Lue keskustelun säännöt.
Puolison mt-ongelmat
24.08.2015 |
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 22:37"]
Ei ihan kipeenä mutta kun ex sai masennuksen niin itse en voinut jäädä suhteeseen kun söi omaa jaksamista. Kuormitti liikaa kun ei ollut parisuhdetta ollenkaa eikä hän pystynyt ajattelemaan muita kuin itseään ja rypi milloin itse säälissä ja milloin kiukutteli. Eikä suostunut hakemaan apua tai ottamaan sitä vastaan. En halunnut hoitosuhdetta vaikka rakastinkin häntä mutta minun on hyvin vaikea ymmärtää masentuneita ihmisiä. Se on jokin kummallinen tila elävän ja kuolleen välillä mikä vaan on siinä. Syöpä potilaat sentään paranevat tai kuolevat. Masentunut ei. Ellei tuhoa itseään. Jos olisi ottanut apua vastaan niin kenties olisin jäänyt, mutta nyt oli ajateltava myös omaa ja lapsen etua. Ehkä minun olisi pitänyt reagoida aikaisemmin ja hoitaa meidät perheneuvolaan. Ehkä minun olisi pitänyt hakea itselleni apua jaksamiseen. Yhä rakastan häntä mutta tuntuu että on liian myöhäistä jatkaa tai aloittaa alusta. Hän tuskin edes huolisi minua enää kun hylkäsin noin. Tämä viesti on ensimmäinen kerta elämässäni kun avaudun asiasta ja vaikka siitä on vuosia niin kaipaan häntä. Voimia ap. Flunssa menee ohi mutta rakkauden ei pitäisi olla niin heppoinen asia että se katoaa saati voi unohtaa. Anna sille kanakeittoa ja haleja niin tietää että hänestä välitetään. Exällä oli myös kovia flunssa kierteitä. Voisiko ne vaikuttaa mt-ongelmien syntymiseen?
[/quote]
Itselläni masennuksen ja paniikkihäiriön voittaneena tuli huono olo tästä viestistä. En olisi itse pärjännyt ilman mieheni tukea.
Kommentit (47)
Mieheni sairasti vuosia vaikeaa masennusta. Vaikeinta oli kun syytti aina muita ja olosuhteita, itsessään ei nähnyt mitään väärää. Erään keskustelun jälkeen lakkasi lähes tyystin puhumasta, kun olin sanonut 'jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, niin voi olla mieluummin hiljaa'. Lääkitsi itseään alkoholilla ja kannabiksella. Kun väkevät tulivat kuvioihin mukaan ja niihin liittyvät minua syvästi inhottavat järjettömät humalatilat, sanoin että 'tässä menee minun rajani. Tätä en siedä yhtään'. Siihen se onneksi jäikin. Suurimman osan ajasta koin hänet isona mustana, painavana aukkona, joka imi ympäriltään kaiken kepeän ja iloisen. Tuntui kuin happi olisi kokoajan lopussa. Pahimpina jaksoina jätin itkevän miehen aamulla kotiin mennessäni töihin. Aina oli takaraivossa pelko hänen itsemurhastaan.
Raskasta oli myös se kun kaikki vastuu jäi minulle. Meillä oli tuolloin kaksi ala-astetta käyvää lasta. Eivät voineet kutsua kavereita kylään. Itse paiskoin hulluna töitä ylä-asteen opettajana uudessa paikassa. Lisäksi asuimme tuolloin eräänlaisessa yhteisössä, ja vaikka se sosiaalisuus oli minulle myös ihana tuki, niin aina piti myös ikäänkuin sovitelijana mieheni ja yhteisön välillä. Lähinnä puolustaa yhteisön jäseniä mieheni kohtuuttomilta syytöksiltä. Jopa yhteydenpito mieheni äitiin (jolla myös oli tuolloin hyvin raskas vaihe meneillä) jäi minun vastuulleni. Olin käytännössä totaali-yh. Myös taloudellisesti.
Monet kerrat teki mieli luovuttaa. Olin aivan poikki. Yritin järjestää olosuhteita miehelle suotuisemmiksi. Etsin paremman terapeutin. Muutimme. jne. Joka kerran ajattelin: kokeilen vielä tätä, jos ei muutosta tapahdu, niin lähden.
Ekan kerran sain toivoa kun suostui menemään lääkärille -tuli sieltä tosin tyhjin käsin takaisin. Oli puhunut ihan ympäripyöreitä. Vasta kun mentiin yhdessä ja vastaanotolla itkien selitin minkälainen mieheni olemus arkipäivässämme on, alkoi tapahtumaan. Seuraavan kerran sain toivoa kun hän alkoi hahmottamaan masennuksensa vaikutuksia minuun ja lapsiin, ja osasi jopa sanoa siitä jotain ääneen. Jossain vaiheessa häntä alkoi taas pikkuruisen seksikin kiinnostamaan. Joka kerran pikkuisen toivoa, että ehkä tämä tästä. Ja sitten taas mentiin takapakkia ja tuli paniikkihäiriöitä jne ja aloin jälleen kerran miettimään eroa.
Lopulta todettiin kilpirauhasen vajaatoimintaa, sekä fibriomyalgia (tutkittiin minun aloitteestani, sen jälkeen kun olin av-lta lukenut näistä -kiitos av!!!). Oikeanlaiset lääkkeet, parempi asuinpaikka ja parempi ymmärrys omasta olostaan ja avot! Lähes kahdeksan vuoden jälkeen minulla on jälleen mies rinnallani, joka haluaa ja pystyy jakamaan arjet ja juhlat kanssani.
Ymmärrän kyllä kaikkia, jotka eivät tätä kärsimysnäytelmää kovin pitkään jaksa. Yhtenä syynä, etten lähtenyt oli mieheni sekava tila, olisin kokenut jättäväni hänet heitteille. Mutta toisena syynä siihen, että minä jäin, oli yksinkertaisesti siinä, että olin niin poikki, etten jaksanut edes ajatella mitä kaikkea ero toisi tullessaan, saatikka että olisin sen käytännössä saanut aikaiseksi. Itse en ole noista vuosista vielä ihan toipunut. Tuntuu kuin olisin kuluttanut kaikki energiavarastoni tyystin loppuun, enkä saa niitä täytettyä kuin ihan vain välittömään tarpeeseen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:04"]
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 22:57"]
Ärsyttävintä, ettei ota apua vastaan. Mulla on kaveri psykoosissa. Majailee fyysisesti hyvin sairaan äitinsä luona. Äitinsä ei henno pakottaa pois. Kaveri ei suostu minkäänlaiseen hoitoon. Puoli vuotta oli pakotettuna sairaalassa. Ei suostunut lääkkeisiin eikä mihinkään. Nyt siis äitinsä kotona sekaisin.
[/quote]
Harmi, kun suomessa ei voi pakottaa hoitoon. Moni liian sairas itse menemään. Toisaalta moni sairas jää ilman hoitoa vaikka hakevat. Edelleen vaikka moni maailmassa on sitä mieltä, että mielenterveys-ongelmat ovat oikeita sairauksia, niin ne käsitellään ihmisen heikkoutena ja omana kykemättömyytenä hoitaa asiansa kuntoon. Vähän kuin työttömyys.
[/quote]
Sairaillakin on oikeus päättää omasta hoidostaan. Myös psyykkisesti sairaille. Siitä olen samaa mieltä, että moni halusi kyllä hoitoon, mutta ei sitä saa. psykoterapia on ihan liian kallista maksaa itse. Vaikka kela tukisikin niin omavastuuta silti on.
[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:01"]
Mieheni sairasti vuosia vaikeaa masennusta. Vaikeinta oli kun syytti aina muita ja olosuhteita, itsessään ei nähnyt mitään väärää. Erään keskustelun jälkeen lakkasi lähes tyystin puhumasta, kun olin sanonut 'jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, niin voi olla mieluummin hiljaa'. Lääkitsi itseään alkoholilla ja kannabiksella. Kun väkevät tulivat kuvioihin mukaan ja niihin liittyvät minua syvästi inhottavat järjettömät humalatilat, sanoin että 'tässä menee minun rajani. Tätä en siedä yhtään'. Siihen se onneksi jäikin. Suurimman osan ajasta koin hänet isona mustana, painavana aukkona, joka imi ympäriltään kaiken kepeän ja iloisen. Tuntui kuin happi olisi kokoajan lopussa. Pahimpina jaksoina jätin itkevän miehen aamulla kotiin mennessäni töihin. Aina oli takaraivossa pelko hänen itsemurhastaan.
Raskasta oli myös se kun kaikki vastuu jäi minulle. Meillä oli tuolloin kaksi ala-astetta käyvää lasta. Eivät voineet kutsua kavereita kylään. Itse paiskoin hulluna töitä ylä-asteen opettajana uudessa paikassa. Lisäksi asuimme tuolloin eräänlaisessa yhteisössä, ja vaikka se sosiaalisuus oli minulle myös ihana tuki, niin aina piti myös ikäänkuin sovitelijana mieheni ja yhteisön välillä. Lähinnä puolustaa yhteisön jäseniä mieheni kohtuuttomilta syytöksiltä. Jopa yhteydenpito mieheni äitiin (jolla myös oli tuolloin hyvin raskas vaihe meneillä) jäi minun vastuulleni. Olin käytännössä totaali-yh. Myös taloudellisesti.
Monet kerrat teki mieli luovuttaa. Olin aivan poikki. Yritin järjestää olosuhteita miehelle suotuisemmiksi. Etsin paremman terapeutin. Muutimme. jne. Joka kerran ajattelin: kokeilen vielä tätä, jos ei muutosta tapahdu, niin lähden.
Ekan kerran sain toivoa kun suostui menemään lääkärille -tuli sieltä tosin tyhjin käsin takaisin. Oli puhunut ihan ympäripyöreitä. Vasta kun mentiin yhdessä ja vastaanotolla itkien selitin minkälainen mieheni olemus arkipäivässämme on, alkoi tapahtumaan. Seuraavan kerran sain toivoa kun hän alkoi hahmottamaan masennuksensa vaikutuksia minuun ja lapsiin, ja osasi jopa sanoa siitä jotain ääneen. Jossain vaiheessa häntä alkoi taas pikkuruisen seksikin kiinnostamaan. Joka kerran pikkuisen toivoa, että ehkä tämä tästä. Ja sitten taas mentiin takapakkia ja tuli paniikkihäiriöitä jne ja aloin jälleen kerran miettimään eroa.
Lopulta todettiin kilpirauhasen vajaatoimintaa, sekä fibriomyalgia (tutkittiin minun aloitteestani, sen jälkeen kun olin av-lta lukenut näistä -kiitos av!!!). Oikeanlaiset lääkkeet, parempi asuinpaikka ja parempi ymmärrys omasta olostaan ja avot! Lähes kahdeksan vuoden jälkeen minulla on jälleen mies rinnallani, joka haluaa ja pystyy jakamaan arjet ja juhlat kanssani.
Ymmärrän kyllä kaikkia, jotka eivät tätä kärsimysnäytelmää kovin pitkään jaksa. Yhtenä syynä, etten lähtenyt oli mieheni sekava tila, olisin kokenut jättäväni hänet heitteille. Mutta toisena syynä siihen, että minä jäin, oli yksinkertaisesti siinä, että olin niin poikki, etten jaksanut edes ajatella mitä kaikkea ero toisi tullessaan, saatikka että olisin sen käytännössä saanut aikaiseksi. Itse en ole noista vuosista vielä ihan toipunut. Tuntuu kuin olisin kuluttanut kaikki energiavarastoni tyystin loppuun, enkä saa niitä täytettyä kuin ihan vain välittömään tarpeeseen...
[/quote]
Kiitos, että jaksoit välittää. Tästä tuli lämmin olo. On uskomatonta miten vaikea miestä on saada myöntämään ongelmansa ja hakemaan apua. Ellei ole kyseessä vika pientä jalkojen välillä. Ja jos on isoa ongelmaa niin sekin kielletään. Voimia sulle, toivottavasti miehesi nyt tajuaa antaa takaisin ja saatte energianne tasapainoon. ♥
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:07"]
2 jatkaa, että tosiaan ärsyttävää, että Suomessa ei pakkolääjitä ja pakkohoideta. Kaverini on liian harhoissaan uskaltaakseen ottaa hoitoa vastaan.
[/quote]
Sairaillakin on itsemääräämisoikeus. Psyykkinen sairaus ei tarkoita sitä, etteikö saisi itse päättää esim lääkityksestään. Pakkohoito on kyllä mahdollista, hyvin harvoissa tilanteissa. Jokaisella pitää olla oikeus kieltätytä hoidosta. Niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin. Jos henkilö ei ole vaaraksi itselleen tai muille ei ole mitään oikeutta häntä lääkitä.
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:37"]
Taas: ei pakkolääkitä. Pakkohoitolähetteellä meni sairaalaan kyllä. Nyt kotona ja ei.lääkettä ei hoitokäyntejä. Sekaisin on. Täysin sekaisin. Ei.ole.poistunut äitinsä luota kuukausiin.
[/quote]
Ei ihmistä saakaan pakkolääkitä. Sen pitää olla oma päätös. Jokaisella on oikeus kieltäytyä hoidosta ellei pakkohoidon kriteerit täyty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:45"]
Miehellä on vakava mielenterveysongelma, jolle alttius on vahvasti periytyvää. Useimmilla hänen sukunsa miehillä, nyt kun olen sukuunkin tutustunut, on samaa.
En halua, en voi, hankkia lasta hänen kanssaan. En voisi rangaista lastani tuollaisilla geeneillä.
Ero on siis edessä, koska haluan jossain vaiheessa lapsen. Olen nyt n. 30 v. Harmi sinänsä, mies on muuten mukava.
En vain tiedä millä perustelen eron miehelle, koska meillä menee sinänsä ihan hyvin, ja tuota mielenterveysongelmaa en halua sanoa syyksi, se satuttaisi miestä liikaa.
[/quote]
Olet julma. millainen ihminen jättää miehensä sairauden takia? Itsekästä.
[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:11"]
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:04"]
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 22:57"]
Ärsyttävintä, ettei ota apua vastaan. Mulla on kaveri psykoosissa. Majailee fyysisesti hyvin sairaan äitinsä luona. Äitinsä ei henno pakottaa pois. Kaveri ei suostu minkäänlaiseen hoitoon. Puoli vuotta oli pakotettuna sairaalassa. Ei suostunut lääkkeisiin eikä mihinkään. Nyt siis äitinsä kotona sekaisin.
[/quote]
Harmi, kun suomessa ei voi pakottaa hoitoon. Moni liian sairas itse menemään. Toisaalta moni sairas jää ilman hoitoa vaikka hakevat. Edelleen vaikka moni maailmassa on sitä mieltä, että mielenterveys-ongelmat ovat oikeita sairauksia, niin ne käsitellään ihmisen heikkoutena ja omana kykemättömyytenä hoitaa asiansa kuntoon. Vähän kuin työttömyys.
[/quote]
Sairaillakin on oikeus päättää omasta hoidostaan. Myös psyykkisesti sairaille. Siitä olen samaa mieltä, että moni halusi kyllä hoitoon, mutta ei sitä saa. psykoterapia on ihan liian kallista maksaa itse. Vaikka kela tukisikin niin omavastuuta silti on.
[/quote]
Helsingissä alle 30v kai saa ilmaiseks muutaman kerran ja tukea jos joutuu jatkamaan pidempää ja saa sillä menetetyn työkyvyn takaisin. Kela korvaus on jotain 30-40% luokkaa ja 60e on alimpia hintoja mitä muistan nähneeni. Ei terveydelle voi hintaa laittaa, mutta ymmärrän jos on tiukkaa. Eikö sossu tuu apuun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:15"]
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:45"]
Miehellä on vakava mielenterveysongelma, jolle alttius on vahvasti periytyvää. Useimmilla hänen sukunsa miehillä, nyt kun olen sukuunkin tutustunut, on samaa.
En halua, en voi, hankkia lasta hänen kanssaan. En voisi rangaista lastani tuollaisilla geeneillä.
Ero on siis edessä, koska haluan jossain vaiheessa lapsen. Olen nyt n. 30 v. Harmi sinänsä, mies on muuten mukava.
En vain tiedä millä perustelen eron miehelle, koska meillä menee sinänsä ihan hyvin, ja tuota mielenterveysongelmaa en halua sanoa syyksi, se satuttaisi miestä liikaa.
[/quote]
Olet julma. millainen ihminen jättää miehensä sairauden takia? Itsekästä.
[/quote]Mikä olisi parempi vaihtoehto?
a) Uhrata itseni ja jäädä lapsettomana suhteeseen?
b) Uhrata lapseni eli synnyttää lapsi, jolla vakava riski mielenterveysongelmista?
Nyt, kun ei vielä ole yhteisiä lapsia, olisi vielä mahdollista lähteä...
[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:20"]
[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:15"]
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:45"]
Miehellä on vakava mielenterveysongelma, jolle alttius on vahvasti periytyvää. Useimmilla hänen sukunsa miehillä, nyt kun olen sukuunkin tutustunut, on samaa.
En halua, en voi, hankkia lasta hänen kanssaan. En voisi rangaista lastani tuollaisilla geeneillä.
Ero on siis edessä, koska haluan jossain vaiheessa lapsen. Olen nyt n. 30 v. Harmi sinänsä, mies on muuten mukava.
En vain tiedä millä perustelen eron miehelle, koska meillä menee sinänsä ihan hyvin, ja tuota mielenterveysongelmaa en halua sanoa syyksi, se satuttaisi miestä liikaa.
[/quote]
Olet julma. millainen ihminen jättää miehensä sairauden takia? Itsekästä.
[/quote]Mikä olisi parempi vaihtoehto?
a) Uhrata itseni ja jäädä lapsettomana suhteeseen?
b) Uhrata lapseni eli synnyttää lapsi, jolla vakava riski mielenterveysongelmista?
Nyt, kun ei vielä ole yhteisiä lapsia, olisi vielä mahdollista lähteä...
[/quote]
Niin.. Siinä onkin miettimistä. Itsestähän se on kiinni. Riski on myös, että mies sekoaa kymmenen, kahden kymmenen vuoden päästä ja uhraus meni "hukkaan". Suosittelen adoptiota jos mies vaikuttaa tasapainoiselta ja on tietoinen piilevästä riskistä ja halukas hoitamaan sairautta sen puhkiessa.. Kyllä sitä lasta rakastaa ihan samalla tavalla vaikka olisikin jonkun muun haikara tuonnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:18"]
[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:11"]
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:04"]
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 22:57"]
Ärsyttävintä, ettei ota apua vastaan. Mulla on kaveri psykoosissa. Majailee fyysisesti hyvin sairaan äitinsä luona. Äitinsä ei henno pakottaa pois. Kaveri ei suostu minkäänlaiseen hoitoon. Puoli vuotta oli pakotettuna sairaalassa. Ei suostunut lääkkeisiin eikä mihinkään. Nyt siis äitinsä kotona sekaisin.
[/quote]
Harmi, kun suomessa ei voi pakottaa hoitoon. Moni liian sairas itse menemään. Toisaalta moni sairas jää ilman hoitoa vaikka hakevat. Edelleen vaikka moni maailmassa on sitä mieltä, että mielenterveys-ongelmat ovat oikeita sairauksia, niin ne käsitellään ihmisen heikkoutena ja omana kykemättömyytenä hoitaa asiansa kuntoon. Vähän kuin työttömyys.
[/quote]
Sairaillakin on oikeus päättää omasta hoidostaan. Myös psyykkisesti sairaille. Siitä olen samaa mieltä, että moni halusi kyllä hoitoon, mutta ei sitä saa. psykoterapia on ihan liian kallista maksaa itse. Vaikka kela tukisikin niin omavastuuta silti on.
[/quote]
Helsingissä alle 30v kai saa ilmaiseks muutaman kerran ja tukea jos joutuu jatkamaan pidempää ja saa sillä menetetyn työkyvyn takaisin. Kela korvaus on jotain 30-40% luokkaa ja 60e on alimpia hintoja mitä muistan nähneeni. Ei terveydelle voi hintaa laittaa, mutta ymmärrän jos on tiukkaa. Eikö sossu tuu apuun?
[/quote]
ensinnäkin sekoitat nuo ilmaisköynnit varmaan sairaanhoitajan käynteihin? Psykoterapia kun maksaa sen 65-100 euroa tunti. Siihen voi kelan tukea saada, mutta omavastuut on suuret. esim osa joutuu käymään 2 krt viikossa psykoterapiassa. Siihen kuluu siis yli parisataa kuussa. Aivan liikaa ihmisille jolla on vaikeuksia ostaa edes ruokaa itselleen. Sosiaalitoimi harvoin tulee maksamaan, riippuu toki. Itse en sosiaalitoimesta psykoterapiakuluja saa. Psykoterapiaa ei siis todellakaan saa kaikki halukkaat, yleensä vain riittävän varakkaat ja kelan mielestä kuntoutettavat.
[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:25"]
[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:18"]
[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 00:11"]
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:04"]
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 22:57"]
Ärsyttävintä, ettei ota apua vastaan. Mulla on kaveri psykoosissa. Majailee fyysisesti hyvin sairaan äitinsä luona. Äitinsä ei henno pakottaa pois. Kaveri ei suostu minkäänlaiseen hoitoon. Puoli vuotta oli pakotettuna sairaalassa. Ei suostunut lääkkeisiin eikä mihinkään. Nyt siis äitinsä kotona sekaisin.
[/quote]
Harmi, kun suomessa ei voi pakottaa hoitoon. Moni liian sairas itse menemään. Toisaalta moni sairas jää ilman hoitoa vaikka hakevat. Edelleen vaikka moni maailmassa on sitä mieltä, että mielenterveys-ongelmat ovat oikeita sairauksia, niin ne käsitellään ihmisen heikkoutena ja omana kykemättömyytenä hoitaa asiansa kuntoon. Vähän kuin työttömyys.
[/quote]
Sairaillakin on oikeus päättää omasta hoidostaan. Myös psyykkisesti sairaille. Siitä olen samaa mieltä, että moni halusi kyllä hoitoon, mutta ei sitä saa. psykoterapia on ihan liian kallista maksaa itse. Vaikka kela tukisikin niin omavastuuta silti on.
[/quote]
Helsingissä alle 30v kai saa ilmaiseks muutaman kerran ja tukea jos joutuu jatkamaan pidempää ja saa sillä menetetyn työkyvyn takaisin. Kela korvaus on jotain 30-40% luokkaa ja 60e on alimpia hintoja mitä muistan nähneeni. Ei terveydelle voi hintaa laittaa, mutta ymmärrän jos on tiukkaa. Eikö sossu tuu apuun?
[/quote]
ensinnäkin sekoitat nuo ilmaisköynnit varmaan sairaanhoitajan käynteihin? Psykoterapia kun maksaa sen 65-100 euroa tunti. Siihen voi kelan tukea saada, mutta omavastuut on suuret. esim osa joutuu käymään 2 krt viikossa psykoterapiassa. Siihen kuluu siis yli parisataa kuussa. Aivan liikaa ihmisille jolla on vaikeuksia ostaa edes ruokaa itselleen. Sosiaalitoimi harvoin tulee maksamaan, riippuu toki. Itse en sosiaalitoimesta psykoterapiakuluja saa. Psykoterapiaa ei siis todellakaan saa kaikki halukkaat, yleensä vain riittävän varakkaat ja kelan mielestä kuntoutettavat.
[/quote]
Alle 30v saa apua ilmaisesta kriisipisteestä, missä työntekijät ovat koulutettuja psykoterapeutteja ja psyk.erik.sairaanhoitajia. Käyntejä on 5-10 täysin ilmaiseksi, jonka jälkeen saa apua jatkohoitoon tarvittaessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ärsyttävintä, ettei ota apua vastaan.
Mulla on kaveri psykoosissa. Majailee fyysisesti hyvin sairaan äitinsä luona. Äitinsä ei henno pakottaa pois. Kaveri ei suostu minkäänlaiseen hoitoon. Puoli vuotta oli pakotettuna sairaalassa. Ei suostunut lääkkeisiin eikä mihinkään. Nyt siis äitinsä kotona sekaisin.
Sama. Mieheni tuki ja ymmärrys oli mittaamattoman arvokasta kun olen itse sosiaalisten tilanteiden pelon ja ahdistuneisuushäiriön voittanut. Oli varmasti myös masennustakin vaikka ei diagnosoitukaan.
En pysty käsittämään kumppanin jättämistä mielenterveysongelmien takia. Korkeintaan jos sitä kovasti lääkitään alkoholilla tai jokin paranoidinen skitsofrenia, johon sairastunut ei syö lääkettään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 22:57"]
Ärsyttävintä, ettei ota apua vastaan. Mulla on kaveri psykoosissa. Majailee fyysisesti hyvin sairaan äitinsä luona. Äitinsä ei henno pakottaa pois. Kaveri ei suostu minkäänlaiseen hoitoon. Puoli vuotta oli pakotettuna sairaalassa. Ei suostunut lääkkeisiin eikä mihinkään. Nyt siis äitinsä kotona sekaisin.
[/quote]
Harmi, kun suomessa ei voi pakottaa hoitoon. Moni liian sairas itse menemään. Toisaalta moni sairas jää ilman hoitoa vaikka hakevat. Edelleen vaikka moni maailmassa on sitä mieltä, että mielenterveys-ongelmat ovat oikeita sairauksia, niin ne käsitellään ihmisen heikkoutena ja omana kykemättömyytenä hoitaa asiansa kuntoon. Vähän kuin työttömyys.
2 jatkaa, että kaverillani luullakseni aggressiivinen muoto paranoidista skitsofreniasta.
Olen ajatellut,.ertä.tuskin kukaan puoliso jaksaisi tuota menoa, saatika,.että olis lapsetkin siinä.
2 jatkaa, että tosiaan ärsyttävää, että Suomessa ei pakkolääjitä ja pakkohoideta. Kaverini on liian harhoissaan uskaltaakseen ottaa hoitoa vastaan.
Itse olen mt-omgelmainen ja ymmärtäisin kyllä, jos puolisoni jättäisi minut. Olen varmasti voimia vievä.
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:07"]
2 jatkaa, että tosiaan ärsyttävää, että Suomessa ei pakkolääjitä ja pakkohoideta. Kaverini on liian harhoissaan uskaltaakseen ottaa hoitoa vastaan.
[/quote]
Täh? Kyllä paranoidista skitsofreniaa sairastavia kyllä Suomessa pakkohoidetaan.
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:05"]
2 jatkaa, että kaverillani luullakseni aggressiivinen muoto paranoidista skitsofreniasta. Olen ajatellut,.ertä.tuskin kukaan puoliso jaksaisi tuota menoa, saatika,.että olis lapsetkin siinä.
[/quote]
Skitsofrenikoiden kanssa tekemisissä olleena on hyvin jakautuneet mielipiteet tästä. Omaa ja lasten etua on ajateltava, mutta puolisoa ei kuitenkaan saisi jättää yksin. Se sairaus on jo itessään iso painolasti, mutta sairaalla ei ole kontrollia omaan käytökseen.
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 23:45"]
Miehellä on vakava mielenterveysongelma, jolle alttius on vahvasti periytyvää. Useimmilla hänen sukunsa miehillä, nyt kun olen sukuunkin tutustunut, on samaa.
En halua, en voi, hankkia lasta hänen kanssaan. En voisi rangaista lastani tuollaisilla geeneillä.
Ero on siis edessä, koska haluan jossain vaiheessa lapsen. Olen nyt n. 30 v. Harmi sinänsä, mies on muuten mukava.
En vain tiedä millä perustelen eron miehelle, koska meillä menee sinänsä ihan hyvin, ja tuota mielenterveysongelmaa en halua sanoa syyksi, se satuttaisi miestä liikaa.
[/quote]
Paras kai olisi vain olla rehellinen. Lääkkeillä voi saada oman mielen toimimaan, mutta se ei estä periytymistä. Olisiko adoptio tai luovuttaja vaihtoehto? Vaikkakin se ei sulje täysin pois sairasta lasta.