Kokemuksia skitsofreniasta?

on yksi tuttu skitsofreenikko, oli aiemmin siinä tilassa, että makasi vaan sairaalasängyssä eikä puhunut tai syönyt, mutta sähköhoidon jälkeen opiskelee yliopistossa. Eihän se terve tietysti ole mutta itse vaikuttaa tyytyväiseltä.

muta pomon tyttö sekoili ja joutui hoitoon ja sillä todettiin tuo. lääkitys ja ihan kunnossa nyt.

jos löytyy hyvä lääkitys

Meillä tulee kohtauksittain ja voi mennä jopa kasivuotta ilman kohtausa. En pelkää enää.... Ei ihminen muutu miksikään vaikka sitä sairastaa... Kohtauksen jälkeen kiittää kaikkia, mitkä hoitoon osallistunut.

tai ainakin normaalihkoa?

Ainakin meillä elämä jatkuu ennallaan, vaikka sairastettaan. Antakaa ihmiselle mahdollisuuus niin kuin muille. Se on vain sairaus.....

jolla ei ole perheensä lisäksi ollut muita läheisiä ehkä pariin-kolmeen vuosikymmeneen. On liian omituinen tai rasittava tms. jotta saisi ystäviä.

Kuka teillä sairastaa? Millaista arkenne on? Voiko potilas käydä töissä/koulussa?

Skitsofreniaakin on niin monenlaista lajia. Vakava sairaus, mutta todellakin kannattaa ottaa etukäteen selvää minkälajinen skitsofrenia kyseessä ja tutustua potilaaseen kuin terveeseen ihmiseen ajattelematta kaikkea hänen tekemäänsä ja sanomaansa sairauden kautta. Jotkut saavat hyvällä lääkityksellä asiat kuntoon niin, ettei sairautta huomaa lainkaan. Toisilla se voi näkyä päällepäin, joillekin taas lääkitys tekee päällepäin näkyviä asioita, kuten lihominen, vapina, poissaolevuus tai hitaus. Ihmiselle pitää antaa mahdollisuus olla ihminen, vaikka olisi minkälainen sairaus.

olen alkanut pelkäämään, että mieheni sairastuu pian siihen. Hän paloi loppuun, sairastui psykoottiseen masennukseen ja nyt puoli vuotta myöhemminkin psykoottiset oireet ovat jokapäiväisiä. On hienoa sanoa, että ihmiselle pitää antaa mahdollisuus olla ihminen jne. Niinhän se on, mutta voin sanoa, että kaikenlaista tässä on tullut mieleen viime kuukausina. On todella raskasta elää kolmen alle kouluikäisen lapsen ja lähinnä zombieta muistuttavan miehen kanssa! Aina ei jaksa nähdä sitä ihmistä siellä sairauden takana. Eikä aina jaksa uskoa, että vielä jonain päivänä voisimme elää tavallista elämää.



En ole ap, mutta oli kiva lukea lyhyitä selviytymisviestejä. Myös minä kuulisin lisää tarinoita.

Koko lapsuuteni ja nuoruuteni elin pelossa koska isä saa taas kohtauksia ja kuskataan mielisairaalaan.Pelkäsin isää.Oli väkivaltainen ja pelkäsi ihmisiä.Tänä päivänä en halua olla missään tekemisissä mielenterv.potilaiden kanssa.En vaan pysty enkä halua.

on tosiaan montaa laatua, käsittääkseni jostain laadusta voi jopa kokonaan parantua ja sitten siellä vaikeammassa päässä sairastaa loppuelämänsä. Kuitenkin vaikeimmassakin tapauksessa lääkityksellä elämänlaatua pystyy huomattavasti parantamaan ja psykoottiset oireet pysyvät hallinnassa. Jotkut pystyvät olemaan työelämässä normaalisti tai tuetusti mutta on myös niitä jotka ovat eläkkeellä sairautensa vuoksi.



Kerron oman tarinani ja olen pahoillani jos se jotakuta järkyttää mutta tämä on totta.



Mun ex-mies sairastaa tätä kaikkein vaikeampaa muotoa. Ja ennen kriittisintä ajanjaksoa huomasin hänen murenevan vuosi vuodelta. Se alkoi juuri masentumisella,vaikka myöhemmin selvisi että luultavasti mieheni sairastuminen oli saanut alkunsa jo nuoruudessa. Monta vuotta yritin puhua hänelle että jotain apua pitäisi hakea, mutta joka kerta hän suuttui ja minä sain syyt niskaani. Hänellä oli huono olla koska minä olin tietynlainen ja tavallaan pitkän aikaa uskoin itsekin niin, kunnes hän sitten romahti. Alkoi nähdä ja kuulla harhoja, puhua aseenostoista kaiken varalta koska häntä vainottiin. Vastaantulevista autoista hänelle ilmeiltiin ja rekisterikilpien numero- ja kirjainsarjat viestittivät milloin mitäkin negatiivista. Hän myös valvotti minua öisin koska minun piti osallistua analysoimaan sitä, kuka ihminen mahdollisesti haluaa vahingoittaa häntä seuraavaksi. Jos sanoin haluavani nukkua hän saattoi olla väkivaltainen minua kohtaan koska tällä tavalla häntä väheksyin. Se oli ihan hirveää painajaista koko elämä! Lopulta harhat ottivat hänet niin haltuunsa, että hän halusi tehdä itsemurhan ja viimein sitten suostui lähtemään lääkäriin kanssani. Seurasi 9 kk:n rankka sairaalajakso ja sen aikana kävimme myös pariterapiassa. Kypsyin ajatukseen erosta, sillä meidän suhteessamme tapahtuneet asiat olivat sitä luokkaa, että en voinut kuvitella pystyväni hoitamaan sairasta miestäni. Päätös erosta oli erittäin vaikea ja koen vieläkin syyllisyyttä siitä että lähdin vaikka olen jo uusissa naimisissa ja meillä on lapsi. Näen unia ja päivisin palaan usein niihin tapahtumiin. Joskus tuntuu että pääsenkö koskaan yli siitä, mikä tuntui painajaismaiselta elämänvaiheelta.



On vaikea uskoa että nyt kaikki on hyvin. Ikään kuin vieläkin pelkäisin että kaikki toistuu. Olen silti tyytyväinen ratkaisuuni sillä olin ihan loppu ja eron aikoihin jouduin myös itse käymään terapiassa. Traumaattinen tilanne aktivoi minussa myös sellaiset vaikeat asiat joita olin kokenut itse lapsena. Eli ne tulivat samantien käsittelyyn. Tuskin olisin koskaan pystynyt käsittelemään niitä, jos olisin jäänyt suhteeseen. Miehen tarpeet olisivat menneet kaiken edelle. Tiedän että ennen pitkää minä olisin ollut myös osastohoidossa.



Toivon kaikille tämän sairauden kanssa tekemisissä oleville ihmisille voimia, ja uskaltakaaa hakea apua itsellenne ja läheisillenne. Kuunnelkaa itseänne, miltä teistä tuntuu sillä siihen voi luottaa. Sitten sellainen asia että itsemurhasta puhuva ihminen pitää ottaa aina vakavasti ja hänen mukaansa kannattaa lähteä apua hakemaan, sillä saa varautua siihen että apua saattaa joutua vaatimaan. Voi joutua puhumaan toisen puolesta joka on huonossa kunnossa. Toivottavasti apua saa kuitenkin jo paljon aikaisemmin ennen kuin ollaan tässä pisteessä.

Lukekaapa kirja" vaaralliset viljat", skitsofreniakin johtuu monille ihan viljoista!! li viljat pois.

Lukekaapa kirja" vaaralliset viljat", skitsofreniakin johtuu monille ihan viljoista!! li viljat pois.

suosittelisitte?



Omaan myös lähisukuuni kuuluvan sitsofreenikon. Hänen "tautinsa" vaihtelee ja on harhoja paljon. Vertais tukea on todella huonosti saatavilla, pitäisi päästä isompiin kaupunkeihin.



Läheisenä haluan sanoa, että kun toinen alkaa fyysisesti käyttäytymään oudosti, silloin yhteys suoraan 112 seen. Eli esim, nukkuu vuorokausia, on apaattinen ja ei vastaa puheeseen. Laskee alleen tai ei syö. Eli ei osaa huolehtia itsestään.

Jos auttaa toista huolehtimalla, voi psykoosin tila hieman parantua muttei PARANE ilman asianmukaista hoitoa! Ja mitä useampi psykoosi, sitä pidempi on hoito, huonommat tulevaisuuden näkymät.



Muistakaa vaatia hoitoa. Jos toinen on niin sairas ettei tunnista itse sitä, vain sinä voit olla hänen puolesta puhuja. Omainen ei voi olla omaishoitajana, vaan tila vaatii asianmukaista hoitoa sekä lääkäriä.

skitsoissa, en kestä niitä. Kerran eräs sylki räkäklimpin päin kasvoja, eräs tönäisi vatsaan niin etten saanut hengitettyä ja huusi törkeyksiä, pääsin juoksemaan karkuun. Molemmille olin pelkkä tuntematon huono-onninen vastaantulija. En yksinkertaisesti voi sietää skitsoja, ne ovat tasan maineensa veroisia.

saan psykoosin aina kun lopetan lääkityksen syönnin. Sairastuin 18 vuotiaana skitsofreniaan.



Psykoosi on mulle taivaallinen olotila, kaikki muuttuu kiinnostavaksi ja taianomaiseksi. Vihaan todellisuutta, mutta mun lapset elää todellisuudessa ja niiden takia syön lääkkeeni kiltisti.



T; punkkari äiti

skitsoissa, en kestä niitä. Kerran eräs sylki räkäklimpin päin kasvoja, eräs tönäisi vatsaan niin etten saanut hengitettyä ja huusi törkeyksiä, pääsin juoksemaan karkuun. Molemmille olin pelkkä tuntematon huono-onninen vastaantulija. En yksinkertaisesti voi sietää skitsoja, ne ovat tasan maineensa veroisia.

on tosiaan montaa laatua, käsittääkseni jostain laadusta voi jopa kokonaan parantua ja sitten siellä vaikeammassa päässä sairastaa loppuelämänsä. Kuitenkin vaikeimmassakin tapauksessa lääkityksellä elämänlaatua pystyy huomattavasti parantamaan ja psykoottiset oireet pysyvät hallinnassa. Jotkut pystyvät olemaan työelämässä normaalisti tai tuetusti mutta on myös niitä jotka ovat eläkkeellä sairautensa vuoksi. Kerron oman tarinani ja olen pahoillani jos se jotakuta järkyttää mutta tämä on totta. Mun ex-mies sairastaa tätä kaikkein vaikeampaa muotoa. Ja ennen kriittisintä ajanjaksoa huomasin hänen murenevan vuosi vuodelta. Se alkoi juuri masentumisella,vaikka myöhemmin selvisi että luultavasti mieheni sairastuminen oli saanut alkunsa jo nuoruudessa. Monta vuotta yritin puhua hänelle että jotain apua pitäisi hakea, mutta joka kerta hän suuttui ja minä sain syyt niskaani. Hänellä oli huono olla koska minä olin tietynlainen ja tavallaan pitkän aikaa uskoin itsekin niin, kunnes hän sitten romahti. Alkoi nähdä ja kuulla harhoja, puhua aseenostoista kaiken varalta koska häntä vainottiin. Vastaantulevista autoista hänelle ilmeiltiin ja rekisterikilpien numero- ja kirjainsarjat viestittivät milloin mitäkin negatiivista. Hän myös valvotti minua öisin koska minun piti osallistua analysoimaan sitä, kuka ihminen mahdollisesti haluaa vahingoittaa häntä seuraavaksi. Jos sanoin haluavani nukkua hän saattoi olla väkivaltainen minua kohtaan koska tällä tavalla häntä väheksyin. Se oli ihan hirveää painajaista koko elämä! Lopulta harhat ottivat hänet niin haltuunsa, että hän halusi tehdä itsemurhan ja viimein sitten suostui lähtemään lääkäriin kanssani. Seurasi 9 kk:n rankka sairaalajakso ja sen aikana kävimme myös pariterapiassa. Kypsyin ajatukseen erosta, sillä meidän suhteessamme tapahtuneet asiat olivat sitä luokkaa, että en voinut kuvitella pystyväni hoitamaan sairasta miestäni. Päätös erosta oli erittäin vaikea ja koen vieläkin syyllisyyttä siitä että lähdin vaikka olen jo uusissa naimisissa ja meillä on lapsi. Näen unia ja päivisin palaan usein niihin tapahtumiin. Joskus tuntuu että pääsenkö koskaan yli siitä, mikä tuntui painajaismaiselta elämänvaiheelta. On vaikea uskoa että nyt kaikki on hyvin. Ikään kuin vieläkin pelkäisin että kaikki toistuu. Olen silti tyytyväinen ratkaisuuni sillä olin ihan loppu ja eron aikoihin jouduin myös itse käymään terapiassa. Traumaattinen tilanne aktivoi minussa myös sellaiset vaikeat asiat joita olin kokenut itse lapsena. Eli ne tulivat samantien käsittelyyn. Tuskin olisin koskaan pystynyt käsittelemään niitä, jos olisin jäänyt suhteeseen. Miehen tarpeet olisivat menneet kaiken edelle. Tiedän että ennen pitkää minä olisin ollut myös osastohoidossa. Toivon kaikille tämän sairauden kanssa tekemisissä oleville ihmisille voimia, ja uskaltakaaa hakea apua itsellenne ja läheisillenne. Kuunnelkaa itseänne, miltä teistä tuntuu sillä siihen voi luottaa. Sitten sellainen asia että itsemurhasta puhuva ihminen pitää ottaa aina vakavasti ja hänen mukaansa kannattaa lähteä apua hakemaan, sillä saa varautua siihen että apua saattaa joutua vaatimaan. Voi joutua puhumaan toisen puolesta joka on huonossa kunnossa. Toivottavasti apua saa kuitenkin jo paljon aikaisemmin ennen kuin ollaan tässä pisteessä.

Kuvailemasi käytös vaikuttaa paranoidisen skitsofreenikon käytökseltä. Se on kaikkein parhaimman toipumisennusteen omaava skitsofrenian muoto ja useimmat siihen sairastuneet palaavatkin takaisin työelämään. Paranoidiseen skitsofreniaan sairastutaan keskimäärin 30-vuotiaana.

T: Kerran viikon mittaisessa psykoosissa ja 3 kk pakkohoidossa siksi ollut, mutta siitä täysin toipunut. Eikä ole diagnosoitu skitsofreniaa.

Suljetulle vaan koko porukka kadulta kuljeskelemasta. Surullisia esimerkkejä avohoidokkien toiminnasta on Suomessa jo ihan tarpeeksi.

voi voi, toivottavasti jaksat jatkaa elämääsi