Parisuhde "sielunkumppanin" kanssa, puhdasta autuutta?

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 09:57"]

Muistan, kun näin mieheni ensimmäisen kerran niin jouduin oikein pysähtymään, koska tiesin, että siinä se nyt on ! Sitten vain rohkeasti marssin juttusille, ajattelemaatta sen enempää. Kannatti.
[/quote]
Näin mä joudun tekemään joka ikinen kerta, kun näen sielunkumppanini. Pysähdyn, katson, että hän se todellakin on, vedän henkeä ja kävelen hänen luokseen. Ja silloin en enää näe muita ihmisiä ympärillä. Ja kaikki siinä hetkessä on jotenkin unenomaista: En enää hallitse itse tekemisiäni, eli jos kosken häntä, se tapahtuu siksi, että käteni vain siirtyi hänen iholleen, ei siksi, että päätin koskea häntä.

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 09:17"][quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:57"]

Sielunkumppanini on monella tapaa kaksoiskappaleeni, joten mietin että toimisiko se parisuhteessa, koska emme voisi täydentää toisiamme? Vetovoimaa on, mutta unohtuisiko muu maailma ja loppuisiko oma henkinen kehitys? Onko parempi, että parisuhteessa toinen haastaa ja potkii eteenpäin kuin myötäelää ja ymmärtää kaiken? Olenko hullu, jos päästän tämän menemään?

[/quote]Ei sielunkumppanuus tarkoita sitä että on asioista samaa mieltä tai että edes arvot olisivat samat. Sielunkumppanuus on sitä että rakastaa varauksetta, kuuntelee ja arvostaa ja kunnioittaa ja varsinkin seksissä se on autuutta, täydellistä yhteyttä ja sielujen yhtymistä.
[/quote]

Tässä tapauksessa sielunkumppani sattuu olemaan hyvin samanlainen. Tiedän, että myös täydentäviä sielunkumppaneita on ja siksi mietinkin, että onko tämä ihminen parempi pitää ystävänä. Mistä tahansa asiasta toinen alkaakin puhumaan, niin toinen tietää sen ja täydennetään toistemme lauseita jne.

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 10:24"]

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 09:57"] Muistan, kun näin mieheni ensimmäisen kerran niin jouduin oikein pysähtymään, koska tiesin, että siinä se nyt on ! Sitten vain rohkeasti marssin juttusille, ajattelemaatta sen enempää. Kannatti. [/quote] Näin mä joudun tekemään joka ikinen kerta, kun näen sielunkumppanini. Pysähdyn, katson, että hän se todellakin on, vedän henkeä ja kävelen hänen luokseen. Ja silloin en enää näe muita ihmisiä ympärillä. Ja kaikki siinä hetkessä on jotenkin unenomaista: En enää hallitse itse tekemisiäni, eli jos kosken häntä, se tapahtuu siksi, että käteni vain siirtyi hänen iholleen, ei siksi, että päätin koskea häntä.

[/quote] Tulee tästä mieleen mieheni, meillä yhteinen työpaikka ja useasti tulee työpisteelleni ilman asiaa.

t:39

[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:41"]

Yhdessä 18 vuotta hyvin onnellisina. Ei ole riitoja, puhutaan kaikesta, tehdään suurin osa asioista yhdessä. En voisi mitenkään olla onnellisempi.

[/quote]

Samanlaista täällä: yhdessä 13 vuotta, oikeat riidat laskettavissa yhden käden sormilla. Samalla aaltopituudella, melko samanlainen arvomaailma, joten esim. lasten kasvatuksesta tai rahasta ei tartte riidellä. Ei olla koko ajan yhdessä, vaan molemmilla on omia harrastuksia ja kavereita, mutta kuitenkin oma mies on se sielunkumppani, jonka kanssa eniten ja ennen kaikkea syvällisimmin juttelen kaikesta.

Herttalehdestäkö ap lukee näitä juttuja!? Älkää nyt herttainen sentään uskoko kaikkea mitä luette tai fb päivityksiä yms.
Jotkut on romantikkoja yms ja tuovat asiat esille tästä vinkkelistä. Jotkut on ulkokultaista eivätkä puhu mitään negaa...kulissit kunnossa.
Paras ottaa rehti ja reipas asenne. Toi sielunkumppanuudesta on kyllä niin teiniä että....

Toki miehetkin voivat vastata. Ajattelin vaan, että täällä on enimmäkseen naisia vastaamassa. 

Sielunkumppanin kanssa yhdessä nyt 21 vuotta.

Eihän se yhtä autuutta ole ollut, matalikkoja tulee. Yleensä siitä, että ollaan oltu liikaa yhdessä. Kumpikaan ei niin ihmusihmisiä ole ja unohdetaan se . Esim lomilla jossain vaiheessa tuuletetaan saranoita.
Yhä innoissaan lomaillaan yhdessä ja nautitaan, hauskaa on, kunnes vaan toisen naama alkaa vituttamaan. :D
Siitä tulee sitten riita ja vietellään muutamia päiviä omissa jutuissa ja muistetaan tavata kavereitakin. Sitten on hienoa olla yhdessäkin.

Rakkautta, sielujen sympatiaa ja seksiä riittää.

Arki tulee eteen jokaisessa suhteessa. Ei se pelkkää onnea ja auvoa ole koko ajan. Olen kyllä rakastunut edelleenkin avokkiini (yhdessä hieman yli 4 vuotta) ja ymmärrämme toisiamme lähes täydellisesti. Nautimme toistemme läsnäolosta, vaikka puuhastelisimme hiljaa omia juttujamme. Mieleni lepää ja olen rauhallinen, kun hän on vaan läsnä. Kun olen avokin kainalossa, niin juuri siinä on paikkani. En halua tai haaveile mistään muusta. Tiedä sitten onko tämä sielunkumppanuutta vai mitä?

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:47"]

Toki miehetkin voivat vastata. Ajattelin vaan, että täällä on enimmäkseen naisia vastaamassa. 

[/quote]Kyllä meitä miehiä on täällä aika monta.

Mutta vastaan kysymykseesi: opiskelimme samaa pääainetta yliopistossa. Opiskelukavereistani moni muukin on sellainen, että jos joutuisin järjestettyyn avioliittoon jonkun kanssa, olisimme varmaankin onnellisia. En ole mistään muualta löytänyt yhtä samanhenkistä seuraa.

Miinuspuolena on että riidat tulee ihan typeristä asioista kun isoista linjoista ollaan samaa mieltä.

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 01:37"]

Itse koen avomieheni sielunkumppanikseni. En kuitenkaan usko, että jokaiselle on vain yksi sielunkumppani, vaan tämä voi vaihdella elämäntilanteen mukaan. Koen myös, että kaksi muuta aiempaa kumppaniani ovat olleet minulle sielunkumppaneita, vaikkemme enää yhdessä ole, enkä tätä haluaisikaan. Olen seurustellut vakavasti yhdeksän kertaa. Olen ollut rakastunut 6 kertaa aiemmin elämäni aikana. Nykyinen mieheni on seitsemäs. Sielunkumppaneita koen minulla olleen 3, nykyinen mieheni mukaan lukien. Hän on ainoa sielunkumppanini tällä hetkellä ja toivon, että hän tulee olemaan loppuelämänsä se ainoa. Teen myös mieheni kanssa töitä suhteen eteen, emme pidä toisiamme itsestäänselvyytenä ja keskustelemme suhteemme tilasta ja tulevaisuudesta säännöllisesti. Rakastamme toisiamme syvästi, vaikka meillä onkin ollut pienoinen kriisi lähimenneisyydessä jokanjohti jopa eroon ja molemmilla oli satunnaisia kumppaneita välissä, vaikka olemmekin palanneet yhteen. En usko, että kaikissa "sielunkumppanuussuhteissa" elo on samanlaista. Jotkut ovat varmasti pääsääntöisesti onnellisia toistensa kanssa eikä suuria riitoja tai kriisejä ole. Riippuu niin ihmisestä ja persoonasta, elämäntilanteestakin. Meillä ei esim. ole lapsia. Haluaisimme kyllä joskus. Parisuhteita on yhtä paljon erilaisia, kun on ihmisiäkin;) yksikään ei ole samanlainen. Ja se on aika hienoa. Ja ensitapaamisesta. Hmm. Olen tuntenut mieheni 4-5vuotta ennenkuin aloimme seurustella. Emme tunteneet kuitenkaan hyvin - minä seurustelin tahollani ja näimme vain satunnaisesti bileissä yms. Kuitenkin aina kun näimme, juttelimme tunteja ja hänen kanssaanoli heti helppo olla. Se ei ollut kuitenkaan romanttista, koska olin korviani myöten rakastunut silloiseen mieheeni. Myöhemmin ollessani sinkku mies pyysi minut leffalle kotiinsa ja sielläpä ollaan oltukin kolme vuotta <3 ja sinä leffailtana kipinät sinkoilivat, maailmassa tuntui olevan vain me kaksi jne... Arki on hyvin erilaista, mutta toisinaan vieläkin huomaan kuinka mahasta kouraisee hyvällä tavalla kun hän katsoo silmiin lempeästi tai leffahetki kainalossaan tuntuu maagiselta yhteydeltä... Ja kirjoitan muuten tälläistä hempeää soopaa, vaikka olen miehelle tällä hetkellä vihainen ja vietän yön siksi sohvalla... Että jo kai tuokin kertoo jotain sielunkunppanuudesta... Se, että on vihainen, ei tarkoita että lakkaa välittämästä...

[/quote]

Missä se sielunkumppanuus näkyy teidän parisuhteessa? Eikö tuo vain ole ihan normaalia rakkautta puolisoiden välillä?

"Sielunkumppani jatkaa puhumistä siitä, mistä toinen lopettaa..." Eikö näin ala tapahtumaan pitkässä parisuhteessa ajan myötä?

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 14:38"][quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 01:37"]

Itse koen avomieheni sielunkumppanikseni. En kuitenkaan usko, että jokaiselle on vain yksi sielunkumppani, vaan tämä voi vaihdella elämäntilanteen mukaan. Koen myös, että kaksi muuta aiempaa kumppaniani ovat olleet minulle sielunkumppaneita, vaikkemme enää yhdessä ole, enkä tätä haluaisikaan. Olen seurustellut vakavasti yhdeksän kertaa. Olen ollut rakastunut 6 kertaa aiemmin elämäni aikana. Nykyinen mieheni on seitsemäs. Sielunkumppaneita koen minulla olleen 3, nykyinen mieheni mukaan lukien. Hän on ainoa sielunkumppanini tällä hetkellä ja toivon, että hän tulee olemaan loppuelämänsä se ainoa. Teen myös mieheni kanssa töitä suhteen eteen, emme pidä toisiamme itsestäänselvyytenä ja keskustelemme suhteemme tilasta ja tulevaisuudesta säännöllisesti. Rakastamme toisiamme syvästi, vaikka meillä onkin ollut pienoinen kriisi lähimenneisyydessä jokanjohti jopa eroon ja molemmilla oli satunnaisia kumppaneita välissä, vaikka olemmekin palanneet yhteen. En usko, että kaikissa "sielunkumppanuussuhteissa" elo on samanlaista. Jotkut ovat varmasti pääsääntöisesti onnellisia toistensa kanssa eikä suuria riitoja tai kriisejä ole. Riippuu niin ihmisestä ja persoonasta, elämäntilanteestakin. Meillä ei esim. ole lapsia. Haluaisimme kyllä joskus. Parisuhteita on yhtä paljon erilaisia, kun on ihmisiäkin;) yksikään ei ole samanlainen. Ja se on aika hienoa. Ja ensitapaamisesta. Hmm. Olen tuntenut mieheni 4-5vuotta ennenkuin aloimme seurustella. Emme tunteneet kuitenkaan hyvin - minä seurustelin tahollani ja näimme vain satunnaisesti bileissä yms. Kuitenkin aina kun näimme, juttelimme tunteja ja hänen kanssaanoli heti helppo olla. Se ei ollut kuitenkaan romanttista, koska olin korviani myöten rakastunut silloiseen mieheeni. Myöhemmin ollessani sinkku mies pyysi minut leffalle kotiinsa ja sielläpä ollaan oltukin kolme vuotta <3 ja sinä leffailtana kipinät sinkoilivat, maailmassa tuntui olevan vain me kaksi jne... Arki on hyvin erilaista, mutta toisinaan vieläkin huomaan kuinka mahasta kouraisee hyvällä tavalla kun hän katsoo silmiin lempeästi tai leffahetki kainalossaan tuntuu maagiselta yhteydeltä... Ja kirjoitan muuten tälläistä hempeää soopaa, vaikka olen miehelle tällä hetkellä vihainen ja vietän yön siksi sohvalla... Että jo kai tuokin kertoo jotain sielunkunppanuudesta... Se, että on vihainen, ei tarkoita että lakkaa välittämästä...

[/quote]

Missä se sielunkumppanuus näkyy teidän parisuhteessa? Eikö tuo vain ole ihan normaalia rakkautta puolisoiden välillä?
[/quote]
Siinä, että ajattelemme hyvin pitkälti samalla tavalla asioista. Toisinaan päätämme toisemme lauseet, tai sanomme saman asian yhtä aikaa. Vitsailemme lukevamme toistemme ajatuksia. Tälläistä minulla eikä miehelläni ole muiden ihmisten kanssa, ja koen sen eräänlaiseksi sielunkumppanuudeksi. Muutenkaan en usko, että tätäkään käsitettä voi määritellä vain yhdenlaiseksi. Sielunkumppanuuksia on monenlaisia. Minä olen oman sielunkumppanini löytänyt ja toivon, että asia pysyykin niin :) Sanotaan nyt myös että samanlaista sielunkumppanuutta, "sielujen sympatiaa", henkistä yhteyttä ja kemiaa ei muissa suhteissani ole yhtä vahvana ollut, vaikka jotain samankaltaista onkin.

Olen kohdannut sielunkumppanini, mutta me ei olla parisuhteessa, koska ollaan tahoillamme naimisissa. Välillämme on sellainen henkinen ja fyysinen yhteys, jota ei voi sanoin kuvailla. Puolisoni kanssa ajattelemme monista asioista samalla tavalla ja usein toinen sanoo ääneen asian, jota toinen on juuri ajatellut. Se ei ole kuitenkaan samanlaista sielunkumppanuutta kuin tämän toisen henkilön kanssa.

Sielunkumppanuus korostui seurusteluaikana ja vielä naimisiin mennessä olin aika pöllyssä ja yhteinen elämä tuntui kuin sadulta. Nyt monen vuoden ja neljän lapsen jälkeen en enää edes osaa ajatella sielunkumppanuutta. Täyttä arkea elämme ja molemmat olemme samassa suossa. ;)
-
Mutta jos nyt lähden analysoimaan sielunkumppanuutta pitkässä parisuhteessa, niin meillä se kai näkyy melko sujuvana arkena myös haastavina aikoina ja siinä, että kaikissa elämän suurissa valinnoissa ja päätöksissä olemme olleet yhtä mieltä. Parisuhde on myös valtava voimavara ja lataan patterit, kun saan olla mieheni kanssa.

Äh olen niin kateellinen teille jotka saitte suhteen sielunkumppaninne kanssa. Minulle kävi juuri toisinpäin ja tämä on kaiken sen onnenne vastakohta. En voi kuvitella ketään toista vierelleni ja itkettää kun en saa kokea enää sitä kokonaisuuden tunnetta mitä tunsin. Mutta vaikka olenkin kateellinen niin olen onnellinen puolestanne, jos saa sielunkumppanin vierelleni ei elämässä oikein muuta tarvitse kun siinä on jo kaikki :)

Maailmassa on se yli seitsemän miljardia ihmistä niin tuskin se sielunkumppani vain yhteen jää...

Omani löysin Atlantin toiselta puolen.

kohta 30 vuotta yhdessä ja juurikin siitä se lähti ensikatseet kohdatessamme katsoin, että hän SE on, jonkinlainen tuttuus paistoi heti ensijutustelujen yhteydessä. Tanssiaskeleetkin sattuivat kohdilleen heti.

Sielunkumppanini on monella tapaa kaksoiskappaleeni, joten mietin että toimisiko se parisuhteessa, koska emme voisi täydentää toisiamme? Vetovoimaa on, mutta unohtuisiko muu maailma ja loppuisiko oma henkinen kehitys? Onko parempi, että parisuhteessa toinen haastaa ja potkii eteenpäin kuin myötäelää ja ymmärtää kaiken? Olenko hullu, jos päästän tämän menemään?

Kaikki ihmiset ovat jossain määrin sielunkumppaneita, samasta rööristä ainakin. Ongelmia tulee kun kaksi eri kehitysvaihetta kohtaavat. Suhteet kariutuvat helposti siihen, kun toinen haluaisi keskittyä enemmän pinnallisempiin juttuihin, kuin toinen.