Lue keskustelun säännöt.
Voisitko jatkaa suhdetta, jossa toinen ei kykene anteeksipyyntöön?
06.08.2015 |
Olen miettinyt, olenko nyt liian vaativa ja turhan päiten päättämässä suhdetta, jossa moni asia on todella hyvin. Meillä on ollut iso kriisi, jonka kehittymiseen on ollut syytä meissä molemmissa. Se kulminoitui viime kesänä tapahtumiin, jotka omalta kannaltani olivat sen verran kamalia että en keksi niille tilanteille muuta nimeä kuin vakavan henkisen väkivallan uhriksi joutuminen. Pahimmassa näistä tilanteista olin silminnähden aivan palasina, näin ja kuulin lopulta harhoja, tärisin niin että hampaat kalisivat vaikka minulla ei ollut kylmä, sanalla sanoen pelkäsin että psyykeni romahtaa. Tilanne jatkui yli 20 tunnin ajan. Mielestäni mieheni olisi ilman muuta pitänyt tajuta lopettaa aikaisemmin (tai oikeastaan olla käyttäytymättä sillä tavalla vahingollisesti ollenkaan - mutta viimeistään minun reaktioni huomatessaan olisi pitänyt lopettaa). Minulla on vaikeuksia luottaa siihen, että tuo ei tule toistumaan. Minusta tuntuu, että en varmasti kestäisi tuollaista enää uudestaan. Jo tapauksen ajatteleminen saa minut henkisesti pois raiteiltani helposti, päivästä riippuen hetkeksi tai usean tunninkin ajaksi.
Minulla on ollut suuri luotto mieheni integriteettiin ja reiluuteen. Tulkitsin tuolloin vuosi sitten, että hän on vain niin väsynyt tilanteeseemme, että hänen arvostelukykynsä on hämärtynyt tilapäisesti, ja tästä syystä hän käyttäytyi niin vahingollisesti. Uskoin, että kunhan hän saa tilaisuuden levätä ja rauhoittua, hän ymmärtää itsekin käyttäytyneensä kohtuuttomasti ja tulee pyytämään anteeksi. Kun ajattelin asian näin, onnistuin olemaan lopettamatta suhdetta siihen paikkaan (olemme olleet kymmenisen vuotta yhdessä, joten kyllä yhteinen historiakin painaa vaakakupissa). Mutta anteeksipyyntöä ei tullut muutaman seuraavan kuukauden aikana ja mies oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Silloin kerroin miehelle, että meidän täytyy käsitellä viime kesän tapahtumat, jotta voimme jatkaa suhdetta eteenpäin, ja kysyin, ymmärtäähän hän kohdelleensa minua väärin. Ei ymmärtänyt. Tästä eteenpäin olen aina välillä yrittänyt kysyä, olisiko hänen mielensä muuttunut ja olemme puhuneet tapahtumia läpi uudelleen ja uudelleen. Yli puolen vuoden yrittämisen jälkeen hän lopulta myönsi, että olisi varmaan voinut paremminkin toimia. Tämä ei valitettavasti riitä minulle. Kerran, kun taas kerroin hänelle että tulen tarvitsemaan häneltä kunnollisen anteeksipyynnön, hän puuskahti: "No anteeks!" kuin joku niskuroiva teinikloppi.
Minulle todellinen, sydämestä tuleva anteeksipyyntö olisi sen merkki, että mies tiedostaa ja ymmärtää, mitä on tapahtunut, että hän katuu sitä ja aikoo yrittää toimia jatkossa toisin. Nyt tuntuu siltä, että meillä ei ole edes tapahtuneesta yhtenäistä käsitystä. Hänen mielestään sen voi ohittaa olankohautuksella ja jatkaa elämää kuten ennenkin. Minä ajattelen, että olisi hirveä riski antaa tällaisen asian vain olla. Uskon, että asia satuttaa miestäkin niin paljon, että hän ei varmaan siitä syystä pysty myöntämään itselleen olleensa väkivaltainen minua kohtaan, eikä pysty edes päästämään asiaa tietoiseen mieleensä. Sen tilalla hänen mielessään vaikuttaa olevan jonkinlainen hieman epämääräinen ja vähäpätöinen suutahtaminen.
Käymme pariterapiassa ja terapeutti pyrkii ohjaamaan meitä sellaiseen suuntaan, että vain unohtaisimme menneet ja keskittyisimme siihen, mikä suhteessamme on hyvää. Sitäkin on. Minä kuitenkin huomaan itsestäni, että en pysty rentoutumaan mieheni seurassa ja esim. vapautuneesti haluamaan seksiä hänen kanssaan, ja uskon että syy siihen on tuo anteeksipyynnön puuttuminen. Koen miehen uhkaavana enkä tällä hetkellä nauti ollenkaan siitä ajatuksesta, että antautuisin hänelle seksuaalisesti. Hän on jo alkanut ilmaista huolestumistaan tästä.
Miten toimisitte minun tilanteessani? Ero tuntuu kovin jyrkältä ratkaisulta, kun mietin suhteemme hyviä puolia (mieheni on todella monella tavalla poikkeuksellisen ihana ja hyvä mies). Mutta jos en voi olla onnellinen ilman sitä anteeksipyyntöä, ja mies ei pysty sitä minulle antamaan, onko meillä vaihtoehtoja? Jos jatkamme tästä painaen asian villaisella, tuleeko suhteeseen ajan myötä vain lisää tällaisia elementtejä? Jos niin käy, uskon että pidemmän päälle katkeroidun.
Lapsia meillä ei vielä ole.
Kommentit (52)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen seurannut lapsen näkökulmasta parisuhdetta, jossa toinen pahoinpitelee henkisesti eikä kykene pyytämään anteeksi tai ehkä edes katumaan. Älä jää kynnysmatoksi tai jos välttämättä haluat, niin älä ainakaan synnytä viattomia lapsia siitä kärsimään!
Hei ap. Kirjoituksesi kosketti minua, koska olen parisuhteessani hyvin samanlaisen kriisin kanssa kamppaileva. Yhteiseloa tosin muutama vuosi pidempään ja kaksi lasta. Eroa olen vakavasti miettinyt, mutta lasten takia se ei ole niin yksinkertaista. Minäkään en ole kyennyt enää avoimeen seksiin mieheni kanssa tapahtuneiden jälkeen. Suhde laimentunut ja etääntynyt voimakkaasti myös noin vuoden verran. Hienoa, että käytte pariterapiassa.
En voisi jatkaa suhdetta ihmiseen, joka ei kykene pyytämään anteeksi.
Äitini on sellainen ihminen, aivan hirveä.
Minä en voinut. Mies sanoi vihaisena mitä tahansa eikä pyytänyt koskaan anteeksi. Kerran puhuimme niistä haukkumispuuskista ja mies ilmoitti, ettei kykene muuttumaaan. Hän antoi myös ymmärtää käytöksensä olevan oikeutettua (minä en ole sellainen kuin pitäisi), eikä siksi tarvitse pyytää anteeksi. Silloin tajusin häipyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 5, laittaisitko minulle meiliä vaikka seuraavaan osoitteeseen: kaikkinainen@yahoo.com. Olen työni vuoksi kiireinen enkä voi luvata kirjoittelevani säännöllisesti/usein. Mutta vertaistuesta on varmasti apua vaikka viestinvaihto olisi epäsäännöllistäkin.
ap
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 15:04"]
Minä koin erossa jotain samaa kuin joku muukin tässä ketjussa: ex, joka oli lähdössä toisen naisen matkaan, käyttäytyi minua kohtaan yhden painajaismaisen viikonlopun ajan ympäri vuorokauden niin järkyttävästi, että jouduin shokkiin, oksentelin ja pyörtyilin. Kun juoksin vessaan oksentamaan, en ehtinyt saada ovea lukkoon ja hän tuli perässä huutamaan ja raivoamaan, kun syleilin pöttöä. Hän kävi myös lievästi käsiksi. Mustelmilleni hän nauroi... Itselleni tämä aiheutti trauman (ihan siis fyysisiäkin rajuja oireita), kesti vuosia päästä yli. Minulle pahinta oli henkinen väkivalta, se että hän satutti minua tahallaan ja osoitti saavansa nautintoa siitä. Hänellä oli myös erossa pari ekaa vuotta tarve häpäistä minua jonkinlaisena outona seurauksena siitä, ettei tuntenut minkäänlaista häpeää itse. Vuosikausia myöhemmin hän sanoi katuvansa, kun uusi nainen oli osottautunut hänestä virheeksi. Olisin tarvinnut paljon aikaisemmin, että hän olisi katunut edes sitä suoraa satuttamista (psyykkistä ja fyysistä). Olisin silloin traumatisoitunut vähemmän.
[/quote]
Kuulostaa kammottavalta. Onnittelut, että olet päässyt jatkamaan elämääsi!
Minun mieheni ei mitenkään ilmiselvästi sentään saa nautintoa minun kiusaamisestani. Mutta pahalta ja vaaralliselta tuntuu sekin, että häntä ei myöskään näytä koskettavan se, että olen hänen edessään täysin rikki ja hysteerinen. Terveessä ihmissuhteessa mielestäni toinen osapuoli lopettaa sen, mitä on tekemässä, jos se saa toisen tuollaiseen tilaan, koska hän välittää puolisostaan ja tämän voinnista. Minun mieheni vaikuttaa välittävän ainoastaan siitä, ettei hän tulisi antaneeksi piiruakaan periksi jonkin itse kehittämänsä (ja loogisena pitämänsä) periaatteen noudattamisesta. Sillä, mitä seurauksia sen noudattamisella on muille ihmisille, ei näytä olevan hänelle mitään väliä. Kun kritisoin tätä, hän perustelee asian kertomalla olevansa MBTI-profiililtaan T. *huokaus* Ikään kuin oma persoonallisuus jotenkin oikeuttaisi kohtelemaan muita ihmisiä kaltoin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 10:13"]
Miehelleni näyttäisi muodostuneen sellainen käsitys parisuhteesta, että kumpikin ajaa siinä aggressiivisesti omaa etuaan ja heikko ei saa olla. Tämä on todella kaukana siitä, mitä omalta suhteeltani toivoisin. Haluan voida suhteessani olla rauhassa, rentoutua ja jättää taistelut työpaikalle, ja luottaa siihen että toinen ajattelee automaattisesti myös minun etuani, vaikka en olekaan sitä jatkuvasti valvomassa ja vaatimassa. Ajatuksiani ei tarvitse kyetä lukemaan vaan kerron kyllä selkeästi toiveistani ja tarpeistani. Mies kyllä myös kuuntelee minua ja pyrkii huomioimaan. Mutta tuohon anteeksipyyntöön hän ei vain ole pystynyt.
ap
[/quote]
Todella hyvin puettu sanoiksi, ap. Tuollainen suhde on minullekin tuttua. Emme olleet enää mikään yhteinen rintama vastaan muu maailma (ei nyt sillä tavalla että muun maailman kanssa tarvitsisi olla napit vastakkain..), vaan minä vastaan hän. Kuvioissa oli myös väkivaltaa, molempaa laatua, jonka seurauksena minä en voinut kunnioittaa miestä ja meidän riitelymme olivat lopulta todella vyön alle iskemistä puolin ja toisin, mitä hirvittävimpiä asioita vaan keksittiin, niin ne kaikki sanottiin, mikään ei ollut enää pyhää... Eikä mies silti olisi halunnut erota. Huh huh, onneksi sain lähdettyä kaikista uhkailuista huolimatta.
Sinulla tuntuu vielä uskoa riittävän, toivon että suhde on todella sen arvoinen ja sinusta tulee onnellinen.
Minulla on ex-poikaystävä, joka harjoittaa tahallista henkistä väkivaltaa kostaakseen minulle sen että olen pystynyt rakentamaan häntä paremman avioliiton ja perheen. Anteeksi pyytäminen ei tule tällaisella henkilöllä kysymykseenkään, koska koko homman pointtihan on hänen henkisestä väkivallasta saamansa näennäinen kompensaatio. Tällainen henkilö on tavallaan riippuvainen siitä väkivallastaan, ja mielestäni kelpaamaton seurusteluun ja parisuhteeseen, saati sitten lasten kasvattamiseen. Anteeksipyyntöä on järjetöntä toivoa sellaiselta ihmiseltä, jonka mielenmaisema on sadistinen - siellä korvien välissä surraavat ihan erilaiset kuviot ja varmaan myös paljon mustempi psyykkinen kipu kuin mitä me muut osaamme edes kuvitella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.08.2015 klo 09:40"]
Mutta pahalta ja vaaralliselta tuntuu sekin, että häntä ei myöskään näytä koskettavan se, että olen hänen edessään täysin rikki ja hysteerinen. Terveessä ihmissuhteessa mielestäni toinen osapuoli lopettaa sen, mitä on tekemässä, jos se saa toisen tuollaiseen tilaan, koska hän välittää puolisostaan ja tämän voinnista. Minun mieheni vaikuttaa välittävän ainoastaan siitä, ettei hän tulisi antaneeksi piiruakaan periksi jonkin itse kehittämänsä (ja loogisena pitämänsä) periaatteen noudattamisesta. Sillä, mitä seurauksia sen noudattamisella on muille ihmisille, ei näytä olevan hänelle mitään väliä. Kun kritisoin tätä, hän perustelee asian kertomalla olevansa MBTI-profiililtaan T. *huokaus* Ikään kuin oma persoonallisuus jotenkin oikeuttaisi kohtelemaan muita ihmisiä kaltoin.
ap
[/quote]
Minustakin kuulostaa ihan peruskauralta, että jos näet kumppanin olevan siinä hetkessä rikki omasta käytöksestäsi johtuen, niin olisi ihan viimeinen hetki pysähtyä ja lähteä ratkomaan tilannetta toisin. En ymmärrä, miten anteeksipyyntö voi olla niin vaikeaa, ja miten se niin suoraan peilautuu siihen, että joutuisi tavallaan antamaan periksi. Minullekin anteeksipyyntö tarkoittaa kaikkea tuota mitä sinäkin, ap, aiemmin kirjoitit, eikä minulla ole mitään ongelmaa pyytää anteeksi, jos tiedän tehneeni väärin ja anteeksipyyntöni nimenomaan sisällyttää myös lupauksen siitä, että tulen tekemään kaikkeni, etten enää toistaisi samaa asiaa.
Samaa asiaa olemme käsitelleet oman mieheni kanssa. Hän on usein tosi itsekäs ja tekee ratkaisuja ajattelematta juurikaan minun etuani (saattaa lähteä vaikka mökille ja minä jään hankalaan tilanteeseen kotona, kun ei olekaan autoa käytössä tms.). Ei me näistä mitään isoja riitoja kehitellä, mutta hän yleensä kuittaa asiat, että hän vaan on tämmönen eikä häntä pidä yrittää muuttaa. Siinä sivussa minä sitten sopeudun ja koitan muuttua, olen vasta hiljan alkanut heräillä siihen, että annan tosi paljon periksi, kun mies nyt vaan on "tämmönen". Ihan kuin se oikeuttaisi minun oikeuksieni polkemisen, mutta miten onkin niin vaikea jotenkin tehdä sitä ryhtiliikettä ja lopulta nousta sitä vastaan että TÄMÄ EI NYT OLE OK! Anteeksi saattaa pyytää, mutta se on juuri semmoinen täysin merkityksetön "oho sori", jolla ei ole mitään merkitystä eikä se todellakaan tarkoita, että samaa asiaa ei tapahtuisi jatkossa uudelleen.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 08:26"]
Mielestäni hänen pitäisi mennä myös itsekseen terapiaan, koska hänellä on niin pitkä matka kuljettavana itsensä kanssa että minä en voi häntä siinä auttaa. Olen yrittänyt kyllä, mutta helposti saan häneltä vain vihaisen reaktion vastaukseksi, jos yritän puhua tunteiden ilmaisun tärkeydestä ja oman heikkouden ja epätäydellisyyden hyväksymisestä. Hän suhtautuu ikään kuin nuo olisivat asioita, joita minä vaadin häneltä omaa etuani tavoitellessani, kun itse asiassa yritän vain auttaa häntä pääsemään tilaan, jossa hänen ihmissuhteensa onnistuisivat kaiken kaikkiaan paremmin. Myös ystävyyssuhteet ja suhteet työpaikalla. Mutta kun hän ei tätä ymmärrä, niin toki asia vaikuttaa itsekkäältä vaatimukselta minun taholtani, ja siksi ajattelen että hänellä olisi hyvä olla ulkopuolinen terapeutti, jonka kanssa työskennellessä on itsestään selvää, että työskentelyllä pyritään miehen omaan etuun.
[/quote]
Mutta sun pitää ymmärtää, että tuo on sinun näkemyksesi miehen päänsisäisestä tilanteesta ja siitä, millainen sen tilanteen pitäisi olla. Totta kai kaikki voimme neuvoa samaa, että jos miehellä on paha olla ja se purkautuu näin, ja ihmissuhteiden kanssa muutenkin ongelmia, niin olisi paras ratkaisu työstää näitä ammattilaisen kanssa. Mutta ongelma on varmaan vähän sama kuin narsismin kanssa (en siis väitä miehesi olevan narsisti huom huom), jos henkilö ei itse tunnista tätä itsessään, niin eihän asialle lähipiiri voi mitään. Miehellesi voi sanoa, että sinun olisi parempi olla itsesi kanssa, jos saisit nuo asiat käsiteltyä, mutta miehen mielestä hänellä ei välttämättä ole mitään työstettävää, vaan hän hyväksyy itsensä ja tilanteensa ihan täysin ja ehkä jopa syyttää lähipiiriä/työtovereita tilanteissa, joissa hän joutuu heidän kanssaan konflikteihin sen sijaan, että haluaisi miettiä omaa käytöstään ja löytyisikö sieltä syytä. Lähipiirin tehtävänähän on silloin vain miettiä, haluavatko he todella kuulua tuollaisen hankalan ihmisen lähipiiriin, joka ei näe syytä itsessään eikä varsinkaan halua muuttua. Tällaisen henkilön vanhempana tai lapsena pesäeron tekeminen on luonnollisesti vaikeampaa (mutta mahdollista), mutta jos kyseessä olisi "vain" seurustelusuhde, en usko että itse jaksaisin käyttää energiaani toistuvasti saadakseni miehen näkemään, missä mentiin taas pieleen...
Älkää hankkiko lapsia!