Ystävä kuoli yllättäen-koska tämä tuska helpottaa?

Otan osaa. Ei suru koskaan poistu, mutta surun ja ikävän kanssa oppii elämään <3 Saanko kysyä kuoliko ystäväsi miten?

Anna aikaa itsellesi. Tsemppiä!

Ikävä juttu mutta miksi sinun surusi on tärkeämpi kuin kaikkien muiden surut? Olkoonkin että se suru ei välttämättä ole juuri ystävän kuolemasta johtuvaa, se ei silti tee siitä vähäpätöisempää. Sitä paitsi aika monella niitä läheisiä on kuollut joten epätodennäköistä että olisit ainoa ystäväpiirissäsi, joka on menettänyt jonkun?

Ymmärrän että tuntuu pahalta mutta et voi olettaa että kaikille muillekin tämä olisi elämää suurempi asia. Voit kuitenkin puhua asiasta ystävillesi, että sinulla on nyt vähän vaikeaa ja haluaisit tukea tms.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:36"]

Ikävä juttu mutta miksi sinun surusi on tärkeämpi kuin kaikkien muiden surut? Olkoonkin että se suru ei välttämättä ole juuri ystävän kuolemasta johtuvaa, se ei silti tee siitä vähäpätöisempää. Sitä paitsi aika monella niitä läheisiä on kuollut joten epätodennäköistä että olisit ainoa ystäväpiirissäsi, joka on menettänyt jonkun?
Ymmärrän että tuntuu pahalta mutta et voi olettaa että kaikille muillekin tämä olisi elämää suurempi asia. Voit kuitenkin puhua asiasta ystävillesi, että sinulla on nyt vähän vaikeaa ja haluaisit tukea tms.

[/quote]

Aika kovaa tekstiä sinulta. Ja kyllä, monilta ihmisiltä on kuollut läheisiä. Ainakin itselleni ystävät tarkoittavat ihmisiä joihin tukeudutaan ja joita tuetaan.

Anna ap itsellesi aikaa. Surulle pitää antaa tilaa tulla. Sitä pitää käsitellä ja se on kamalaa. Tuntuu että suru tulee välillä kuin iso aalto jostain eikä sitä voi hallita. Se onneksi helpottaa, ei lopu mutta pehmenee.

Surussa ei ole oikotietä. Vain aika helpottaa. Mieheni kuoli puoli vuotta sitten ja tunteet menee sellaista vuoristorataa joka varmaan loivenee ajan myötä. Voimia!

Varaudu siihen, että noin puoli vuotta on tosi paha, vuosi paha jne. Jos toimintakykysi on alentunut vielä vuoden kuluttuakin, mene lääkäriin. Suru ei lopu hautajaisiin. Jossain vaiheessa huomaat, ettei asia ole ekana mielessäsi aamulla. Sitten huomaat, että surun lomaan alkaa tulla myös neutraalimpaa muistelua ja kaipuuta. Käyt läpi myös omaa kuolevaisuuttasi ja rakennat omaa maailmaasi uudelleen. Lämmin osanottoni menetyksesi johdosta ♥

Aika tekee tehtävänsä suru helpottaa aikanaan. Itselle puhuminen helpottaa . Olen haudannut oman isäni ja kuolleena syntyneen rakkaudella odotetun vauvan. Älä sitten ihmettele jos ns. Hyvät ystävät katoo eikä ota yhteyttä itselle käVi niin. Syytä en varmaksi tiedä mutta Rod. Näk eivät tienneet mitä sanoa tai palkäsivät sanivanaa jotain väärää

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:50"]Ystävä? Tuolla kivulla kuule ei ole mitään jakoa siihen kipuun mitä äiti tuntee, kun joutuu ainoan lapsensa hautaan miehensä vierelleen laskemaan.
No luulisin ainakin, koska minulla ei ole lapsia.
[/quote] Me kun emme voi tietää toisen tuskan määrää. Ap:n tuska ja ikävä on juuri tässä hetkessä. Hän on tullut tänne kertomaan siitä. Mielestäni on jokseenkin outoa vertailla näin. Minäkin ap olin kauheassa sumussa tämän vuoden. Vain aika tekee tehtävänsä. Vaikka vielä välillä voisin pahan paikan tullen huutaa tuskani ulos, eikä se silti poistuisi. Anna surulle aikaa. Se on työ, joka pitää vaan puskea läpi. Kaikki tekee sen omalla tavallaan.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:23"]

Otan osaa. Ei suru koskaan poistu, mutta surun ja ikävän kanssa oppii elämään <3 Saanko kysyä kuoliko ystäväsi miten?

[/quote]

Äkilliseen sairauskohtaukseen. tiesin että oli jo tutkimuksissa, mutta en ikinä olisi voinut uskoa että kun ei heti kuulunut onkin kuollut. Tuska on musertava :´(

ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:36"]

Ikävä juttu mutta miksi sinun surusi on tärkeämpi kuin kaikkien muiden surut? Olkoonkin että se suru ei välttämättä ole juuri ystävän kuolemasta johtuvaa, se ei silti tee siitä vähäpätöisempää. Sitä paitsi aika monella niitä läheisiä on kuollut joten epätodennäköistä että olisit ainoa ystäväpiirissäsi, joka on menettänyt jonkun?
Ymmärrän että tuntuu pahalta mutta et voi olettaa että kaikille muillekin tämä olisi elämää suurempi asia. Voit kuitenkin puhua asiasta ystävillesi, että sinulla on nyt vähän vaikeaa ja haluaisit tukea tms.

[/quote]

Ei missään nimessä ole tärkeämpi. En tarkoita sitä!! Mulla vaan yksi kaveri joka tiesi kyllä mitä menetin vuodatti joka päivä huoliaan suhteeseen varattuun henkilöön vaikka itselläni suruaika päällä. Olen kuunnellut ja tukenut, mutta vastakaikua ei ole tullut. Tämä suututtaa.

ap

Kiitos ihanista vastauksista.

Tiedän, että aika auttaa. Ja tiedän, että ystävällä oli myös perhe ja lapsia joille suru on isompi taakka. Mutta kyllä noin tärkeän ystävän menetys saa koskea silti minuakin, en ala tässä hetkessä vertailla kenen suru on suurin. Tuolla periaatteella ei minulla kai olisi lupaa surra, mutta suren silti, itken ja kaipaan ja ikävöin, en saanut jättää hyvästejä, en saanut halata, en saa koskaan enää viettää hänen kanssaan aikaa.

Enkä ole ilkeä, vaikka sanoinkin etten JUURI NYT olisi jaksanut ihmissuhdesotkuja, kun olisin itse tarvinnut tukea. Se tuntunut pahalta.

Voimia kaikille samassa tilanteessa oleville! Aika p.skalta ja epäreilulta tuntuu, mutta elämä on tälläistä. Ikävä vaan on niin hirveä, kun et koskaan sitä edes voi enää toiselle näyttää :´(

ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:50"]

Ystävä? Tuolla kivulla kuule ei ole mitään jakoa siihen kipuun mitä äiti tuntee, kun joutuu ainoan lapsensa hautaan miehensä vierelleen laskemaan. No luulisin ainakin, koska minulla ei ole lapsia.

[/quote]

Minä en ymmärrä miksi tuskaa pitää tuollalailla vertailla. Varmasti oman lapsen menetys on pahin, mutta miksi muita läheisiä ei saa surra. Kauhea tämä elämä jos muiden menetys ei saa tuntua missään!!!

Voi siihen mennä useitakin vuosia. Sitten jossain vaiheessa et enää pääse siihen rankkaan tunnetilaan sisään, missä nyt olet. Väliin mielikuvissa tulee kuin suojaava lasi tai jotain sellaista. Ja sekin hetki voi kyllä tuntua rankalta, sillä sittenhän sulla ei ole hänestä enää sitäkään. Sehän menee vaiheittain niin, että ensin aluksi voi viikkojenkin ajan jotenkin hölmösti tuntua jopa siltä että kuoleman kanssa voisi neuvotella, että ei se ollutkaan ihan täysin totta, enkä tarkoita että ihminen ihan ihan oikeasti uskoisi sellaiseen, mutta esim. nukahtaessa ja puoliunessa voi olla vielä yhdessä ja tekemisissä menettämänsä kanssa, vaikkei voikaan. Lopulta kaikki sekin katoaa, ja alkaa tavallaan kovettua. Mulle ainakin suurta tuskaa tuotti alkuvaiheessa ajatus siitä että muistokin tulee hälvenemään, ja ehkä asiaa jopa pitkitti se että mieluummin pidin edes intensiivisen surun ja hänet siinä sen mukana "läheisenä", kuin että alan muka elämään, ja tiedän hänen haalistuvan taustalle viimeistään vuosien päästä. Se tuntui petturuudelta omalta taholtani, mikä on tietenkin aika outo ajatus. Kuinka voi olla epälojaali kuollutta kohtaan.

5 vielä.

Sinulla on lupa surra! Kukaan ei voi määritellä miten suret tai miltä sinusta pitäisi tuntua!

Tiedän mistä puhut tuossa. Minulla on mennyt paljon läheisiä ihmisiä. Monesti ihmiset koittavat vain lohduttaa mutta sanovat pahasti. "ajattele miltä hänen äidistään/isästään/vaimostaan jne tuntuu. "Hän oli jo vanha, onhan se luonnollista että kuolee" jne.

Otin monista kommenteista itseeni ja ajattelin että minulla ei ole oikeutta surra. Vaikka ne sanat ovat tarkoitettu lohdutukseksi.

Ystäväsi pääsi tuskistaan.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:18"]

Ystäväsi pääsi tuskistaan.

[/quote]

Ystävällä ei onneksi ehtinyt kauaa tuskia olla :) Armollista siis hänelle, epäreilua muille. Miten olisin halunnut edes hyvästit jättää :´(

Ja kiitos taas hienosta vastauksesta aikaisemmalle :)

ap

1-3 vuotta. Sitten suru ei tunnu enää musertavalta. Jossakin on ilo - sitä kohti! Tsemppiä sinulle. 

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:33"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:36"]

Ikävä juttu mutta miksi sinun surusi on tärkeämpi kuin kaikkien muiden surut? Olkoonkin että se suru ei välttämättä ole juuri ystävän kuolemasta johtuvaa, se ei silti tee siitä vähäpätöisempää. Sitä paitsi aika monella niitä läheisiä on kuollut joten epätodennäköistä että olisit ainoa ystäväpiirissäsi, joka on menettänyt jonkun?
Ymmärrän että tuntuu pahalta mutta et voi olettaa että kaikille muillekin tämä olisi elämää suurempi asia. Voit kuitenkin puhua asiasta ystävillesi, että sinulla on nyt vähän vaikeaa ja haluaisit tukea tms.

[/quote]

Ei missään nimessä ole tärkeämpi. En tarkoita sitä!! Mulla vaan yksi kaveri joka tiesi kyllä mitä menetin vuodatti joka päivä huoliaan suhteeseen varattuun henkilöön vaikka itselläni suruaika päällä. Olen kuunnellut ja tukenut, mutta vastakaikua ei ole tullut. Tämä suututtaa.

ap

[/quote]

AP, ymmärrän täysin, että suutuit. Varatun kanssa suhteeseen lähteminen on kyllä niin itseaiheutettu ongelma kuin olla voi, ja kerrassaan mitätön kuolemaan verrattuna...

Ja olen hirveän pahoillani mentyksesi vuoksi, ota tästä virtuaalinen halaus! Ajan mittaan helpottanee, vaikka se kauhealta kliseeltä tuntuukin.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:43"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:50"]

Ystävä? Tuolla kivulla kuule ei ole mitään jakoa siihen kipuun mitä äiti tuntee, kun joutuu ainoan lapsensa hautaan miehensä vierelleen laskemaan. No luulisin ainakin, koska minulla ei ole lapsia.

[/quote]

Minä en ymmärrä miksi tuskaa pitää tuollalailla vertailla. Varmasti oman lapsen menetys on pahin, mutta miksi muita läheisiä ei saa surra. Kauhea tämä elämä jos muiden menetys ei saa tuntua missään!!!

[/quote]

Serkkuni kuoli vuosia sitten. En ole koskaan ollut kovin läheinen hänen äitinsä eli tätini kanssa, mutta kunnioitan tätiäni siinä mielessä, ettei hän ole milloinkaan lapsensa kuoleman jälkeen vähätellyt toisten suruja.

(Toki alkeellinen kohteliaisuuskin vaatii, ettei hänen kuultejsa ruikuteta katkenneista kynsista tai vastaavsta, vaikka ne kipeitä ovatkin...)

Itsekin menetin puoli vuotta sitten ystäväni. Vaikka tiesin syövän vievän voiton eli kuolema ei tullut puskista, niin voi luoja, mikä puolivuotinen on takana. Pahin on onneksi jo takana, mutta kyllä se suru seuraa vain mukana. Tsemppiä, ap