotteleva ja negatiivinen.
Tietenkään sairautesi ei parane, vaikka ottaisit itseäsi niskasta kiinni, mutta omaan henkilökohtaiseen vointiisi se auttaa, jos yrität nähdä positiivista elämässäsi ja omalta osaltasi yrittää, etkä heitä hanskoja tiskiin.
Mulla on ihan omakohtaista kokemusta asiasta.
[/quote]
Huoh. En toki ole aina ollut näin "negatiivinen". Mutta vuosien saatossa kun sairaudet vaan jatkuu ja jatkuu, niin tottakai siinä kääntyy negatiiviseksi. Ne sairaudet kun ei parane sillä asenteella. Eikä mua oikeastaan positiivinen asennekaan kauheasti lämmitä. Voin ihan hyvin olla negatiivinen,mutta olisinpa edes terve. Moni rinnastaa niin että negatiivisuus on itsessään jokin mt-ongelma, ei se ole. Eikä mt-ongelmat johdu negatiivisuudesta. Jos on ollut jo vuosia eläkkeellä eikä saa kunnon hoitoa niin miten siinä voi olla positiivinen? Sä et teidä mitään siitä kun mt-ongelmat on niin vakavia, että ei selviä hetkeäkään yksin. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täältä myös yksi epäkorrekti mielipide: kyllä se oma asenne helpottaa. Olin miltei 10 vuotta masentunut. Lopulta parannuin kun otin itse asioista selvää ja muutin tapojani ajatella elämästä. Tässä ketjussa on monta kommenttiasi, joissa tietoisesti voisit muuttaa tapaasi ajatella tilanteestasi.
Eikä täällä kukaan sano, että ajattelemalla eri tavalla tai lopettamalla itsesäälin parantuisit automaattisesti, tai että syysi sairauteesi JOHTUU asenteesta. Ajatteluprosessien muuttaminen vain helpottaisi elämääsi ja sitä prosessia, jota kautta paraneminen lähtisi liikkeelle. Tuo että kirjoittaa ylös "elämän olevan paskaa" vain vahvistaa niitä hermoyhteyksiä, jotka toimivat negatiivisessa ajattelussa. Tai sen valittaminen, että eläke on pieni. Kai sinä käsität, että olet käsittämättömän hyvässä asemassa ollessasi eläkkeellä? Itse olen tuntenut diagnosoimattomien mielenterveysongelmien kanssa kamppailevia, joilla on ollut vuosikausien prosessi edes päästä eläkkeelle.
Tsemppiä ap, mulla vähän samankaltainen tilanne :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:37"]
Täältä myös yksi epäkorrekti mielipide: kyllä se oma asenne helpottaa. Olin miltei 10 vuotta masentunut. Lopulta parannuin kun otin itse asioista selvää ja muutin tapojani ajatella elämästä. Tässä ketjussa on monta kommenttiasi, joissa tietoisesti voisit muuttaa tapaasi ajatella tilanteestasi.
Eikä täällä kukaan sano, että ajattelemalla eri tavalla tai lopettamalla itsesäälin parantuisit automaattisesti, tai että syysi sairauteesi JOHTUU asenteesta. Ajatteluprosessien muuttaminen vain helpottaisi elämääsi ja sitä prosessia, jota kautta paraneminen lähtisi liikkeelle. Tuo että kirjoittaa ylös "elämän olevan paskaa" vain vahvistaa niitä hermoyhteyksiä, jotka toimivat negatiivisessa ajattelussa. Tai sen valittaminen, että eläke on pieni. Kai sinä käsität, että olet käsittämättömän hyvässä asemassa ollessasi eläkkeellä? Itse olen tuntenut diagnosoimattomien mielenterveysongelmien kanssa kamppailevia, joilla on ollut vuosikausien prosessi edes päästä eläkkeelle.
[/quote]
Todellakaan en ole hyväsä asemassa ollessano eläkkeellä! En minä halua olla eläkkeellä, minä haluan hoitoa! Haluan päästä töihin! Rahat ei riitä ja tuntuu ikävältä ettei voi elää normaalisti. Hoidon puute on se syy pahoinvointiin. Mulla on todella laajoja mt-ongelmia, jotka eivät parane ilman psykoterapiaa, koska en niitä asioita pysty yksin käsittelemään. Sen verran raskaita juttuja. Toki yritän joka päivä parantaa omaa tilannettani, uskoit tai et. Itselläni on kuitenkin sen verran raskaat sairaudet, että kun tässä on jo vuosia sairastettu niin ei ole helpoa enää uskoa että elämä muuttuisi. Tämän hetkinen elämä on täyttä paskaa. Mielenterveysongelmat haittaavat jokaista tekemistä, raha ei riitä, hoitoa ei saa. Se, että sanoo että elämä on paskaa, on valitettavasti ihan karu totuus tällä hetkellä. Se ei tarkoita, ettenkö yrittäisi. Mutta se yksin yrittäminen ei riitä. mieti esim syöpää. Tottakai se, että syöpäsairas jaksaa tehdä asioita ja hoitaa itseään, auttaa kokonaistilaan _jonkin verran_ mutta sinä vaiheessa kun syöpä on levinnyt niin että hoidot lakkautetaan, niin moniko syöpäpotilas olisi kauhena positiivinen? ap
Olen täysin samaa mieltä että yrittämättä voit parantaa tilannettasi. Esim. hakeutumalla kouluun, menemällä sosiaalisiin tilanteisiin, jotka ovat epämiellyttäviä ja poistumalla mukavuusalueeltasi. Tämä auttaa varsinkin esim. ahdistuneisuuteen ja masennukseen. En tosin tiedä millaisia mt-ongelmia sinulla on. Onko jotain vakavampaa.
Eivät ne lääkärit yksin pysty ketään parantamaan. Lopulta jos haluat tehdä asioita ja siirtyä pois "eläkejonosta" sinun täytyy itse tehdä asialle jotain ja hankkia sisältöä ja tavoitteita elämääsi. Siinä ei mitkään muut jeesustelut auta.
Kotona istuminen sosiaalirahoilla tai nuoruuseläkkeellä masentaa sinua vain entisestään ja vuosien kuluessa tulet entistä sairaammaksi, koska et tunne saavasi elämältäsi tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla on kuitenkin vielä hyvin aikaa yrittää saada se elämä niin, ettei mene ohitse. Mä olen sua 10v vanhempi ja sama tunne. Elämä on valunut hukkaan jo viimeiset 10v. Miksi mulla meni näin kauan sen tajuamiseen? Tuntuu, että nyt on jo ihan turhaa tehdä tälle mitään. Kohta olen jo 40v ja sitten alkaa vain se viidenkympin "odotus" ja vanheneminen alkaa mennä sellaista vauhtia, ettei perässä pysy.
10v mä olen vain istunut kotona ja odottanut parempaa aikaa. Älä ap. sä odota vaan yritä kaikella mahdollisella tavalla saada elämästä sellainen, josta nautit. Sulla on vielä aikaa, mutta aika menee tosi nopeasti!
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:42"]
Todellakaan en ole hyväsä asemassa ollessano eläkkeellä! En minä halua olla eläkkeellä, minä haluan hoitoa! Haluan päästä töihin! Rahat ei riitä ja tuntuu ikävältä ettei voi elää normaalisti. Hoidon puute on se syy pahoinvointiin. Mulla on todella laajoja mt-ongelmia, jotka eivät parane ilman psykoterapiaa, koska en niitä asioita pysty yksin käsittelemään. Sen verran raskaita juttuja. Toki yritän joka päivä parantaa omaa tilannettani, uskoit tai et. Itselläni on kuitenkin sen verran raskaat sairaudet, että kun tässä on jo vuosia sairastettu niin ei ole helpoa enää uskoa että elämä muuttuisi. Tämän hetkinen elämä on täyttä paskaa. Mielenterveysongelmat haittaavat jokaista tekemistä, raha ei riitä, hoitoa ei saa. Se, että sanoo että elämä on paskaa, on valitettavasti ihan karu totuus tällä hetkellä. Se ei tarkoita, ettenkö yrittäisi. Mutta se yksin yrittäminen ei riitä. mieti esim syöpää. Tottakai se, että syöpäsairas jaksaa tehdä asioita ja hoitaa itseään, auttaa kokonaistilaan _jonkin verran_ mutta sinä vaiheessa kun syöpä on levinnyt niin että hoidot lakkautetaan, niin moniko syöpäpotilas olisi kauhena positiivinen? ap
[/quote]
Millä keinoilla yrität joka päivä parantaa tilannettasi?
Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu.
Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin.
N26
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]
Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu. Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin. N26
[/quote]
Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa. Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen.
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:42"]
Olen täysin samaa mieltä että yrittämättä voit parantaa tilannettasi. Esim. hakeutumalla kouluun, menemällä sosiaalisiin tilanteisiin, jotka ovat epämiellyttäviä ja poistumalla mukavuusalueeltasi. Tämä auttaa varsinkin esim. ahdistuneisuuteen ja masennukseen. En tosin tiedä millaisia mt-ongelmia sinulla on. Onko jotain vakavampaa.
Eivät ne lääkärit yksin pysty ketään parantamaan. Lopulta jos haluat tehdä asioita ja siirtyä pois "eläkejonosta" sinun täytyy itse tehdä asialle jotain ja hankkia sisältöä ja tavoitteita elämääsi. Siinä ei mitkään muut jeesustelut auta.
Kotona istuminen sosiaalirahoilla tai nuoruuseläkkeellä masentaa sinua vain entisestään ja vuosien kuluessa tulet entistä sairaammaksi, koska et tunne saavasi elämältäsi tarpeeksi.
[/quote]
Osa odottaa, että terapia yksinään parantaa. Tosiasiassahan sieltä saa juuri niitä ajattelun apuvälineitä siihen, miten itse työstetään ajattelua. Tai esimerkiksi tehtäviä, joita tulee suorittaa. Joka tapauksessa lopulta se parantuminen tapahtuu itsetekemällä, ammattilainen vain tukee ja auttaa, edistää sitä.
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]
Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu. Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin. N26
[/quote]
Tämä on varmasti turha toive, koska tiedän, ettei tuossa tilassa ole helppoa mikään, mutta voisitko sä tulostaa tämän ja näyttää lääkärille? Minusta ainakin olisi ihanaa, jos saisit elämänhalun takaisin. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo. Entä jos se tuokin jotain kivaa? Elämä tuntuu mustalta, mutta älä luovuta.
Oon saman ikäinen ja munkin elämä menee ohi, kun oon vaan töissä koko ajan.