Alle vuoden ikäinen lapsi ja parisuhde-vertaistukea?

[quote author="Vierailija" time="06.08.2015 klo 17:14"]

Kiitos sinulle "saman miehen kanssa 20 vuotta"! Annoit ajattelemisen aihetta. Olen aina ollut kova stressaamaan ja masentumaan herkästi, ehkä siitäkin pitäisi pyrkiä eroon ja lakata kuvittelemasta millaista elämän pitäisi nyt olla. Sen sijaan hyväksyn sen että se on nyt tällaista, aikansa kutakin, toivottavasti :) ainakin kirjoituksesi loi minulle uskoa tulevaan, vähän taisin itkeäkin- hemmetin hormoonit :D Pelastit mun päivän! Ties vaikka enemmänkin. :) Ap

[/quote]

Hyvä, jos jotain tuli sellaista, mitä voit miettiä ja mistä voisi tulla jokin oivallus, mikä sopisi teidän suhteeseen. En heti aloituksesta itsekään tainnut ymmärtää, mistä teillä on kyse ja ekassa vastauksessa vähän oioin mutkat suoriksi. Mutta tarkennuksestasi tajusin paremmin ja aloin miettimään, että oliko se meilläkään oikeasti niin helppoa ensimäisen lapsen syntymän jälkeen. Mieleeni tuli monia tilanteita, missä kuvittelin muiden elävän erilaista elämää ja suhteiden olevan toisenlaisia. Olin hyvää vauhtia suorittamassa perhe-elämää ja jakamassa itseäni : tästä pala vauvalle, tästä pala miehelle, tästä pala kotitöihin, tästä pala kaikkeen, että olisin hyvä ihminen, äiti, vaimo ja kaikkea mahdollista. Kun jäi kotiin äitiyslomalle, kodista tuli työpaikka, eikä se enää ollut koti. Siellä alkoi suorittamaan kaikkea, ihan kuin töissä teki. Lisäksi sisältä kumpusi niin monenlaista asioita, joita ei osannut heti tajuta. Vaikka olin aikuinen ihminen, tuntui, kuin äidin hahmo olisi roikkunut kattonurkassa ja sormi ojossa selittänyt, että sitäkään et ole tehnyt ja olisihan se pitänyt uskoa, että et saa tuotakaan tehtyä. Kaikilla ei toki ole tällaisia paineita. Mutta kerronkin itsestäni. Otin jotenkin vauvan, kodin ja miehen työpaikakseni ja aloin tekemään hyvää työtä ja hoitamaan jopa aikuista miestä, että hän olisi onnellinen ja tyytyväinen.

Koin epäonnistuneeksi itseni, kun elämä ei ollutkaan sitä, että työnnän onnellisena tyytyväistä vauvaa vaunuissa auringonlaskuun miehen lempeästi hymyillen vieressä. Olinkin väsynyt, tissit suihkusi maitoa, vauva karjui yötä päivää, mies oli väsynyt ja sitä perkeleen aurinkoakaan ei näkynyt :)

Kyllä te selviätte. Jossain vaiheessa se esikoinen opettaa juuri siinä mielin vanhemmaksi, että kaikkea ei voi hallita. On vain lilluttava siinä laineilla ja mentävä ja otettava vastaan, mitä tulee. Stressiherkkyydestä ei välttämättä pääse koskaan eroon. Mutta on yritettävä luottaa, että elämä kannattelee ja vie eteen päin.

Te ette ole epäonnistuneet ja mitään ei ole mennyt pieleen. Olette ihan tavallinen pari, kenelle on syntynyt vauva ja jotka ovat ihan uuden tilanteen edessä. Kuka sitä osaisi olla yhtäkkiä isä ja äiti ja perhe, kun vauva syntyy. Ja tulevaisuudessa, kuka osaisi olla koululaisen isä ja äiti heti tai murrosikäisen. Esikoisen tehtävä on aika kova, kun se meistä joutuu kasvattamaan vanhempia itselleen. Ei se parisuhde siinä muutostilanteessa voikaan säilyä entisellään ja ei ole tarkoituskaan. Se muuttuu ja muuttaa muotoaan koko ajan.

Toivon todellakin sydämestäni, että olette parinkymmenen vuoden päästä opettelemassa elämää, miten eletään, kun aikuinen lapsi/lapset muuttaa pois ja katsotte toisianne silmiin ja mietitte, että tässä ollaan ja paljon on yhdessä koettu ja nyt on taas uuden opettelua, kun opettelette elämään kahdestaan.

Se 20v jne...

Sopikaa miten huolehditte arjesta ja parisuhteesta. Seksi ei ole mikään kovin hyvä mittari, kuten itsekin totesit. Tärkeintä on huomioiduksi tuleminen, tunne siitä että toinen arvostaa, yhteinen halu elää yhteistä elämää. Teillä on ihan kaikkein rankin pikkulapsiaika menossa ja väsymys, arkirutiinit ja arkikaaos, erilaiset elämät (työ, koti, harrastukset, kaverit - isoja muutoksia ja eroja pariskunnan välillä) ja päivä kerrallaan eläminen pistävät parisuhteen koville.

Tässä pari vinkkiä:

- jutelkaa siitä mikä teistä tuntuu hyvältä ja mikä huonolta, antakaa toisillenne lupa puhua "minusta tuntuu ikävältä kun" -muodossa, välttäkää "mua ärsyttää kun SÄ AINA" -viritelmiä

- sopikaa miten kohtaatte, kun toinen tulee töistä ja toinen on ollut kotona lapsen kanssa: haluaako töistä tullut esim. 10-15 minuuttia hengähdystaukoa, ennen kuin kotona ollut mökkihöperö kaataa päivän "tapahtumat" niskaan (tauon jälkeen on helpompi pysähtyä kuuntelemaan) vai olisiko hyvä, että olisi lentävä vaihto ovella ja se mökkihöperö lähtisi 20-30 minuutin kävelylenkille

- kertokaa mitä arvostatte toisissanne vanhempina ja miksi olette hyviä vanhempia juuri teidän lapsellenne

- halatkaa joka päivä, antakaa suukko joka päivä! yksikin kerta riitttää, mutta näinkin simppeli juttu pitää toisen lähellä ja tulee kosketettua toista

- harrastakaa muutakin läheisyyttä kuin seksiä, esim. hartiahieronta puolin ja toisin on helppo ja ihana juttu (jos seksin harrastamiseen on paineita aina kun on läheisyttä, niin sopikaa ääneen että nyt on vain rentoutushetki, eikä tähän liity erotiikkaa ollenkaan, ollaan vain lähekkäin)

- sopikaa kodinhoitohommista, esim. mies vastaa omista pyykeistään, lauantaisin siivotaan yhdessä, ruokaa koitetaan laittaa isompi satsi kerralla ja pakastaa jne., mikä nyt teillä auttaakin arjessa jaksamista. se joka on vauvan kanssa kotona on oikeasti ensisijaisesti vastuussa vauvasta ja vasta sitten tulevat kotihommat, joten etenkin tuossa 6 kk:n hujakoilla usein ilmenevä "wää, en tykkää mistään, ota syliin - laita lattialle - ota syliin - käännä toisinpäin - anna lelu" -rumba, jossa vauva on keskimäärin 2 minuuttia kerrallaan tyytyväinen, on aikamoinen rasite jos yrittää samalla tehdä jotain kotihommia :)

- huolehdi itse siitä, että näet riittävästi muita aikuisia! koita pitää kiinni harrastuksista, etsi uusia tuttavuuksia vaikka perhekahvilasta (kaikkien kanssa ei tarvitse lyöttäytyä sydänystäviksi, vaan riittää että kahdella mökkihöperöllä on joku oikea juttukumppani edes pari kertaa viikossa - elämäntilanne yhdistää juuri sillä hetkellä)

- juttele sellaisten perheiden kanssa, jossa on jo vuoden tai pari vanhempia lapsia ja kysy miten arki on muuttunut. usein esikoisen saaneille tulee vauvavuoden aikana "tätäkö tää nyt sitten on koko loppuelämä" -ahdistus, vaikka muutaman vuoden päästä lapsi kärttää kavereille yökylään, osaa itse käydä vessassa, opettelee ajamaan pyörällä, leikkii itsekseen ja nukkuu yöllä enimmäkseen heräämättä.

Se vauvan eka vuosi on suurinta muutoksen aikaa koko perheelle, kun tulee muutoksia rooleihin, vastuisiin, muiden odotuksia perhettä kohtaan ja lisäksi vauvan temperamentti ja hyvinvointi vaikuttavat arkeen paljon. Ekan vuoden aikana tavoitteena on lähinnä pitää vanhemmat terveinä ja järjissään. Toka vuosi onkin sitten erilainen, koska lapsi oppii kävelemään ja lähtee "maailmalle", oppii koko ajan uutta ja harjoittelee vaikka mitä. Tokan vuoden aikana tavoitteena on lähinnä pitää lapsi hengissä ja esitellä maailmaa hänelle. Kolmas vuosi on taas erilainen, yleensä perheessä nukutaan jo hyvin, lapsella on juttuvaihe päällä ja pääsee ihan eri tavalla tutustumaan lapseen ja siihen mitä juuri tämän lapsen mielessä liikkuu. Vanhemmilla on ehkä enemmän aikaa ja halua harrastaa, lapsi uskalletaan antaa hoitoon vaikka MLL:n hoitajalle ja arki on asettunut uomiinsa. Kolmannen vuoden aikana voi jo paremmin nähdä, millainen perhe meillä oikeastaan onkaan ja mitä me tykkäämme tehdä yhdessä ja erikseen.

Uppista.

Viis kk on tosi lyhyt aika! Meillä ei ollu yhtään seksiä siihen mennessä. Anna itsellesi armoa. Vaikeaa voi olla mut kerro miehelle miltä tuntuu ja että tuo ei kestä ikuisesti. Älkää lopettako puhumista! On normaalia olla väsynyt.

Musta tuntuu että meillä ei parisuhde tule kukoistamaan ennen kun lapsi on selkeästi isompi. Vauva-aika meni kivasti mutta kun lapsi täytti vuoden niin arki alkoi olla niin hektistä ja väsyttävää että parisuhde on vähän jäänyt. Seksiä on noin kerran viikossa, joskus harvemminkin. Iltaisin ei vain tahdo kiinnostaa muu kuin oman pään nollaaminen ja nukkumaanmeno. Silloin kun saadaan lapsi hoitoon, meillä on tosi mukavaa kaksin ja ollaan lähekkäin. Kinastelutkin jää heti pois kun ei ole 2-vuotiasta kiristämässä hermoja...
.
Anteeksi, ei tästä nyt varmaan ollut apua mutta että näinkin se voi mennä. Uskallan väittää että ihan yleistä on ettei se parisuhde ole enää ihan samanlainen kuin ennen lapsia. Lapsi ja arjen pyöritys syö vaan niin suuren osan ajatuksista ja jaksamisesta.

Sellaisen neuvon antaisin kuitenkin minäkin että nauti nyt siitä vauvasta kun se on pieni! Se on niin ohikiitävä hetki. Kyllä te miehen kanssa ehditte viettää aikaa vähän myöhemminkin. Nuku jos väsyttää, älä paineile seksistä. Puhukaa ongelmista ettei tule väärinkäsityksiä.

[quote author="Vierailija" time="06.08.2015 klo 14:17"]

Sellaisen neuvon antaisin kuitenkin minäkin että nauti nyt siitä vauvasta kun se on pieni! Se on niin ohikiitävä hetki. Kyllä te miehen kanssa ehditte viettää aikaa vähän myöhemminkin. Nuku jos väsyttää, älä paineile seksistä. Puhukaa ongelmista ettei tule väärinkäsityksiä.

[/quote]

Tahdon täsmentää, ettei minulle seksi ole tässä tärkeintä. Vaan se, että arki tuntuu siltä että eletään sitä saman katon alla, mutta silti jotenkin erikseen. Mies on töistä niin väsynyt, että kaikki mitä sanon kuulostaa hänen korvaansa nalkuttamiselta, ja yritäpä siinä sitten puhua. Yleensä olen itsekin niin väsynyt, että mielummin olen hiljaa. Voi mennä päiviä ettei kosketa toisiimme. Nyt vasta olen alkanut nauttimaan itse vauvasta, oli niin hirveää se alku että usein mietin oliko tämä virhe. Vaikka siis rakastan lasta yli kaiken! Kai sitä vaan pitää antaa aikaa....

ap

[quote author="Vierailija" time="06.08.2015 klo 14:04"]

Miten teidän parisuhde on jaksanut uuden elämän muutoksen, varsinkin jos esikoinen kyseessä? Meillä 5 kk vauva, joka oli ekat 3 kk todella haastava, sai kanniskella itkevää lasta lähes yötä päivää. Nyt vasta alkanut nukkumaan hieman paremmin ja päivätkään eivät ole pelkkää itkua. Oma mieliala on silti tosi maassa, eikä parisuhteen hoitamiseen tahdo löytä aikaa eikä energiaa. 

Huomaan, että minä olen ollut se joka on ennen jaksanut panostaa ja hoitaa suhdetta. Nyt kun en jaksa, tuntuu että korttitalo romahtaa. Seksiä on pari kertaa viikossa, mutta se onkin ainut läheisyys jota meillä on. Seksikään ei ole hääviä, tuntuu etten jaksa olla siinä mukana ja miehen tarpeiden tyydytys menee etusijalle. Tähän liittyy myös tyytymättömyys omaan vartaloon, jolloin lähinnä ahdistaa seksihetket...

Ollaan yritetty puhua, itkettykin, mutta tuntuu että en jaksa enää nähdä vaivaa. Annan arjen vain lipua eteenpäin ja odotan että helpottaa. Mutta meneekö kaikki vain huonompaan suuntaan jos asioille ei tee mitään?

Kokemuksia?

[/quote]

Miksi elämää pitää koko ajan tehdä. Elämäähän eletään ja se lipuu. Kuten parisuhdekin. Se elää perheenä ja arjessa ja kokonaisuutena.

En osaa sinulle neuvoja antaa, koska itse ajattelen, että olemme eläneet elämää. Perustaneet perheen, pitäneet huolta lapsista. Eläneet arkea. Olleet välillä väsyneitä ja välillä pirteämpiä. Välillä on ollut suurta surua ja kauhua, kun on istuttu sairaalassa jonkun lapsen vieressä ja odotettu viestiä, että selviääkö. On yhdessä käyty keskenmenojen surut lävitse. On taisteltu eteen päin, vaikka välillä oli rahaa vähän. On iloittu, kun on helpottanut.

On vain eletty ja elämällä on tapana lipua eteen päin. Se on parasta. Arkea ja yhteistä vastuuta niistä pienistä, jotka olemme saaneet ja jotka kohta muuttavat kotoa pois.

Olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta, mutta kummallakin on silti myös oma elämä. Koko ajanhan elämä muuttuu. Tulee lapsia, alkaa koulut, siirtyvät opiskelemaan, muuttavat pois kotoa, tuovat seurustelukumppaneitaan. Samaan aikaan omat vanhemmat vanhenee, heitä autetaan ja haudataan heidät ja surraan. Kohta olemme kahdestaan ja taas tulee uusi elämäntilanne. Elämä, se lipuu eteen päin.

[quote author="Vierailija" time="06.08.2015 klo 14:30"]

[quote author="Vierailija" time="06.08.2015 klo 14:04"]

Miten teidän parisuhde on jaksanut uuden elämän muutoksen, varsinkin jos esikoinen kyseessä? Meillä 5 kk vauva, joka oli ekat 3 kk todella haastava, sai kanniskella itkevää lasta lähes yötä päivää. Nyt vasta alkanut nukkumaan hieman paremmin ja päivätkään eivät ole pelkkää itkua. Oma mieliala on silti tosi maassa, eikä parisuhteen hoitamiseen tahdo löytä aikaa eikä energiaa. 

Huomaan, että minä olen ollut se joka on ennen jaksanut panostaa ja hoitaa suhdetta. Nyt kun en jaksa, tuntuu että korttitalo romahtaa. Seksiä on pari kertaa viikossa, mutta se onkin ainut läheisyys jota meillä on. Seksikään ei ole hääviä, tuntuu etten jaksa olla siinä mukana ja miehen tarpeiden tyydytys menee etusijalle. Tähän liittyy myös tyytymättömyys omaan vartaloon, jolloin lähinnä ahdistaa seksihetket...

Ollaan yritetty puhua, itkettykin, mutta tuntuu että en jaksa enää nähdä vaivaa. Annan arjen vain lipua eteenpäin ja odotan että helpottaa. Mutta meneekö kaikki vain huonompaan suuntaan jos asioille ei tee mitään?

Kokemuksia?

[/quote]

Miksi elämää pitää koko ajan tehdä. Elämäähän eletään ja se lipuu. Kuten parisuhdekin. Se elää perheenä ja arjessa ja kokonaisuutena.

En osaa sinulle neuvoja antaa, koska itse ajattelen, että olemme eläneet elämää. Perustaneet perheen, pitäneet huolta lapsista. Eläneet arkea. Olleet välillä väsyneitä ja välillä pirteämpiä. Välillä on ollut suurta surua ja kauhua, kun on istuttu sairaalassa jonkun lapsen vieressä ja odotettu viestiä, että selviääkö. On yhdessä käyty keskenmenojen surut lävitse. On taisteltu eteen päin, vaikka välillä oli rahaa vähän. On iloittu, kun on helpottanut.

On vain eletty ja elämällä on tapana lipua eteen päin. Se on parasta. Arkea ja yhteistä vastuuta niistä pienistä, jotka olemme saaneet ja jotka kohta muuttavat kotoa pois.

Olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta, mutta kummallakin on silti myös oma elämä. Koko ajanhan elämä muuttuu. Tulee lapsia, alkaa koulut, siirtyvät opiskelemaan, muuttavat pois kotoa, tuovat seurustelukumppaneitaan. Samaan aikaan omat vanhemmat vanhenee, heitä autetaan ja haudataan heidät ja surraan. Kohta olemme kahdestaan ja taas tulee uusi elämäntilanne. Elämä, se lipuu eteen päin.

[/quote]

Tarkoitin lipumisella ehkä sitä, että huomaan asioiden menevän koko ajan huonompaan suuntaan jos niiden antaa kulkea eteenpäin omalla painollaan. Asiat kasaantuu, alkaa katkeroitumaan... Ehkä meidän suhde ei sitten ole tarpeeksi vahva jos se ei kestäkään ilman, että siihen panostaa :(

ap

En viitsi lainata ketjua, ettei mene pitkäksi. Mutta kyllä suhteenne kestää, jos ette ala stressaamaan, että elämä on nyt tällaista. Parisuhteessa tulee erilaisia aikoja, jolloin kumpikin tai toinen on äärettömän väsynyt ja elämä menee vain juuri lipumiseksi, kun ei muuta jaksa. Se kuuluu siihen suhteeseen ja siinä punnitaan sen kestävyys. Kestävyyttä ei punnita sillä, onko riittoja ja tapellaanko. Vaan juuri niinä päivinä,kun ei jaksa aina rakastaakaan, kun on itse niin väsynyt.

Toisaalta muistan itse vallan hyvin alkuaikoina, kun mietin varmaan ihan samanlaisia asioita, kuin sinä. Että kestääkö tämä, kun tämä on nyt tällaista. Esikoinen oli koliikkivauva, mies pätkätöissä ja miehellä ahdisti, kun ei tiennyt, vakinaistetaanko paikkaa. Kuvittelin, että muilla on hehkeää ja lempi leiskuu ja elämä erikoista. Koko ajan tunnetta ja toisen tukemista yms. Kunnes tosiaan tajusin, että pitkässä parisuhteessa on aikoja, jolloin ei aina niin jaksa rakastaa, mutta se muuttuu taas toiseksi jossain toisessa vaiheessa.

Kunhan toivottavasti teillä on puheyhteys. Juuri siitä, että saatte sanottua, että silti minä sinua rakastan, vaikka nyt en niin jaksa rakastaa.  Seksiinkin tulee taukoja pitkissä suhteissa. Aina ei niin sitäkään jaksa. Kumpikaan. Siitäkin kannattaa puhua. Puhua siitäkin, että oma kroppa tuntuu oudolta. 

Harva ihminen on valmis vanhemmaksi, kun lapsi syntyy. Harva ihminen on valmis pitkään parisuhteeseen, kun siihen alkaa. Se on melkoista opettelua. Esikoinen opettaa meitä vanhemmiksi ja samalla myös muuttuvaan parisuhteeseen. Jokaisella parilla menee omalla tavallaan nämä asiat eteen päin. On pareja, joilla heti syntymän jälkeen seksi luistaa, naisella mahalihakset sixpäkki ja seksi maistuu villinä ja lapsi nukkuu ja on lapsella lapsenvahteja. Sitten on meitä tavallisiakin, jotka olivat varsinkin esikoisen aikaan, kun kaikki oli uutta, ihan uupuneita ja nääntyneitä ja ihmeissään ja pelotti. Maha tuntui kauhealta ja rinnatkin omituisilta ja mietti, että onko parisuhdekaan enää mitään, kun tässä vain puurretaan eteen päin. 

Jossain vaiheessa päästi irti ja ajatteli, että tämä on sitä elämää ja tämä lipuu. Jos ei kestä, niin ei kestä. Mutta sitä ennen voi yrittää puhua. Minulle oli ihan uutta myös se, että mies koki töiden jälkeen väsyneenä raskaaksi sen, että yksinäisyydessäni kerroin heti kaiken, kuinka raskas päivä oli ollut. Mies koki sen syytökseksi ja koko huonoa omaatuntoa. En sitä sillä tarkoittanut, mutta miehellä oli työpäivän aikana omat ajatukset ja koki sanomani toiseksi, kuin tarkoitin. Toisaalta mies kuvitteli alussa, että minähän saan levätä kotona ja hän on töissä. Kun tulee kotiin, minä olen levännyt ja olen valmis antamaan hänen levätä. Niin paljon luuloja, kun emme puhuneet alussa.

Ajatukset selkiintyivät, kun sai paremmin nukuttua ja kaikki ei ollut kaaosta päässä. Kasvoi vihdoin sen esikoisen vanhemmaksi ja tajusi, että niin se toinenkin tekee omalla tavallaan. Ja meidän pitää olla vanhempia. Ja antaa sen elämän lipua, kun ei voi muuta.

Tuli pitkä kirjoitus, enkä tiedä, onko tästä sinulle mitään apua. Mutta uskon, että suhteenne kestää. Olette vain uudessa tilanteessa ja väsyneitä. Hormoonisi hyrräävät niin kauan, kuin imetät. Tunteet ovat suurempia ja epätoivokin. Se helpottaa, kun lopetat imettämisen. Kun saat taas muutakin elämää, kuin kodin ja vauvan. Jos pystyt jonain päivänä makaamaan miehesi kainalossa vauva välissänne ja ajattelemaan, että tässä olemme me. Me juuri ja muuta emme tarvitse. Silloin olette voiton puolella.

Toivotan teille kaikkea hyvää elämäänne

t. se, joka on lipunut elämää yhdessä saman miehen kanssa 20 vuotta

Laitan tämän ketjun itselleni talteen, jos vielä vastaat tähän ja haluat jatkaa juttelua aiheesta. Minun pitää vähäksi aikaa tästä lähteä käymään asioilla, joten löydän tämän sitten

t. 20v saman miehen kanssa

Parisuhde todennäköisesti huononee todella paljon, jos pariskunta hankkii lapsia. Tämä on todettu lukuisissa tutkimuksissa. Tilanteesi ei ole mitenkään tavaton. Itse asiassa olisi yllätys, jos teillä menisi yhtä hyvin kuin ennen.

[quote author="Vierailija" time="06.08.2015 klo 14:14"]Musta tuntuu että meillä ei parisuhde tule kukoistamaan ennen kun lapsi on selkeästi isompi. Vauva-aika meni kivasti mutta kun lapsi täytti vuoden niin arki alkoi olla niin hektistä ja väsyttävää että parisuhde on vähän jäänyt. Seksiä on noin kerran viikossa, joskus harvemminkin. Iltaisin ei vain tahdo kiinnostaa muu kuin oman pään nollaaminen ja nukkumaanmeno. Silloin kun saadaan lapsi hoitoon, meillä on tosi mukavaa kaksin ja ollaan lähekkäin. Kinastelutkin jää heti pois kun ei ole 2-vuotiasta kiristämässä hermoja...
.
Anteeksi, ei tästä nyt varmaan ollut apua mutta että näinkin se voi mennä. Uskallan väittää että ihan yleistä on ettei se parisuhde ole enää ihan samanlainen kuin ennen lapsia. Lapsi ja arjen pyöritys syö vaan niin suuren osan ajatuksista ja jaksamisesta.
[/quote]Todennäköisesti sinä alat olla parisuhteeseen tyytyväisimpi, kun lapsi kasvaa. Miehillä tällaista kehitystä ei ole, vaan parisuhdetyytyväisyys pysyy selvästi aikaisempaa huonompana, kunnes lapsi muuttaa pois kotoa. Toki tilalle tulee muita onnellisuuden lähteitä, mutta ei kannata odottaa teidän välienne palaavan ennalleen. -10

Me asutaan puolison kanssa eri asunnoissa, tai on aina asuttu. Silloin kun toista näkee se kohtaaminen on aina niin intesiivistä, sitä oikeesti odottaa. Kokeiltiin kerran kuukauden verran asua samassa kämpässä mut kyl meille vaan sopii paremmin omat asunnot, vauvankin kanssa

[quote author="Vierailija" time="06.08.2015 klo 15:51"][quote author="Vierailija" time="06.08.2015 klo 14:14"]Musta tuntuu että meillä ei parisuhde tule kukoistamaan ennen kun lapsi on selkeästi isompi. Vauva-aika meni kivasti mutta kun lapsi täytti vuoden niin arki alkoi olla niin hektistä ja väsyttävää että parisuhde on vähän jäänyt. Seksiä on noin kerran viikossa, joskus harvemminkin. Iltaisin ei vain tahdo kiinnostaa muu kuin oman pään nollaaminen ja nukkumaanmeno. Silloin kun saadaan lapsi hoitoon, meillä on tosi mukavaa kaksin ja ollaan lähekkäin. Kinastelutkin jää heti pois kun ei ole 2-vuotiasta kiristämässä hermoja...
.
Anteeksi, ei tästä nyt varmaan ollut apua mutta että näinkin se voi mennä. Uskallan väittää että ihan yleistä on ettei se parisuhde ole enää ihan samanlainen kuin ennen lapsia. Lapsi ja arjen pyöritys syö vaan niin suuren osan ajatuksista ja jaksamisesta.
[/quote]Todennäköisesti sinä alat olla parisuhteeseen tyytyväisimpi, kun lapsi kasvaa. Miehillä tällaista kehitystä ei ole, vaan parisuhdetyytyväisyys pysyy selvästi aikaisempaa huonompana, kunnes lapsi muuttaa pois kotoa. Toki tilalle tulee muita onnellisuuden lähteitä, mutta ei kannata odottaa teidän välienne palaavan ennalleen. -10
[/quote]
Eivät tosiasiat alapeukuttamalla muutu. -10

[quote author="Vierailija" time="06.08.2015 klo 16:15"]

[quote author="Vierailija" time="06.08.2015 klo 15:51"][quote author="Vierailija" time="06.08.2015 klo 14:14"]Musta tuntuu että meillä ei parisuhde tule kukoistamaan ennen kun lapsi on selkeästi isompi. Vauva-aika meni kivasti mutta kun lapsi täytti vuoden niin arki alkoi olla niin hektistä ja väsyttävää että parisuhde on vähän jäänyt. Seksiä on noin kerran viikossa, joskus harvemminkin. Iltaisin ei vain tahdo kiinnostaa muu kuin oman pään nollaaminen ja nukkumaanmeno. Silloin kun saadaan lapsi hoitoon, meillä on tosi mukavaa kaksin ja ollaan lähekkäin. Kinastelutkin jää heti pois kun ei ole 2-vuotiasta kiristämässä hermoja... . Anteeksi, ei tästä nyt varmaan ollut apua mutta että näinkin se voi mennä. Uskallan väittää että ihan yleistä on ettei se parisuhde ole enää ihan samanlainen kuin ennen lapsia. Lapsi ja arjen pyöritys syö vaan niin suuren osan ajatuksista ja jaksamisesta. [/quote]Todennäköisesti sinä alat olla parisuhteeseen tyytyväisimpi, kun lapsi kasvaa. Miehillä tällaista kehitystä ei ole, vaan parisuhdetyytyväisyys pysyy selvästi aikaisempaa huonompana, kunnes lapsi muuttaa pois kotoa. Toki tilalle tulee muita onnellisuuden lähteitä, mutta ei kannata odottaa teidän välienne palaavan ennalleen. -10 [/quote] Eivät tosiasiat alapeukuttamalla muutu. -10

[/quote]

Mikä parisuhde pysyy ennallaan 50 vuotta,vaikka ei olisi lapsiakaan? Ihmiset vanhenevat ja muuttuvat. Totta kai jokainen suhde muuttuu, kun vuosia tulee lisää. Ja niissä lapsettomissakin suhteissa tapahtuu asioita, että ei ole paluuta entiseen.

Itse en ainakaan haluaisi elää vuosikymmeniä sellaisessa suhteessa,mikä ei muutu ja kasva, vaan pysyisi ihan samana, mitä oli heti alusta.

Ja tutkimuksien mukaan parisuhdetyytyväisyys kasvaa, kun lapset kasvavat ja ikää tulee. Toisin kuin lapsettomilla pareilla, joilla se alkaa laskea  iän myötä.

http://www.stat.fi/artikkelit/2011/art_2011-02-15_007.html?s=0

Vanhemmiten vanhemmuus on onnellisempaa

Keski-iän lähestyessä lasten ja onnellisuuden suhde muuttuu. 30–39-vuotiaat 1–3 lapsen vanhemmat ovat yhtä onnellisia kuin lapsettomat, ja 40–49-vuotiaista onnellisimpia ovat 2–3 lapsen vanhemmat.

Yli 50-vuotiaiden joukossa lapsettomat ovat onnettomimpia, ja 2–4 lapsen vanhemmat onnellisimpia. Tässä ikäryhmässä kahden tai useamman lapsen vanhempien ja lapsettomien onnellisuusero on samaa suuruusluokkaa kuin koko väestössä keskimmäisen ja alimman tulokolmanneksen onnellisuusero.

Kiitos sinulle "saman miehen kanssa 20 vuotta"! Annoit ajattelemisen aihetta. Olen aina ollut kova stressaamaan ja masentumaan herkästi, ehkä siitäkin pitäisi pyrkiä eroon ja lakata kuvittelemasta millaista elämän pitäisi nyt olla. Sen sijaan hyväksyn sen että se on nyt tällaista, aikansa kutakin, toivottavasti :) ainakin kirjoituksesi loi minulle uskoa tulevaan, vähän taisin itkeäkin- hemmetin hormoonit :D

Pelastit mun päivän! Ties vaikka enemmänkin. :)

Ap

[quote author="Vierailija" time="06.08.2015 klo 15:45"]Parisuhde todennäköisesti huononee todella paljon, jos pariskunta hankkii lapsia. Tämä on todettu lukuisissa tutkimuksissa. Tilanteesi ei ole mitenkään tavaton. Itse asiassa olisi yllätys, jos teillä menisi yhtä hyvin kuin ennen.
[/quote]

Mutta kaikilla ei välttämättä ole niin. Kannattaa panostaa parisuhteeseen paljon ennen kuin niitä lapsia on, ja lapsen tulee olla toivottu ja odotettu. Meillä on myös 5 kk vauva, ja olemme niin onnellisia hänestä, että onnellisuus säteilee parisuhteeseenkin, vaikkei sitä varsinaisesti jakseta hoitaa juuri nyt. Meillä menee paremmin kuin ennen, vaikka ennenkin meni hyvin. Seksiä on harvoin, mutta sen takia se tuntuu paremmalta kuin pitkään aikaan. Kun päästään vihdoinkin kahden, halutaan käyttää se aika hyvin.