Parisuhde "sielunkumppanin" kanssa, puhdasta autuutta?

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 11:44"]

Herttalehdestäkö ap lukee näitä juttuja!? Älkää nyt herttainen sentään uskoko kaikkea mitä luette tai fb päivityksiä yms. Jotkut on romantikkoja yms ja tuovat asiat esille tästä vinkkelistä. Jotkut on ulkokultaista eivätkä puhu mitään negaa...kulissit kunnossa. Paras ottaa rehti ja reipas asenne. Toi sielunkumppanuudesta on kyllä niin teiniä että....

[/quote]

Ehkä se sielunkumppani-sana on vähän herttalehtiosastoa, ja näyttää että täälläkin kirjoittavilla on vähän eri käsityksiä siitä, mitä se tarkoittaa. Mutta kyllä ihan oikeasti on liittoja, joissa on hyvä (sielun?)kumppanuus, ei juuri riidellä. Omani on sellainen, eikä tartte mitään kulisseja pitää. On päiviä, jolloin on vaikkapa stressaantunut ja tulee tiuskittua jostain arkisista asioista, mutta yleensä sen aika nopeasti huomaa ja pyytää anteeksi, että on kaatanut "likasankonsa" toisen niskaan. Se tyssää sitten siihen. Mistään "oikeista" asioista ei tarvitse riidellä. On hyvä ja rento olla yhdessä, voi avoimesti puhua kaikesta. Me ollaan miehen kanssa aika erilaisia, esimerksiksi meidän harrastukset ja kiinnostuksen kohteet on aika päinvastaisia, mutta kannustetaan ja kunnioitetaan toisiamme sellaisina kuin ollaan. Ei ole valtataistelua, niin kuin joissain tuttavien parisuhteissa näyttäisi olevan.

No jos molemmat vapaita niin mikä ettei. Kannattaa ainakin kokeilla.

Mutta jos toinen tao molemmat varattuja, ehkä lasten kera, niin unohda koko juttu, liikaa muuttujia, joten todennäköisimmin ei tule onnistumaan.

Jos koet sielunkumppanuuden , niin mieti, mitä olet vailla nykyisessä suhteessasi, ja voisitko saada sen saman nykyisessä suhteessasi jos eläisit / eläisitte toisin. Ei se sielunkumppanuus muuta ole kuin konkreettinen ilmentymä siitä mitä olet vailla nykyisessä suhteessa tai mihin olet pettynyt siinä.

Pariuduttuasi sielunkumppanin kanssa huomaat kaipaavasi jotain mitä hän ei tarjoakaan sinulle ja näin on ovi auki taas uudelle sielunkumppanille.

Tuskallista on se, jos vain toinen osapuoli kokee löytäneensä sielunkumppanin, mutta toinen vain valittaa joka samperin pikkuasiasta.

Itse koen avomieheni sielunkumppanikseni. En kuitenkaan usko, että jokaiselle on vain yksi sielunkumppani, vaan tämä voi vaihdella elämäntilanteen mukaan. Koen myös, että kaksi muuta aiempaa kumppaniani ovat olleet minulle sielunkumppaneita, vaikkemme enää yhdessä ole, enkä tätä haluaisikaan.

Olen seurustellut vakavasti yhdeksän kertaa. Olen ollut rakastunut 6 kertaa aiemmin elämäni aikana. Nykyinen mieheni on seitsemäs. Sielunkumppaneita koen minulla olleen 3, nykyinen mieheni mukaan lukien. Hän on ainoa sielunkumppanini tällä hetkellä ja toivon, että hän tulee olemaan loppuelämänsä se ainoa. Teen myös mieheni kanssa töitä suhteen eteen, emme pidä toisiamme itsestäänselvyytenä ja keskustelemme suhteemme tilasta ja tulevaisuudesta säännöllisesti. Rakastamme toisiamme syvästi, vaikka meillä onkin ollut pienoinen kriisi lähimenneisyydessä jokanjohti jopa eroon ja molemmilla oli satunnaisia kumppaneita välissä, vaikka olemmekin palanneet yhteen.

En usko, että kaikissa "sielunkumppanuussuhteissa" elo on samanlaista. Jotkut ovat varmasti pääsääntöisesti onnellisia toistensa kanssa eikä suuria riitoja tai kriisejä ole. Riippuu niin ihmisestä ja persoonasta, elämäntilanteestakin. Meillä ei esim. ole lapsia. Haluaisimme kyllä joskus.

Parisuhteita on yhtä paljon erilaisia, kun on ihmisiäkin;) yksikään ei ole samanlainen. Ja se on aika hienoa.

Ja ensitapaamisesta. Hmm. Olen tuntenut mieheni 4-5vuotta ennenkuin aloimme seurustella. Emme tunteneet kuitenkaan hyvin - minä seurustelin tahollani ja näimme vain satunnaisesti bileissä yms. Kuitenkin aina kun näimme, juttelimme tunteja ja hänen kanssaanoli heti helppo olla. Se ei ollut kuitenkaan romanttista, koska olin korviani myöten rakastunut silloiseen mieheeni.

Myöhemmin ollessani sinkku mies pyysi minut leffalle kotiinsa ja sielläpä ollaan oltukin kolme vuotta <3 ja sinä leffailtana kipinät sinkoilivat, maailmassa tuntui olevan vain me kaksi jne... Arki on hyvin erilaista, mutta toisinaan vieläkin huomaan kuinka mahasta kouraisee hyvällä tavalla kun hän katsoo silmiin lempeästi tai leffahetki kainalossaan tuntuu maagiselta yhteydeltä... Ja kirjoitan muuten tälläistä hempeää soopaa, vaikka olen miehelle tällä hetkellä vihainen ja vietän yön siksi sohvalla... Että jo kai tuokin kertoo jotain sielunkunppanuudesta... Se, että on vihainen, ei tarkoita että lakkaa välittämästä...

Anteeksi, kappalejaot eivät toimi puhelimella.. Typojakin tuli:) -27

Tutustuin aviomieheeni suomi24:sen treffeissä ja jo ensimmäisissä vaihdetuissa viesteissä oli jotain selittämätöntä sielunkumppanuutta. Kun sitten parin päivän viestittelyn jälkeen tapasimme, tiesimme molemmat heti, että Se oikea on löytynyt. Mieheni muutti luokseni lähes heti, reilu kuukausi seurustelun aloittamisesta menimme kihloihin. Yhteisen kodin ostimme ja remontoimme parin kk:n päästä kihloista ja esikoispoikaamme aloin odottaa puoli vuotta sen jälkeen kun olimme tavanneet. Naimisiin menimme ennen poikamme syntymää ja häät olivat pienet ja rakkaudentäyteiset. Olin ennen hyvin kyyninen miesten ja rakkauden suhteen ja olen äärimmäisen onnellinen, että kohtasin rakkaan mieheni. Kukaan ei voisi pitää minusta parempaa huolta ja olla tukenani, olla yhtä huomaavainen. Kuitenkin mieheni on vahva ja päättäväinen, joten hän ei ole "liian kiltti". Olemme saumaton tiimi, joka sielunkumppanuudessa on mielestäni hienoa. Se että molemmat tulkitsevat toista oikein kiperälläkin hetkellä ja haluaa auttaa parhaan kykynsä mukaan. Pyyteettömästi. Nauramme toistemme hassuille kiinnostuksen kohteille (mieheni tykkää vilkuista ja laivoista, ehkä vähän normaalia intensiivisemmin) ja minä taas katselen meikkivlogeja (vaikka olenkin ammatiltani meikkaaja) youtubesta. Vaikka arki on välillä tylsää velvollisuuksien takia niin joka päivä olen onnellinen miehestäni, ihanasta pojastamme ja kahdesta koirasta. Aina! kun soitan miehelleni, hän vastaa puhelimeen: "Mmmoro muru!". Vielä kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen minua hymyilyttää se. Olemme samanlaiset mutta on meissä sopivasti erilaisuuttakin. Mieheni on pitkäpinnainen ja rauhallinen, minä taas välillä turhan kipakka ja stressaava. Hän puhuu aina ja paljon kun minä olen enemmän omissa ajatuksissani oleskelija. Mutta tärkeintä mielestäni sielunkumppanuudessa on yhteiset päämäärät ja rakkaus. Haluamme olla onnellinen (tavallinen) perhe, olla läsnä, iloita lapsesta/ lapsista ja vanheta yhdessä.

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:22"][quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:04"][quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:57"]

Sielunkumppanini on monella tapaa kaksoiskappaleeni, joten mietin että toimisiko se parisuhteessa, koska emme voisi täydentää toisiamme? Vetovoimaa on, mutta unohtuisiko muu maailma ja loppuisiko oma henkinen kehitys? Onko parempi, että parisuhteessa toinen haastaa ja potkii eteenpäin kuin myötäelää ja ymmärtää kaiken? Olenko hullu, jos päästän tämän menemään?

[/quote]

On suurta huijausta väittää, että vastakohdat muka täydentäisivät toisiaan. Ei vastakohdista ja erilaisuuksista tule muuta kuin riitaa. Tietysti on mukavampaa elää sellaisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää sua selittelemättä, keskustelee samalla tavalla, on kiinnostunut samoista asioista. Ei tarvitse missään tilanteessa vääntää rautalangasta tai tuskastua kun toinen ajattelee ja toimii ihan päinvastaisesti kuin itse. Miten siihen voisi kyllästyä, että vierellä on rakastetun lisäksi paras ystävä?
[/quote]

Siihen kuluu älyttömän suuri määrä energiaa kun toiselle yrittää kertoa jotain eikä hän kuuntele tai ymmärrä tai ymmärtää toisin. Joka asiasta vääntämistä että pointti menee perille. Ja sitten se ei mennyt edes. Ja arvot ovat täysin erilaiset. Sekun on päivittäistä ja jatkuvaa niin arvostus kärsii molemminpuoleisesti.
Nyt on helppoa kun on mies joka ymmärtää mitä puhun. Ei tarvitse kuin kertoa. Se tuntui jo alussa uskomattomalta.

[/quote] Kyllä se toinen ihminen voi ymmärtää täydellisesti vaikka olisikin erilainen. Sulla on ollut sitten huono suhde sellaisen kanssa, joka on sun vastakohta. Minun mieheni on puhelias, kiivas, extrovertti, joka rakastaa puuhata kaikkea koko ajan. Minä taas olen rauhallinen ja ujo introvertti, joka nauttii koti-illoista, enkä kaipaa menoja koko ajan. Olemme toistemme sielunkumppaneita ja ymmärrämme erilaisuuksista huolimatta toisiamme täysin. Rakastuimme toisiamme ensi silmäyksellä.

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:41"]Huoh... En ole koskaan kokenut sielunkumpaanuutta kenenkään kanssa, vaikka sellaisesta olen haaveillut. Minulla ei ole edes sisaruksia, niin kukaan ei muistuta minua. [/Quote]

En minäkään ole, enkä usko, että voin kokea tuollaisia kumppanuuden tunteita kenenkään kanssa. Minulla on veli, mutta en minä hänen kanssaan mitään erityistä kumppanuutta koe. Mutta ei se ole estänyt saamasta hyvää parisuhdetta. En pidä sitä erityisen tavoiteltavana asiana, että parisuhteella tyydytetään kaikki sosiaaliset tarpeet.

M40

Se on aivan uskomatonta. Meillä on "kemian" ja samalla aaltopituudella olemisen lisäksi yhteinen (hyvin konkreettinen) unelma.

Minä suhtaudun epäilevästi sileunkumppani-sanaan. Ehkä siksi, että exäni löysi omansa avioliiton aikana, ja sillä sanalla perusteli, miksi ei voi lupua naisesta... Tiedän kyllä lasten kautta, ettei heillä ole helppoa. Jos sielunkumppanuus on samanlaisuutta, niin siellä kyllä kaksi ihmistä määräilee toisiaan... 

Sittemmin itsekin olen tavannut uuden miehen. Hän kutsuu minua sielunkumppanikseen (minulla vieläkin antipatioita ko sanaa kohtaan), ja ymmärrän kyllä miksi. Emme ajattele samalla lailla, logiikkamme ovat erilaiset, mutta Jotenkin tiedämme vain, että meidät on tarkoitettu yhteen. Emme riitele, mutta minusta se johtuu meidän molempien sovittelevista luonteista. 

Eräs hörhö ystäväni sanoi kahdenkin ystävnsä löytäneen sielunkumppaninsa. Kumpikaan niistä ei toiminut arjessa. Eli vieläkin käyttäisin sitä aika varovasti... Ei kai kaikki samalla aaltopituudella olevat mitään ns. Sielunkumppaneita ole?

[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:57"]

Sielunkumppanini on monella tapaa kaksoiskappaleeni, joten mietin että toimisiko se parisuhteessa, koska emme voisi täydentää toisiamme? Vetovoimaa on, mutta unohtuisiko muu maailma ja loppuisiko oma henkinen kehitys? Onko parempi, että parisuhteessa toinen haastaa ja potkii eteenpäin kuin myötäelää ja ymmärtää kaiken? Olenko hullu, jos päästän tämän menemään?

[/quote]Ei sielunkumppanuus tarkoita sitä että on asioista samaa mieltä tai että edes arvot olisivat samat. Sielunkumppanuus on sitä että rakastaa varauksetta, kuuntelee ja arvostaa ja kunnioittaa ja varsinkin seksissä se on autuutta, täydellistä yhteyttä ja sielujen yhtymistä.

Kyllä sielunkumppanuus, mitä se ikinä kullekintarkoittaakin, on edellytys pitkälle liitolle.

Ajatus sielunkumppanuudesta on enemmän henkinen kuin fyysinen.

Kuuluuko seksuaalinen vetovoima ja seksielämän virkeänä säilyminen sielunkumppanuuteen, siinäpä kysymys.

Mulla oli vain kerran ulkomailla asuessa ystävä, jonka kanssa olin niin samalla aallonpituudella, että tiesimme mitä toinen ajattelee ennen kuin on edes suutaan avannut. Olimme ne pari vuotta kuin paita ja peppu, emme koskaan riidelleet, jaoimme kaikki asiat toisillemme ja meillä oli aina niin hauskaa, että vatsa oli kipeä nauramisesta.

En ole koskaan tavannut miestä, jonka kanssa olisin kokenut mitään samanlaista. Semmoisten "ihan ok" -heppujen kanssa olen seurustellut, mutta aina on ollut se tunne, että hyvin pärjäisin ilmankin. Tätä nuorta naista sen sijaan muistelen vieläkin usein ja olen kiitollinen, että sain tuntea niin hienon ihmisen. Siinä oli minun sielunsiskoni :')

[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:41"]

Yhdessä 18 vuotta hyvin onnellisina. Ei ole riitoja, puhutaan kaikesta, tehdään suurin osa asioista yhdessä. En voisi mitenkään olla onnellisempi.

[/quote]

Me tavattiin 10v sitten, muuten sama. Alussa oli hankaluuksia kun toinen oli naimisissa ja kahden teinin vanhempi, toinen avoliitossa. 

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 09:18"]

Kyllä sielunkumppanuus, mitä se ikinä kullekintarkoittaakin, on edellytys pitkälle liitolle.

Ajatus sielunkumppanuudesta on enemmän henkinen kuin fyysinen.

Kuuluuko seksuaalinen vetovoima ja seksielämän virkeänä säilyminen sielunkumppanuuteen, siinäpä kysymys.

[/quote]Kuuluu, ilman sitä ei todellista yhteyttä voi edes syntyä.

Mun mielestä se seksuaalinen intohimo on todella tärkeätä suhteessa, ilman sitä ei pitkälle pötkitä.

Mutta ei sielunkumppanuus pelkkää autuutta ole, johan siinä tylsistyy. Itsekin oikean kanssa yhdessä jo 18v.

Mä luulin pitkään löytäneeni Suuren Sielunkumppanin pitkäaikaisesta on-off-säädöstäni, ja hänkin jaksoi aina säännöllisin väliajoin hehkuttaa, kuinka kenenkään toisen naisen kanssa ei ole ikinä tuntunut samalta. Homma ei kuitenkaan ikinä edennyt parisuhteeseen asti - tyyppi oli niin kauhean sitoutumiskammoinen ja sillä oli (ja on varmaan edelleen) melkoisia ongelmia korvienvälin kanssa, kirsikkana kakun päällä itsekkyys. Meillä synkkasi tosi hyvin ja sängyssä oli mahtavaa, mutta eipä se sitten kantanutkaan pitkälle. Onneksi tajusin lopulta päästää tyypin menemään, vaikka se on siitä asti jaksanut säännöllisesti vongata ja ruikuttaa mua takaisin.

Nykyisen kumppanin kanssa tavatessani olin aluksi tosi varovainen. Onneksi kuitenkin annoin hänelle aikaa, sillä nyt musta tuntuu, että meillä on se kaikki. Tässä mä voisin olla loppuelämäni.

"Sielunkumppanuutta" mitataan vasta sitten, kun suhdetta on kulunut 7-10 vuotta ja tullut arjen haasteita ja muita vaikeuksia. Ennuste suhteelle on tietysti parempi, jos on heti alusta saakka synkannyt ja harmonia säilyy.

Mutta "harmoniseen rakkauteen" on monia teitä eikä ok-suhteen syveneminen vuosien myötä vuosisadan rakkaustarinaksi ole yhtään huonompi tie.

13 vuotta yhdessä. Eipä juurikaan erossa olla oltu siitä lähtien kun katseet nauliintuivat toisiinsa. Helppoa ei aina ole ollut mutta vaikeudet kuitenkin olleet kasvattavia parisuhteelle.

Muistan, kun näin mieheni ensimmäisen kerran niin jouduin oikein pysähtymään, koska tiesin, että siinä se nyt on ! Sitten vain rohkeasti marssin juttusille, ajattelemaatta sen enempää. Kannatti.

Tiedä nyt sielunkumppanuudesta mutta joidenkin ihmisten kohdalla (yleensä vastakkainen sukupuoli) tulee sellainen jännä tunne. Ihan kuin joku vain vetäisi minua sitä toista ihmistä kohti ja kaikki aistit valpastuu ja ihokarvat nousee pystyyn. Lisäksi tulee sellainen hieman kutkuttava mutta samalla rento/seesteinen olo. Sen ihmisen aistii lähellä vaikka ei vielä ole edes vielä nähnyt kyseistä ihmistä, siis vain aistii sen tietyn ihmisen lähellä olon. Näitä ihmisiä olen tavannut vain muutamia elämäni aikana ja kahden kanssa seurustellut. Heillä ollut samanlaisia tuntemuksia. Nyt olen naimisissa, rakastan miestäni ja olen onnellinen mutta ihan samanlaisia tuntemuksia ei mieheni kanssa ole. Toisaalta kaikkien näiden "sielunkumppaneiden" kanssa en edes välttämättä haluaisikaan mitään romanttista rakkautta mutta heidän läsnäolonsa vain tuntuu hyvältä.