Lue keskustelun säännöt.
Voisitko jatkaa suhdetta, jossa toinen ei kykene anteeksipyyntöön?
06.08.2015 |
Olen miettinyt, olenko nyt liian vaativa ja turhan päiten päättämässä suhdetta, jossa moni asia on todella hyvin. Meillä on ollut iso kriisi, jonka kehittymiseen on ollut syytä meissä molemmissa. Se kulminoitui viime kesänä tapahtumiin, jotka omalta kannaltani olivat sen verran kamalia että en keksi niille tilanteille muuta nimeä kuin vakavan henkisen väkivallan uhriksi joutuminen. Pahimmassa näistä tilanteista olin silminnähden aivan palasina, näin ja kuulin lopulta harhoja, tärisin niin että hampaat kalisivat vaikka minulla ei ollut kylmä, sanalla sanoen pelkäsin että psyykeni romahtaa. Tilanne jatkui yli 20 tunnin ajan. Mielestäni mieheni olisi ilman muuta pitänyt tajuta lopettaa aikaisemmin (tai oikeastaan olla käyttäytymättä sillä tavalla vahingollisesti ollenkaan - mutta viimeistään minun reaktioni huomatessaan olisi pitänyt lopettaa). Minulla on vaikeuksia luottaa siihen, että tuo ei tule toistumaan. Minusta tuntuu, että en varmasti kestäisi tuollaista enää uudestaan. Jo tapauksen ajatteleminen saa minut henkisesti pois raiteiltani helposti, päivästä riippuen hetkeksi tai usean tunninkin ajaksi.
Minulla on ollut suuri luotto mieheni integriteettiin ja reiluuteen. Tulkitsin tuolloin vuosi sitten, että hän on vain niin väsynyt tilanteeseemme, että hänen arvostelukykynsä on hämärtynyt tilapäisesti, ja tästä syystä hän käyttäytyi niin vahingollisesti. Uskoin, että kunhan hän saa tilaisuuden levätä ja rauhoittua, hän ymmärtää itsekin käyttäytyneensä kohtuuttomasti ja tulee pyytämään anteeksi. Kun ajattelin asian näin, onnistuin olemaan lopettamatta suhdetta siihen paikkaan (olemme olleet kymmenisen vuotta yhdessä, joten kyllä yhteinen historiakin painaa vaakakupissa). Mutta anteeksipyyntöä ei tullut muutaman seuraavan kuukauden aikana ja mies oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Silloin kerroin miehelle, että meidän täytyy käsitellä viime kesän tapahtumat, jotta voimme jatkaa suhdetta eteenpäin, ja kysyin, ymmärtäähän hän kohdelleensa minua väärin. Ei ymmärtänyt. Tästä eteenpäin olen aina välillä yrittänyt kysyä, olisiko hänen mielensä muuttunut ja olemme puhuneet tapahtumia läpi uudelleen ja uudelleen. Yli puolen vuoden yrittämisen jälkeen hän lopulta myönsi, että olisi varmaan voinut paremminkin toimia. Tämä ei valitettavasti riitä minulle. Kerran, kun taas kerroin hänelle että tulen tarvitsemaan häneltä kunnollisen anteeksipyynnön, hän puuskahti: "No anteeks!" kuin joku niskuroiva teinikloppi.
Minulle todellinen, sydämestä tuleva anteeksipyyntö olisi sen merkki, että mies tiedostaa ja ymmärtää, mitä on tapahtunut, että hän katuu sitä ja aikoo yrittää toimia jatkossa toisin. Nyt tuntuu siltä, että meillä ei ole edes tapahtuneesta yhtenäistä käsitystä. Hänen mielestään sen voi ohittaa olankohautuksella ja jatkaa elämää kuten ennenkin. Minä ajattelen, että olisi hirveä riski antaa tällaisen asian vain olla. Uskon, että asia satuttaa miestäkin niin paljon, että hän ei varmaan siitä syystä pysty myöntämään itselleen olleensa väkivaltainen minua kohtaan, eikä pysty edes päästämään asiaa tietoiseen mieleensä. Sen tilalla hänen mielessään vaikuttaa olevan jonkinlainen hieman epämääräinen ja vähäpätöinen suutahtaminen.
Käymme pariterapiassa ja terapeutti pyrkii ohjaamaan meitä sellaiseen suuntaan, että vain unohtaisimme menneet ja keskittyisimme siihen, mikä suhteessamme on hyvää. Sitäkin on. Minä kuitenkin huomaan itsestäni, että en pysty rentoutumaan mieheni seurassa ja esim. vapautuneesti haluamaan seksiä hänen kanssaan, ja uskon että syy siihen on tuo anteeksipyynnön puuttuminen. Koen miehen uhkaavana enkä tällä hetkellä nauti ollenkaan siitä ajatuksesta, että antautuisin hänelle seksuaalisesti. Hän on jo alkanut ilmaista huolestumistaan tästä.
Miten toimisitte minun tilanteessani? Ero tuntuu kovin jyrkältä ratkaisulta, kun mietin suhteemme hyviä puolia (mieheni on todella monella tavalla poikkeuksellisen ihana ja hyvä mies). Mutta jos en voi olla onnellinen ilman sitä anteeksipyyntöä, ja mies ei pysty sitä minulle antamaan, onko meillä vaihtoehtoja? Jos jatkamme tästä painaen asian villaisella, tuleeko suhteeseen ajan myötä vain lisää tällaisia elementtejä? Jos niin käy, uskon että pidemmän päälle katkeroidun.
Lapsia meillä ei vielä ole.
Kommentit (52)
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 09:39"]
On kokemusta vastaavanlaisesta tilanteesta, suhteesta ja miehestä. Olennaista kai on se, onko sinulla tarpeeksi turvallinen olo hänen kanssaan nyt. Siis voit olla oma itsesi, sinun tai hänen ei tarvitse kävellä munankkuorien päällä jatkuvasti peläten koska "räjähtää". Tarkoittaa myös sitä, että voitte olla eri mieltä ja riidellä reippaasti ilman, että tilanne kulminoituu tuolla tavalla. Ainoa asia miten itse ymmärtäisin ap:n miehen "purkauksen" on keinottomuus. Todennäköisesti mies koki tulleensa nurkkaan ajetuksi ja hän tilanteen tuoksinnassa keskittyi vain "voittamaan", olemaan oikeassa (mikä on ko. henkilölle ilmeisesti hyvin olennaista, koska ei pysty anteeksi tai myöntämään toiselle tehneensä väärin) Ehkä tilanteessa purkautui jotain paljon enemmän, jota oli jo pitkän ajan kuluessa kerääntynyt ja jätetty käsittelemättä, ehkä siinä purkautui myös jotain sellaista, joka ei varsinaisesti liity ap:hen, mutta tuli nyt sitten korkojen kera kanavoitua häneen.
[/quote]
Kiitos paneutuvasta viestistäsi!
Minulle on ollut kohtalaisen selvää suhteemme alusta asti, että miehessä on vihaa, jota hän purkaa minuun (tietyissä tilanteissa, ei jatkuvasti), vaikka sen todellinen kohde on jossakin aivan muualla. Ensimmäisen kerran tuollainen purkaus tuli niin hölmöllä tavalla, että en voinut mitenkään erehtyä kuvittelemaan olevani osallinen tilanteessa, vaikka se purkaus minuun kohdistuikin. Ajattelin silloin, että riittää kun en provosoidu ja lähde mukaan siihen riitelyyn, ja ajan kanssa mies saa nuo tunteet tyhjennettyä itsestään. Mutta nyt on mennyt kamalan kauan aikaa ja uusin purkaus oli myös kaikkien aikojen pahin. En tiedä onko enää viisasta luottaa siihen että asia saataisiin korjattua, varsinkin kun mies ei aio mennä käsittelemään asioitaan terapiassa.
Onko turvallinen olo? Arjen tasolla on kyllä. Voin ilmaista mielipiteeni ja voimme myös riidellä tavanomaisista asioista ilman, että se rikkoo välejämme mitenkään. Mutta samaan aikaan olen peloissani ja turvaton, koska tähän mennessä aina parin vuoden välein on sattunut isompi riita, jossa toistuu tämä sama kaava: ensin mies tekee jotain aivan kohtuuttoman ikävää minulle, sitten käsittelemme tapahtunutta ja mies ei voi myöntää toimineensa väärin. Tässä kohtaa minä alan grillaamaan häntä, koska en vain voi hyväksyä että sellaisia asioita painetaan villaisella ja ollaan kuin ei oltaisikaan. En vain voi sietää ihmisiä, joilla on noin heikko integriteetti! Tästä mies varmaankin menee vain enemmän lukkoon, ja yleensä vasta intensiivisen väittelyn jatkuttua vuorokaudesta pariin vuorokauteen hän myöntää ja sanoo olevansa pahoillaan. Heti kun hän siinä onnistuu, annan yleensä asian olla enkä jää hautomaan tapahtunutta enempää.
Noita tilanteita on kuitenkin nyt ollut jo niin lukuisia, että ne eivät mene enää yksittäistapauksesta ja olen alkanut pelätä lapsen tekemistä suhteeseemme. Niin paljon juttuja kuulee siitä, kuinka lapsen tulo rasittaa suhdetta. Jos meidän suhteemme menisi tästä vielä huonompaan päin, olisin varma että en halua jatkaa. En voi kuitenkaan tietää, kävisikö niin.
En siis aktiivisesti pelkää miehen seurassa, mutta on päiviä, jolloin säpsähdän jos hän vaikkapa tulee takaapäin halaamaan minua. Olen nähnyt paljon painajaisia viimeisen vuoden aikana, joissa mies ensin halaa ja silittää minua, sitten yhtäkkiä alkaa kuristaa, palaa taas halaamiseen ja selittää että minä vain ymmärsin sen kuristamisen väärin jne. Nämä ovat kuitenkin nyt vähentyneet, kun olen luopunut mahdollisimman monista sellaisista asioista, joita olen tehnyt miehen mieliksi (yksi näistä oli raskauden yrittäminen, joka alkoi ahdistaa loppuvaiheessa ihan kauheasti).
On siis aika vaikea sanoa, tunnenko oloni turvalliseksi nyt. Sen voin sanoa, että pidemmän päälle tämä turvallisuudentunne ei tule kantamaan. Mutta kyllä se nyt vielä jonkin aikaa riittää. Sellaista akuuttia pakokauhua minulla ei ole, että pitäisi päästä heti karkuun. Toisaalta mietin kyllä, mitä kaikkea mahdan menettää kun roikun tässä miehessä - toisaalta tiedän että menettäisin paljon silloinkin, jos lähtisin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 10:24"]
Olen vastaaja nro 19, tuon tenukepin vaimo :( - ensinnäkin sinulle Ap lähetän lämpimät terveiset. Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. En omassa viestissäni kommentoinut sinun tilannettasi, vaan vastasin vain kysymykseen "voisitko jatkaa suhdetta jossa toinen ei kykene anteeksipyyntöön?". No sen verran vielä lisään tähän, että toistaiseksi olen voinut sitä jatkaa mutta hilkulla on. Olen niin rikki koko sisimmästäni, ja tiedän olevani miehelleni enemmän äidin korvike kuin vaimo Itse asiassa tässä tilallani voisi varmaan olla kuka tahansa nainen, jos jostain löytyisi yhtä hyväsydäminen, auttamishaluinen nainen :(
Kiitos teille kommenttiani lainanneille. Tunnistan itsekin tilanteen. Mies ei tule muuttumaan. Rahat on oikeasti varastettu, koska koko lompakko viety kortteineen. Ja kukapa uudet laittoi vireille - minäpä tietysti :( koska tuo ei osaa käyttää edes tietokonetta. Mies on 57-v eläkeläinen, joka on juonut kai aivonsa pihalle. Vähän väliä teloo päätäänkin, viime yönäkin oli kaatunut ja päässä avohaavoja 10 cm pituudelta ja yksi on iso ja leveä (tikkejä olis tarvinnut). En enää tiedä miten jatkaa elämää eteenpäin kun olen itsekin tuota ikäluokkaa, ei ole paljon odotettavaa. Se mitä eniten toivon on että mieheni raitistuisi ja saisin kerran kuulla hänen pyytävän sydämestään anteeksi.
[/quote]
Sen kun vielä näkee, ettei tuo mies edes pärjäisi omillaan, tavallaan olet hyväntekijänä tässä ja mies joisi itsensä hengiltä ennemmin tai myöhemmin. Olette avoliitossa et saa hänestä edes eläkettä kun kuolee.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 10:27"][quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 09:39"]
On kokemusta vastaavanlaisesta tilanteesta, suhteesta ja miehestä. Olennaista kai on se, onko sinulla tarpeeksi turvallinen olo hänen kanssaan nyt. Siis voit olla oma itsesi, sinun tai hänen ei tarvitse kävellä munankkuorien päällä jatkuvasti peläten koska "räjähtää". Tarkoittaa myös sitä, että voitte olla eri mieltä ja riidellä reippaasti ilman, että tilanne kulminoituu tuolla tavalla. Ainoa asia miten itse ymmärtäisin ap:n miehen "purkauksen" on keinottomuus. Todennäköisesti mies koki tulleensa nurkkaan ajetuksi ja hän tilanteen tuoksinnassa keskittyi vain "voittamaan", olemaan oikeassa (mikä on ko. henkilölle ilmeisesti hyvin olennaista, koska ei pysty anteeksi tai myöntämään toiselle tehneensä väärin) Ehkä tilanteessa purkautui jotain paljon enemmän, jota oli jo pitkän ajan kuluessa kerääntynyt ja jätetty käsittelemättä, ehkä siinä purkautui myös jotain sellaista, joka ei varsinaisesti liity ap:hen, mutta tuli nyt sitten korkojen kera kanavoitua häneen.
[/quote]
Kiitos paneutuvasta viestistäsi!
Minulle on ollut kohtalaisen selvää suhteemme alusta asti, että miehessä on vihaa, jota hän purkaa minuun (tietyissä tilanteissa, ei jatkuvasti), vaikka sen todellinen kohde on jossakin aivan muualla. Ensimmäisen kerran tuollainen purkaus tuli niin hölmöllä tavalla, että en voinut mitenkään erehtyä kuvittelemaan olevani osallinen tilanteessa, vaikka se purkaus minuun kohdistuikin. Ajattelin silloin, että riittää kun en provosoidu ja lähde mukaan siihen riitelyyn, ja ajan kanssa mies saa nuo tunteet tyhjennettyä itsestään. Mutta nyt on mennyt kamalan kauan aikaa ja uusin purkaus oli myös kaikkien aikojen pahin. En tiedä onko enää viisasta luottaa siihen että asia saataisiin korjattua, varsinkin kun mies ei aio mennä käsittelemään asioitaan terapiassa.
Onko turvallinen olo? Arjen tasolla on kyllä. Voin ilmaista mielipiteeni ja voimme myös riidellä tavanomaisista asioista ilman, että se rikkoo välejämme mitenkään. Mutta samaan aikaan olen peloissani ja turvaton, koska tähän mennessä aina parin vuoden välein on sattunut isompi riita, jossa toistuu tämä sama kaava: ensin mies tekee jotain aivan kohtuuttoman ikävää minulle, sitten käsittelemme tapahtunutta ja mies ei voi myöntää toimineensa väärin. Tässä kohtaa minä alan grillaamaan häntä, koska en vain voi hyväksyä että sellaisia asioita painetaan villaisella ja ollaan kuin ei oltaisikaan. En vain voi sietää ihmisiä, joilla on noin heikko integriteetti! Tästä mies varmaankin menee vain enemmän lukkoon, ja yleensä vasta intensiivisen väittelyn jatkuttua vuorokaudesta pariin vuorokauteen hän myöntää ja sanoo olevansa pahoillaan. Heti kun hän siinä onnistuu, annan yleensä asian olla enkä jää hautomaan tapahtunutta enempää.
Noita tilanteita on kuitenkin nyt ollut jo niin lukuisia, että ne eivät mene enää yksittäistapauksesta ja olen alkanut pelätä lapsen tekemistä suhteeseemme. Niin paljon juttuja kuulee siitä, kuinka lapsen tulo rasittaa suhdetta. Jos meidän suhteemme menisi tästä vielä huonompaan päin, olisin varma että en halua jatkaa. En voi kuitenkaan tietää, kävisikö niin.
En siis aktiivisesti pelkää miehen seurassa, mutta on päiviä, jolloin säpsähdän jos hän vaikkapa tulee takaapäin halaamaan minua. Olen nähnyt paljon painajaisia viimeisen vuoden aikana, joissa mies ensin halaa ja silittää minua, sitten yhtäkkiä alkaa kuristaa, palaa taas halaamiseen ja selittää että minä vain ymmärsin sen kuristamisen väärin jne. Nämä ovat kuitenkin nyt vähentyneet, kun olen luopunut mahdollisimman monista sellaisista asioista, joita olen tehnyt miehen mieliksi (yksi näistä oli raskauden yrittäminen, joka alkoi ahdistaa loppuvaiheessa ihan kauheasti).
On siis aika vaikea sanoa, tunnenko oloni turvalliseksi nyt. Sen voin sanoa, että pidemmän päälle tämä turvallisuudentunne ei tule kantamaan. Mutta kyllä se nyt vielä jonkin aikaa riittää. Sellaista akuuttia pakokauhua minulla ei ole, että pitäisi päästä heti karkuun. Toisaalta mietin kyllä, mitä kaikkea mahdan menettää kun roikun tässä miehessä - toisaalta tiedän että menettäisin paljon silloinkin, jos lähtisin.
ap
[/quote]
Ensisijaisesti sulla on kuitenkin velvollisuus ajatella itseäsi, mikä sinulle on hyväksi, mikä sinut tekee onnelliseksi, millaisen elämän sinä haluat. Kukaan muu ei huolehdi sinusta, se sinun on tehtävä itse. Pitkittämällä vaikeaa ratkaisua saatat myös tehdä itsesi lapsettomaksi. Elämä on oikeasti aika lyhyt. Aikaa ei kannata tuhlata.
En jaksanut lukea koko ketjua Kun ies noin käyttäytyy niin olet hänen mielestään käyttäytynyt jossain tilanteessa tavalla, josta hän ei tykkää ja nyt tapahtuu jonkinlaista ostoa. Mikä tämä tilanne tai teko on ollut vai onko se jokin ärsyttävä tapa, joka on jatkunut pidempään - sen voi sanoa vain mies. Onko se reilua, että mies tuntee miten tuntee paha sanoa, mutta veiaaisin että kyseisen asian löytäminen ja siitä juttelu, että kumman mielipiteellä jatketaan vai löydetäänkö yhteinen, voi olla avain tilanteeseen. Pahimmillaan voi olla niinkin, että mies kokee haaskaavanhsa aikaa sinun kanssasi ja pyrkii vain ajamaan sinua pois. Naiset kun yleensä ottavat eroilmoituksen vastaan valtavan itkudraaman kera eivätkö suostu hyväksymään miehen päätöstä. Näin ei aina ole, mutta usein kuitenkin ja tuollainen (yhdistettynä siihen ett nainen voi katkeruudessaan mustamaalata miestä kaveripiirissä eikä suostu nuolemaan erohaavojaan hilnaa) voivat toimia pelotteena että eroaikeista ei uskalla kertoa suoraan
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 10:01"]
Tunnistan tilanteen. Kaikki sympatiani sinulle Ap.
Itselläni takana 6 vuotta liittoa, josta viimeiset 3,5 v vaikeita. Mies on jättänyt huomioimatta monet psyykkiset väkivallanteot. Eikä fyysistäkään väkivaltaa ole puuttunut.
Nyt olen suhteessa täysin turvaton. Eikä mies ymmärrä miksi (?!). On kuulemma niin hyvä aviomies.
Silti on esim. vain katsonut vierestä minun oksentaessa pitkittyneen psyykkisen kiusaamisen seurauksena pitkin lattioita ja vaivuttuani lopulta tajuttomuuteen. Viime hädässä kutsui ambulanssin, päädyin teholle. Mies ei edes saapunut sairaalaan kuin kerran ja kun äitini kysyi tuolloin mitä oikein oli tapahtunut, kälpsi mies saman tien ulos, kun "häntä alettiin syyttelemään".
Mitään tapahtuneista ei voi nostaa esiin keskusteltavaksi, koska miehen mielestä "toi on jo ihan old school, mitä sä vanhoista horiset". Kyse voi olla viikon takaisista tapahtumista tai vanhemmista. Kaikista on kuulemma puhuttu jo ihan tarpeeksi ja nyt minun pitäisi osata keskittyä hyvään ja rakastavaan parisuhteeseen.
Jep. En ajatellut jäädä. Heti kun saan itseni kokoon. lähden. Tiedän kuitenkin jo, että mieheni tulee syyttämään siitäkin minua. Tulen kuulemaan jättäneeni "niin hyvän miehen".
[/quote]
Hui kamala! Teillä on selkeästi vielä pahempi tilanne kuin meillä, mutta paljon samoja aineksia. Minunkin mieheni on mielestään hyvä mies (monella tavalla hän onkin, mutta se ei nollaa näitä ikäviä puolia ja haluttomuutta ottaa niistä vastuuta). Hän on sanonut, että minun pitäisi vain muuttaa asennettani niin huomaisin, että suhteemme on hyvä. Ja ne pahat tilanteet eivät kuulemma olisi olleet haavoittavia, jos minä vain olisin suhtautunut niihin toisella tavalla. Asioiden esille ottaminen on "syyllistämistä" jne. Mies moittii minua siitä, kun teen elämästämme ammatinvalintani kautta niin rankkaa, että hänen perheensä ja ystävänsä ihmettelevät, miten hän oikein jaksaa. Minä sen sijaan en voi edes kertoa omalle perheelleni ja ystävilleni siitä, mitä on tapahtunut. Vanhempani eivät antaisi miehelle ikinä anteeksi.
Joka tapauksessa, sinua minä neuvoisin kyllä lähtemään nyt saman tien. Ei kannata jäädä odottelemaan, että saat koottua itsesi, sitä kun ei välttämättä tuollaisen miehen kanssa pääse tapahtumaan. Itse olen mm. tehnyt säännöllisesti itsetuntoani ylläpitäviä harjoituksia pahimpina aikoina, kun olen huomannut alkaneeni kuihtua. Mutta tuollaisesta kohtelusta en varmasti selviytyisi terveenä. Hakeudu vaikka jonnekin turvakotiin kokoamaan itseäsi. Sieltä pääset sitten turvallisesti elämässä eteenpäin. Suojele itseäsi, hyvä nainen!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulle alkoholistin vaimo sanoisin myös selvät sanat: eroa!
Yksin eläminen voi olla täyttä elämää myös sinun ikäisellesi naiselle. Jos jäät tuohon suhteeseen, annat miehesi tuhota itsensä lisäksi myös sinut. Itse pohdin eroa huomattavasti lievemmässä tilanteessa.
ap
Etpä sinäkään ihan täyspäiseltä vaikuta, kun jankutat viime kesän tapahtumista yhä uudelleen ja uudelleen. Ei mikään ihme jos mies "puuskahtaa" anteeksi, pakkohan sen on jotain sanoa, jotta kaltaisesi sekopää saisi rauhan. Todellisuudessahan miehesi ei kadu ja pitää oikeutettuna sitä mitä on ikinä sanonutkin tai tehnytkin, muuten se aito anteeksipyyntö olisi tullut jo ajat sitten ja täysin luontevasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 10:05"]
Pystytkö sinä antamaan anteeksi? se vasta vaikeaa onkin. Joskus ne sanat ei merkitse vaan se tavallaan käytännössä tapahtuva hyvitys, sitä en tiedä onko sitä ollut.
Itselle tuo anteeksi pyytämisen periaate on vähän epäselvä, jos on tahallaan tehty joku pahuus, niin mitä ne pelkät sanat siinä korjaa. Täytyy kertoa, miten aikoo parantaa toimintaansa jatkossa.
[/quote]
Anteeksi pyytäessään henkilö sanoo seuraavat asiat:
- olen pahoillani ja kadun sitä mitä tein sinulle
- nyt kun asiaa ajattelen, se oli mielestäni väärin, et ansainnut sellaista kohtelua
- aion pyrkiä toimimaan jatkossa paremmin
Minulle on sinänsä sama, millä tavalla nämä asiat sanotaan, kunhan henkilö oikeasti ajattelee noin. Jos ei ajattele, sanomisilla ei ole merkitystä. Ja osaan antaa anteeksi, olen harvinaisen vähän katkeroitumiseen taipuvainen. Jos on syytä uskoa että tästä elämä lähtee parempaan suuntaan, minua ei kiinnosta velloa menneissä, vaan annan mielelläni uusia mahdollisuuksia vaikka moniakin. En edellytä kumppaniltani virheettömyyttä, vaan sitä että tämä kykenee myöntämään omat virheensä (niitä me kaikki teemme, ei siinä mitään) ja haluaa pyrkiä parempaan.
ap
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 10:56"]
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 10:05"]
Pystytkö sinä antamaan anteeksi? se vasta vaikeaa onkin. Joskus ne sanat ei merkitse vaan se tavallaan käytännössä tapahtuva hyvitys, sitä en tiedä onko sitä ollut.
Itselle tuo anteeksi pyytämisen periaate on vähän epäselvä, jos on tahallaan tehty joku pahuus, niin mitä ne pelkät sanat siinä korjaa. Täytyy kertoa, miten aikoo parantaa toimintaansa jatkossa.
[/quote]
Anteeksi pyytäessään henkilö sanoo seuraavat asiat:
- olen pahoillani ja kadun sitä mitä tein sinulle
- nyt kun asiaa ajattelen, se oli mielestäni väärin, et ansainnut sellaista kohtelua
- aion pyrkiä toimimaan jatkossa paremmin
Minulle on sinänsä sama, millä tavalla nämä asiat sanotaan, kunhan henkilö oikeasti ajattelee noin. Jos ei ajattele, sanomisilla ei ole merkitystä. Ja osaan antaa anteeksi, olen harvinaisen vähän katkeroitumiseen taipuvainen. Jos on syytä uskoa että tästä elämä lähtee parempaan suuntaan, minua ei kiinnosta velloa menneissä, vaan annan mielelläni uusia mahdollisuuksia vaikka moniakin. En edellytä kumppaniltani virheettömyyttä, vaan sitä että tämä kykenee myöntämään omat virheensä (niitä me kaikki teemme, ei siinä mitään) ja haluaa pyrkiä parempaan.
ap
[/quote]
En osaa sanoa, onko ollut "käytännön hyvitystä". Mielestäni käytännössä tulisi päästä tilanteeseen, jossa tapahtumista voidaan puhua niin että meillä on niistä yhteinen tilannekuva. Ei niin, että minä käytän termiä "huono kohtelu" tai (joskus harvoin) "henkinen väkivalta" ja mies alkaa vängätä että minun olisi vain pitänyt asennoitua eri tavalla ja että syytän ja mustamaalaan häntä aiheettomasti.
Jos jostain asiasta ei voi puhua, se on minulle vakavan haavan merkki. Sellainen haava voi lopulta mädättää koko suhteen, jos sitä ei hoideta kuntoon. Tässä meillä on nyt ensimmäinen sellainen asia koko yhdessäolomme aikana, jota emme tunnu onnistuvan käsittelemään loppuun.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen että anteeksipyynnön puuttuminen ei ole se ongelma, isompi ongelma on se että se kertoo, että mies ei ole ymmärtänyt tehneensä pahaa ja väärin, ja vahingoittaneensa sinua. Pelkäät häntä aivan syystä, koska silloinhan tuo voi toistua, eikä hän silloinkaan kadu eikä näe tehneensä mitään väärin. Pelottavaa. Lähde.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 11:03"]
Luulen että anteeksipyynnön puuttuminen ei ole se ongelma, isompi ongelma on se että se kertoo, että mies ei ole ymmärtänyt tehneensä pahaa ja väärin, ja vahingoittaneensa sinua. Pelkäät häntä aivan syystä, koska silloinhan tuo voi toistua, eikä hän silloinkaan kadu eikä näe tehneensä mitään väärin. Pelottavaa. Lähde.
[/quote]
Olet aivan oikeassa. Ei niillä sanoilla sinänsä ole merkitystä, vaan sillä että mies ei ole pahoillaan, ei koe toimineensa väärin, ja tämän johdosta voi aivan hyvin tehdä saman uudelleenkin.
Mitä muuta voisin tehdä tilanteen parantamiseksi kuin lähteä suhteesta, alistua kohdeltavaksi väärin jatkossakin, tai nousta miestä vastaan yhtä suurella energialla jotta puntit olisivat sitten tasan, mutta samalla lukkiudumme käymään ikuista asemasotaa miehen vanhempien tavoin? Mitään näistä vaihtoehdoista en tunne omakseni.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 10:53"]
Etpä sinäkään ihan täyspäiseltä vaikuta, kun jankutat viime kesän tapahtumista yhä uudelleen ja uudelleen. Ei mikään ihme jos mies "puuskahtaa" anteeksi, pakkohan sen on jotain sanoa, jotta kaltaisesi sekopää saisi rauhan. Todellisuudessahan miehesi ei kadu ja pitää oikeutettuna sitä mitä on ikinä sanonutkin tai tehnytkin, muuten se aito anteeksipyyntö olisi tullut jo ajat sitten ja täysin luontevasti.
[/quote]
Kertoisitko ystävällisesti, minkälainen toiminta kuvailemassani tilanteessa olisi merkki ei-sekopäisyydestä?
En ole tähänkään asti jankuttamalla jankuttanut asiasta. Odotin useita kuukausia ennen kuin edes otin koko asiaa puheeksi, koska toivoin miehen tajuavan tilanteen itse. Sen jälkeen olen maininnut asiasta lähinnä herättyäni painajaisuneen ja oltuani silminnähden ahdistunut, jolloin mies on tullut kysymään mikä minua vaivaa.
Olen ajatellut nyt kokeilla sitä, että en enää mainitse asiasta mitään. Se vaihtoehto tuntuu kurjalta, koska silloinhan annan ikään kuin ymmärtää miehelle, että tilanne on ohi ja kaikki hyvin, ja suhde voi jatkua samanlaisena. Kun sitten mitta tulee täyteen ja jätän hänet, on mahdollista että hän yllättyy pahan kerran. Olen nuorempana ollut sellainen tunteitani ja ajatuksiani panttaava tyyppi, ja oppinut siitä eroon aikuisiällä. Tuntuu hieman hankalalta mennä ikään kuin takaisin tuohon puhumattomuuteen, kun kuitenkaan samaan aikaan en silti ole tyytyväinen tilanteeseen.
ap
Kysyn vielä jatkokysymyksen, jos nyt joku jaksaa lukea tänne asti:
Onko mielestänne mahdollista, että mies olisi ymmärtänyt virheensä ja katuisi, vaikka ei sitä minulle kerrokaan? Onko kenelläkään käynyt tällä tavoin? Minulle ne anteeksipyynnön sanat siis eivät juurikaan merkitse, vaan tieto siitä että mies ymmärtää ja pyrkii parantamaan. Entä jos onkin niin, että mies katuu ja pyrkii parantamaan, mutta ei vain kykene näyttämään sitä minulle (esim. tuon "voittamistarpeen" vuoksi, joka hänellä on poikkeuksellisen vahva)?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyytääkö mies muutoin anteeksi vai onko tuo ainoa tilanne, ku ei oo pyytäny loukkaavaa käytöstä anteeksi? Mun mielestä anteeksi pyytäminen on yksi olennaisimmista parisuhdetaidoista. Itse elin miehen kanssa, joka loukkaantui, kun pahoitin mieleni jostain asiasta ja mökötti niin kauan, että mä annoin periks ja pyysin anteeks, että olin edes ottanu asian esille.. lähdin suhteesta ja nyt ei tarvi edes miettiä koko asiaa..
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 12:14"]
Kysyn vielä jatkokysymyksen, jos nyt joku jaksaa lukea tänne asti:
Onko mielestänne mahdollista, että mies olisi ymmärtänyt virheensä ja katuisi, vaikka ei sitä minulle kerrokaan? Onko kenelläkään käynyt tällä tavoin? Minulle ne anteeksipyynnön sanat siis eivät juurikaan merkitse, vaan tieto siitä että mies ymmärtää ja pyrkii parantamaan. Entä jos onkin niin, että mies katuu ja pyrkii parantamaan, mutta ei vain kykene näyttämään sitä minulle (esim. tuon "voittamistarpeen" vuoksi, joka hänellä on poikkeuksellisen vahva)?
ap
[/quote]
Voi hyvinkin olla, että mies on tosissaan pahoillaan tapahtuneesta. Mutta miehet ovat jotenkin eri tavoin sisältä rakentuneita. Olen usein tehnyt sen havainnon, että miesten on tosi vaikea käsitellä syyllisyyttä oikein missään muodossa. Se tunne on vain keinolla millä hyvänsä siirrettävä itsestä poispäin. Siksi myöskin "vanhojen" haavojen ja asioiden esiinkaivelu saattaa herättää hyvinkin kielteisiä reaktioita. Itse naisena olen joutunut usein muistuttamaan itselleni "anna jo olla", eli taito tavallaan jättää jotain vain taakseen, eikä ehdoin tahdoin jatkaa asian vatvomista.
Moi ap, tässä vielä nro 5. Mietin, että ollaankohan suhteessa saman miehen kanssa... Ajattelutapasi ja pohdintasi kuulostaa myös samalta kuin oman pääni ajatukset.
Meillä siis jo lapsia ja lasten synnyttyä ongelmamme toden teolla vasta alkoivatkin. Lasten saanti kasvatti minua ehkä aiempaakin vastuullisempaan suuntaan, mutta miehelle tuli toimintatapoja, joita on ollut vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Syyttelen paljon kaikesta itseäni, enkä aina edes osaa erottaa kummassa vika ja onko tapani toimia oikeanlainen. Terapeuttini mielestä miehelläni on ongelmia, eikä mies niitä pysty myöntämään. Olemme myös aloittamassa pariterapian, kun mahdollista.
Meillä tyypillinen ongelma on riitatilanne, jota ei pystytä käsittelemään loppuun saakka. Mies on seuraavana päivänä unohtanut koko asian ja valmis jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pikkuriidoissa tuo toimiikin mainiosti, mutta ei näissä viimeisissä, joissa mies on ollut erittäin uhkaava ja kohdistanut tiettyä väkivaltaa minua kohtaan. Haluaisin käsitellä näin vakavat asiat perinpohjin, mutta mies on kyvytön käsittelemään asioita, vetoaa myös huonoon muistiinsa ja jään aivan yksin näiden tilanteiden jälkeen. Mies myös syyllistää minua omasta käyttäytymisestään. Vuosi siis mennyt tässä kriisissä, miksi en ole eronnut johtuu siitä, että jäisin käytännössä yksin ilman turvaverkkoja, ja omalle uralle ei jäisi aikaa. Mies kuitenkin ottaa vastuuta arjen pyörittämisestä ja suhde ilman suurempia odotuksia romanttisesta ja intiimistä kanssakäymisestä sinänsä toimii. Jos vain hyväksyisin sen, että joskus tulee tilanteita, kun jään kaiken vastuun kanssa yksin, enkä voi odottaa mieheltä mitään.
Mies on toki ottanut askeleita kohti väkivallattomuutta, käy sellaisessa väkivallan ehkäisemisohjelmassa. Hän ei kuitenkaan tunnu ymmärtäneen, miten pahasti on haavoittanut minua ja miksi en halua häntä enää lähelleni. Eli pitkä matka vielä hänellä kuljettavana. Ja meillä.
Ja minullekin sanallista anteeksipyyntöä tärkeämpää on oppia virheistään ja osoittaa se muuttamalla toimintaansa siten, että kummankin tarpeet parisuhteessa toteutuisivat. Loukanneen osapuolen pitäisi ymmärtää tekonsa vaikutukset toiseen ihmiseen ja olla aidosti pahoillaan. Tätä ei suhteessamme miehen puolelta tapahdu. Hän ei ymmärrä tehneensä väärin, eikä pyydä anteeksi. Hänen on kovin vaikeaa myöntää olevansa väärässä ja hyväksyä virheitään. Mutta jollain tasolla hän pyrkii hyvittämään, kai. Olisi vain mullekin tärkeää olla miehen kanssa, joka on suoraselkäinen, vastuuntuntoinen ja kykenee nöyrään anteeksipyyntöön. Mun mies on myös ulkopuolisin silmin semmoinen menestyvä, mukava ja luotettava. Kulissit on kunnossa ja ero tulisi yllätyksenä kaikille.
Voisin jatkaa pohdintoja/vertaistukea jatkossakin esim. anonyymilla sähköpostiosoitteella, jos ap haluat.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 09:27"]Anteeksi, että purkaudun tähän toisen ketjuun. Minä olen antanut anteeksi, liikaakin. Mies ei edes tunne sanaa "anteeksi", ainoa mitä hänestä irti saa on jos kysyy "oletko nyt ylpeä itsestäsi?" on vastaus "no en". Mieheni on eläkkeellä ja alkoholisti. Heti kun eläke tulee, niin on kuin rahat polttaisivat hänen tilillään. Alkaa istumaan kuppilassa aamusta iltaan. Juo rahansa 1-2 vk:n sisällä ja olettaa, että loppukuun elätän häntä. Hän on selvinpäin (mitä harvoin on) erittäin ihana, ja noissa kuppiloissa on mainio seuramies. Mutta pää on alkanut jo lahota, joutuu hankaluuksiin, tappeluihin, ryöstetyksi (nytkin maanantaina ryöstettiin vuokrarahat mitkä piti minulle antaa). Ja silti hän on kaikkien kavereiden mielestä niin ihana, että kukaan ei uskoisi mikä helvetti täällä kotona on.
Jatkuvaa henkistä väkivaltaa, ja välillä myös käy käsiksi. Tälläkin viikolla olin aamulla töihin lähdössä ja meille tuli jotain sanaharkkaa, niin mies kävi vääntämään ranteestani ja kysyi: "haluatko mennä duuniin ilman ambulanssia ja poliisia?" . Henkinen väkivalta suhteessamme on sitä, että koskaan ei voi luottaa toisen lupauksiin. On aikoja, jolloin kaikki menee erittäin ihanasti. Mies tekee kotitöitä, on kotona kun tulen töistä jne, käy kaupassa. Mutta useammin on niitä aikoja kun hän on luvannut nuo kaikki tehdä, mutta hän onkin viettänyt päivän lähiön rupuisimmassa kuppilassa, tulee kotiin perseet olalla tai jopa jättää tulematta kun sammuu jonkun rappukäytävään.
Hän lupailee kerta toisensa jälkeen asioiden muuttuvan, mutta kuukausi kuukaudelta tilanne toistuu. Mies ei edes tunne sanaa "anteeksi", ja vaikka sitä hokisikin niin minun olisi vaikea uskoa. Hänen olisi todella muututtava, ja silloin tuon "anteeksi" pitäisi tulla koko sydämestä.
[/quote]
Hän on addikti. Tuo on addiktin perusrepertuaaria..
Minä koin erossa jotain samaa kuin joku muukin tässä ketjussa: ex, joka oli lähdössä toisen naisen matkaan, käyttäytyi minua kohtaan yhden painajaismaisen viikonlopun ajan ympäri vuorokauden niin järkyttävästi, että jouduin shokkiin, oksentelin ja pyörtyilin. Kun juoksin vessaan oksentamaan, en ehtinyt saada ovea lukkoon ja hän tuli perässä huutamaan ja raivoamaan, kun syleilin pöttöä. Hän kävi myös lievästi käsiksi. Mustelmilleni hän nauroi...
Itselleni tämä aiheutti trauman (ihan siis fyysisiäkin rajuja oireita), kesti vuosia päästä yli.
Minulle pahinta oli henkinen väkivalta, se että hän satutti minua tahallaan ja osoitti saavansa nautintoa siitä. Hänellä oli myös erossa pari ekaa vuotta tarve häpäistä minua jonkinlaisena outona seurauksena siitä, ettei tuntenut minkäänlaista häpeää itse.
Vuosikausia myöhemmin hän sanoi katuvansa, kun uusi nainen oli osottautunut hänestä virheeksi.
Olisin tarvinnut paljon aikaisemmin, että hän olisi katunut edes sitä suoraa satuttamista (psyykkistä ja fyysistä). Olisin silloin traumatisoitunut vähemmän.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 14:38"]
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 12:14"]
Kysyn vielä jatkokysymyksen, jos nyt joku jaksaa lukea tänne asti:
Onko mielestänne mahdollista, että mies olisi ymmärtänyt virheensä ja katuisi, vaikka ei sitä minulle kerrokaan? Onko kenelläkään käynyt tällä tavoin? Minulle ne anteeksipyynnön sanat siis eivät juurikaan merkitse, vaan tieto siitä että mies ymmärtää ja pyrkii parantamaan. Entä jos onkin niin, että mies katuu ja pyrkii parantamaan, mutta ei vain kykene näyttämään sitä minulle (esim. tuon "voittamistarpeen" vuoksi, joka hänellä on poikkeuksellisen vahva)?
ap
[/quote]
Voi hyvinkin olla, että mies on tosissaan pahoillaan tapahtuneesta. Mutta miehet ovat jotenkin eri tavoin sisältä rakentuneita. Olen usein tehnyt sen havainnon, että miesten on tosi vaikea käsitellä syyllisyyttä oikein missään muodossa. Se tunne on vain keinolla millä hyvänsä siirrettävä itsestä poispäin. Siksi myöskin "vanhojen" haavojen ja asioiden esiinkaivelu saattaa herättää hyvinkin kielteisiä reaktioita. Itse naisena olen joutunut usein muistuttamaan itselleni "anna jo olla", eli taito tavallaan jättää jotain vain taakseen, eikä ehdoin tahdoin jatkaa asian vatvomista.
[/quote]
Minä kyllä osaan jättää asioita taakseni ja päästää irti niistä. Tässä suhteessa se vain ei ole auttanut. Nämä ikävät tilanteet palaavat, eivät kovin usein mutta silloin tällöin. Niin kauan kuin uusin tilanne oli edellisiä lievempi ja vähemmän haavoittava, uskoin että asia korjaantuu omalla painollaan. Nyt kuitenkin tämä uusin on ollut niin vaikea, että siinä mentiin jo suhteen alkuaikojenkin vaikeuksiin verrattuna uudelle tasolle. Jos nyt vain annan asian olla ja esim. teen lapsen tämän miehen kanssa (olemme jo sen ikäisiä että asialla on kiire), miten voin luottaa siihen ettei sama toistu jatkossakin yhtä pahana tai pahempana? En antaisi itselleni anteeksi sitä, jos oma lapseni joutuisi olemaan paikalla sellaisessa tilanteessa.
ap
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 10:13"]
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 09:16"]
Minun appiukkoni ei pysty pyytämään anteeksi, eikä näkemään tekemiään vääryyksiä. On pilkannut ja pistänyt anoppia alas jo 50 vuotta, pettänyt, saanut lehtolapsenkin (josta on vain ylpeä!), mahd käyttänyt myös fyysistä väkivaltaa. Kyseessä myös ns ulkoisesti "hyvä" mies, erittäin korkeasti koulutettu, johtajan uran tehnyt, suurituloinen jne. Häntä parisenkymmentä vuotta sivusta seuranneena olen todennut että suhde hänen kanssaan on mahdollinen vain koska anoppi selittelee itselleen aina kaikki parhain päin ja jotenkin oudosti katsoo miestään ylöspäin. Lisäksi veikkaan että apella on jonkin sortin persoonallisuushäiriö. Eli jos tällainen elämä ei vaikuta ap:stä hyvältä niin en lähtisi siihen, mies tuskin muuttuu tässä asiassa ajan kanssa.
[/quote]
Minun appivanhemmillani on myös aika omalaatuinen suhde. He kuitenkin ovat tasaväkisempi "taistelupari", tai ainakin siltä ulospäin näyttää. Apella on samanlaisia vihanhallintaongelmia (ollut?) kuin miehelläni, mutta hänen tapauksessaan se on mennyt jo fyysiseen kajoamiseen asti. Tosin silloin heillä oli lapsia, meillä ei vielä ole. Mietin, minkälaiseksi meidän suhteemme mahdollisesti muuttuisi jos siihen tulisi lapsi.
Miehelleni näyttäisi muodostuneen sellainen käsitys parisuhteesta, että kumpikin ajaa siinä aggressiivisesti omaa etuaan ja heikko ei saa olla. Tämä on todella kaukana siitä, mitä omalta suhteeltani toivoisin. Haluan voida suhteessani olla rauhassa, rentoutua ja jättää taistelut työpaikalle, ja luottaa siihen että toinen ajattelee automaattisesti myös minun etuani, vaikka en olekaan sitä jatkuvasti valvomassa ja vaatimassa. Ajatuksiani ei tarvitse kyetä lukemaan vaan kerron kyllä selkeästi toiveistani ja tarpeistani. Mies kyllä myös kuuntelee minua ja pyrkii huomioimaan. Mutta tuohon anteeksipyyntöön hän ei vain ole pystynyt.
ap
[/quote]
Mitä hyvää tossa miehessä nyt muka on?