Mitä haluatte sanoa 2 ja 3v lasten yksinhuoltajalle joka on kuoleman väsynyt ja äärirajoillaan?ev

Ystäväni, yksinhuoltaja oli myös kuolemanväsynyt. Niin väsynyt, että päätti kuolla. Hän ei onneksi onnistunut, mutta yrityksestään johtuen lapsi otettiin huostaan. Ystävälläni on jo vuosia ollut elämä kunnossa, mutta lastaan ei saa enää takaisin.

Tällaista surua et varmasti halua. Hae apua, ennenkuin romahdat.

Itse en ole yh, mutta mies todella paljon poissa kotoa ja muutenkin aika " ulalla" tästä kotirumbasta. Nuorempi lapsistani nukkunut kohta 2 vuotta (ikää sen verran) todella huonosti. Ja siis mieheltä pitää joka kerta pyytää apua erikseen tyyliin " ota nyt tuo huutava lapsi hetkeksi syliin, jotta voin tehdä tämän toisen asian.." " vaihda vaippa" , " laita lautanen koneeseen" . jne. Omat hoito-hoksottimet ei hänellä toimi pätkän vertaa.



No mutta siis meni sivuraiteille. Itse jaksan elämällä vain hetken kerrallaan. Siis jos yöllä valvon lapsen kanssa niin ajattelen, että jaksan vain tämän huutokohtauksen - huomisesta en vielä kanna huolta. Jos päivällä meinaa voimat loppua, päätän jaksaa vain sen hetken - en ala surkuttelemaan koko tulevaa kuukautta samalla. Jos pinna joskus palaa, niin se palaa. Saatan huutaa kovastikin lapsille, mutta itselleni olen luvannut, että heidän fyysisesti en ikuna, ikuna satuta. " Sodan" jälkeen sovitaan ja halataan.

Ja välillä lapsille videot pyörimään, kotityöt kaiken kaikkiaan minimiin, eineksiä välillä pöytään. Rimaa pitää laskea, jos vaihtoehtona on oma romahtaminen.



Joskus helpottaa - se on fakta. Ei ne lapset ikuisesti ole muutaman vuoden ikäisiä. VOIMIA sinne!



t. kohta 2 ja 4-vuotiaiden äiti

Etkö silloin saa tarpeeksi ladata akkuja?



Jos et jaksa lastesi kanssa, voisiko isä olla lähivanhempi?

opettele elämään nykyhetkessä, älä murehdi tulevaisuutta tai mennyttä.



Älä keskity siihen, mitä pitäsi olla, keskity siihen mitä on. Ihanteet aiheuttavat paljon vahinkoa.

joka sanoo päivää jos minä sanon iltaa jne. Ei tee MITÄÄN niin kuin sanotaan, käsketään tai pyydetään, joka asiasta hakataan päätä seinään, 3v uhmailee, mutta loogisesti, ja talttuu jäähyllä.

Ihan oikeasti joudun pyytämään apua jopa kaupassa käyntiin, en voi sinne yksin lasten kanssa mennä. Suihkussa on lapset mukana, kakkonen kaataa muutoin talon minun 5 min poissa oloni aikana.



Tammikuussa lapset menevät hoitoon ja sen jälkeen on kunnan asia miten pärjäävät tuon lapsen kanssa, minä en häntä jaksa hoitaa päiviä toisensa jälkeen.

Jollain oli viaton ja hyvä ehdotus nauttia syksyisestä luonnosta, teoriassa kaunis ajatus, näitäkin on tehty, hyviä muistoja ei jäänyt.



Akut latautuvat kyllä lasten ollessa isällään, seuraavana iltana, varsinkin kakkonen on jo imenyt minut niin tyhjiin, etten tiedä mitä tehdä.

Olen aikoinaan päättänyt että minun kodissani vanhemmat ovat vanhempia ja lapset lapsia, mutta nyt todella tuntuu, että on helpompi antaa periksi kuin tapella tuon lapsen kanssa kaiken aikaa, kaikesta, se on loputonta ja toivotonta.



Mieli on maassa, todellakin.



ap

En ole yh mutta mies paljon töissä ja kotitöitä ei tee. Lapsia 3 joista pienin ihan pieni vauva. 3-vuotiaalla on uhmakausi ja nyt on 1v9kk ikäiselläkin. Tänään viimeks hirveä päivä. Tämä keskimmäinen heittäytyy makaamaan ja huutamaan joka toisella kävelymetrillä. Rattaisiin laitto aiheuttaa samat raivarit. Haluaa kävellä, ei haluakaan. Haluaa rattaisiin, ei haluakaan. Syöminen, ja ihan kaikki aiheuttaa huutokriisin. Mummot välistä auttelevat, mutta 98%:sti aina hoidan kaiken yksin. Terveisiä p:seestä. Siltä tuntuu.



TÖihin menoa harkitsen tosissaan vakavasti kun ei voimat meinaa riittää. On meitä pään seinään hakkaajia muitakin.

Tsemppiä sinne ap:lle!

ap

Sitten vielä puolituttavat ehdottelee et käykää perhekerhoissa. No niin. Miksikäs ei mutta kun... vauva on koliikkitapaus. Huutaa lähes kaiken hereillä oloaikansa. Kanniskelua, hyssyttelyä. Keskimmäinen kiukkuaa kaikesta ja ryntäilee omaan suuntaansa, pitää kantaa toisessa kainalossa huutavana ja potkivana. Esikoinen on muuten vaan vauva (kun pienemmätkin on) ei pue itse kotona ollessa (kerhossa kyllä pukee) jne.



Mä olen monesti miettinyt et onko muilla yhtä haastavia lapsia? Naapurit hehkuttaa et kuinka h elppoa on. Käy vaan kerhoista toiseen ja harrastaa. Ei se kyllä kolmen näin pienen kans onnistu. Ei näillä tempperamenteilla.



vali-vali-vali.

ap

Olen itse 1 ja 2- vuotiaiden lasten äiti. En ole yh mutta mieheni on n. 80 h viikossa töissä. Isovanhemmat auttelevat, paljonkin, mutta avun kerjäläisenä olo on masentavaa.

Kaksivuotiaalla on kamala uhma, tai ennemminkin hän toimii juuri niinkuin itse haluaa, minun puheeni kaikuu kuuroille korville!

Niinpä tulee huudettua ja siitäkös vaan masennus pahenee. Liian kovia otteitakin on tullut käytettyä. Tajusin hakeutua perheneuvolaan, asiointi siellä alkuvaiheessa nyt. Itsellenikin olen hakenut terapiaa, joka paikassa olen puhunut ongelmistani tuon kaksivuotiaan kanssa ym.

Olen ollut niin väsynyt, että kuoleman mahdollisuuskin on käväissyt mielessä, ei mitenkään vakavissaan kuitenkaan.

En ymmärrä, miksi joidenkin täytyy vähätellä toisten uupumusta; me ihmiset olemme kaikki erilaisia, toiset lapset helppohoitoisempia kuin toiset ja toiset taas vaativampia. Meillä aikuisilla on erilaiset voimavarat käytössään eivätkä elämäntilanteetkaan koskaan ole samanlaisia!

Toivotan sinulle voimia!

Itselläni on pojat, 2v ja 7kk.. Vaikka välillä tuntuukin, että on yli poikki, mutta kuitenkin jaksaa aina sinnitellä.. Nuo lapset on kuitenkin niiiin RAKKAITA:) Välillä tulee päiviä, että olen todella huono äiti, koska esikoiselle ei mene mikään jakeluun ja koko ajan on vauvan kimpussa, mutta sitten on päiviä, jolloin hän on vain niin ihana..



Mutta todellakin, jos olet täältäpäin ja tarvitset apua ja luotat, niin mielelläni autan ja hoidan lapsiasi:) Luottamushan pitää saada ja senhän voi hankkia tutustumalla;)

Vaikka onkin omia lapsia, niin monesti hoidan myös siskoni kahta lasta...

Ja hyvin on pärjätty:) Olisi minulle vain kunnia, jos voisin auttaa sinua, jos olet " lähistöllä" :)

Itselläni on kaksi alle 3-vuotiasta lasta, ja voin vain kuvitella, miten poikki olisin, jos joutuisin yksin vastaamaan kaikesta arjen pyörityksestä. Kahden aikuisen voimatkaan eivät aina meinaa riittää kaikkien uhmakohtausten ja suursiivousten keskellä...



Olisin mielelläni avuksi, jos sattuisit asumaan samalla suunnalla... Minä olen Etelä-Karjalasta, liippaako edes läheltä?

En ymmärrä miten pystyn yksin noista lapsista aikuisia kasvattamaan, nyt jo olen niin loppu, että annan välillä mielummin periksi kun tappeen tuulimyllyjä vastaan.

Pelottaa mitä tapahtuu jos murrun ihan oikeesti, koska nyt tuntuu, että nuo lapset on vaan pakko saada pois silmistä, olla edes hetki sellasten ihmisten kanssa jotka tekevät niin kuin pyydetään ja edes sanovat kiitos joskus, eivät vain ime mua tyhjiin aamusta iltaan.



Isänsä joka ennen eroa hoiti lapsia mallikelpoisesti, heitti keväällä pommin, laakista sanoi että kaikki on loppu,minä muutin seuraavana päivänä lasten kanssa pois, 6kk ennen ostettu talo myytiin, tavarat jaettiin, ja mä jäin näiden kanssa yksin.

En sano enkä väitä, mutta " musta tuntuu" -fiilis on, ettei mies ihan oikeesti jaksanut tätä. Kuopus on niin " kamala" , ihana ja hiljaa vain sillon kun nukkuu ja sukeltaa..

Exää ei huolestuta, vaikka yhyttää mut välillä itkemästä hysteerisesti kun soittaa lapsille, eikä tajua, että jos mä en jaksa, se on hänen lastensa kannalta todella huono. Kun pyysin hoitamaan lapsia eroryhmän ajan (1x3h/vko) oli vastaus ettei voi sit JOKA viikko ottaa 3h, kun ei muuten jää aikaa harrastuksille.. Ihan oikeesti.

Moinen täyskäännös ihmetyttää, koska herra kyllä tietää että ei tämä kevytää ja iloista ollut kahden aikuisenkaan taloudessa, jossa ei ollut rahahuolia ja jossa molemmat pistivät panoksensa peliin.



Tää talo on sotkunen, kotiruokaa ei olla syöty viikkoon, pyykit sentään on pesty. Kuopus alottaa vänkäämisen heti aamusta jne, ja perheneuvolassa ei hyviä vinkkejä tuon lapsen kanssa olemiseen ole tullut, siihen kun ei mikään tehoa. Ens viikolla on 2v neuvola uudessa neuvolassa, varmasti alan itkemään kun se " Mitenkäs teillä menee" -kysymys tulee.



Nyt maksan vielä noi laskut, sitten takaisin taistoon.



ap

Toivottavasti elämä opettaa sinulle vielä empaattisuutta, ja vielä vaikka rankemmallakin kädellä. Toivon, että kommenttisi oli provo.

Kun mies lähtee, ja pitää elää eron tuoma suru ja selvitä kahden pienen lapsen kanssa, on tilanne melko erilainen. Hatun nosto sille jolla koko elämä on menee niin kuin on itse ajatellut ja suunnitellut! Minä en hankkinut näitä lapsia ajatuksenani, että heidät yksin hoidan ja kasvatan.



ap

Hänellekin vaikea tilanne, hän projisoi sinun stressiäsi, teidän vanhempien eroa jne. Sulle masislääkitys ja lapset hoitoon ja sit menet ite töihi.

ap

Ne vaistoo sun olotilan ja tilanne vaan menee pahemmaksi.

Eli saa räkiä ruokansa, maata autotiellä, kiivetä paloportaita, repiä kukat ja kiipeillä pöydillä, repiä siskoansa, levitellä KAIKKI tavarat jotka ovat ulottuvilla, värittää itsensä tusseilla , tulla 10 kertaa sängystä pois kun mennään nukkumaan jne? Onko tämä kaikki nyt sitten ok, ja niin saa tehdä ilman että komennetaan? Sitten otetaankin jo niin kauheat hikunat äidille, että välistä meinaa taju lähteä ja haukkoo henkeään. Tahtoa on kuin pienessä kylässä, ja juuri päinvastoin tehdään kuin pitäisi. 3v on kuin ihmisen mieli, rissaa kyllä, mutta hänen kanssaan ei KOSKAAN ole ollut MITÄÄN tälläistä. 2v on juuri niitä lapsia, joita kaikki sukulaiset ja tuttavat sekä puistoon samaan aikaan osuvat päivittelevät, kun saman ikäiset eivät todellakaan pysy perässä, kun omani on jo kiivennyt puuhun, ja roikkuu oksassa.



ap