Sairastan masennusta. Miehen reaktio...

[quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 23:24"]

Ymmärrän sua.. mun mies on sanonut että jättää mut jos sairastun pitkäksi aikaa. Jos mulla iskee paniikkikohtaus esim.ostoskeskuksessa niin mies ottaa välimatkaa ja jättää mut yksin. Kaipaisin niin kovasti sitä halia ja tsemppiä, en aina halua pärjätä yksin. Vituttaa kun koskaan en saa olla "heikko". Ja oon täysin terve, noin 3 pvänä vuodessa tulee paniikki päälle. Otan osaa kuspäisestä miehestäsi.

[/quote]

Pakko kysyä miksi olet tuollaisen miehen kanssa? Itse jättäisin tuollaisen tunnevammaisen.

[quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 23:33"][quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 23:24"]

Ymmärrän sua.. mun mies on sanonut että jättää mut jos sairastun pitkäksi aikaa. Jos mulla iskee paniikkikohtaus esim.ostoskeskuksessa niin mies ottaa välimatkaa ja jättää mut yksin. Kaipaisin niin kovasti sitä halia ja tsemppiä, en aina halua pärjätä yksin. Vituttaa kun koskaan en saa olla "heikko". Ja oon täysin terve, noin 3 pvänä vuodessa tulee paniikki päälle. Otan osaa kuspäisestä miehestäsi.

[/quote]

Pakko kysyä miksi olet tuollaisen miehen kanssa? Itse jättäisin tuollaisen tunnevammaisen.
[/quote]

Hyvät puolet voittaa huonot.. :) ja menneisyys on muokannut siitä tuommoisen, toivon että joku päivä tuokin huono puoli on historiaa. Kukaan ei oo täydellinen.

Minä olen ollut masennuksen keskellä ns. kummallakin puolella.

Hyvin herkkä ex-mieheni masentui suhteemme aikana keskivaikeasti, heräili aina aamuyöstä, valitti väsymyksestä, kaverien ikävyydestä, sekä siitä, tästä että tuosta. Vähitellen rupesi tuntumaan, että mies "pilasi" kaikki hyvätkin hetkemme, kun keksi aina jotain valittamista. Vaikka kaiken piti olla ihan hyvin, enkä minä jättänyt miestä itsekseen surujensa kanssa märehtimään. Päivän isoksi ongelmaksi saattoi muodostua vaikkapa se, että joku toinen mies oli erehtynyt katsomaan minuun päin kauppareissulla, minulla oli "vääränlaiset" vaatteet, tai että sälekaihtimet eivät olleetkaan kotona joka huoneessa kiinni.

Raskastahan tuo oli, ja lopulta luovutin. Masennus ei tosin ollut ainut syy eroomme, ei sinne päinkään. Minä vain olin alunperinkin suostunut naimisiinmenoon miehen kanssa lopulta eniten siksi, että tämä hajosi täydellisesti, kun kerroin etten haluaisi vielä avioitua. Viikon miehen itkua & valitusta kuunneltuani päätin suostua, jotta kaikki olisi taas "hyvin".

Nykyisin tämä ex-mieheni elää käsittääkseni ihan hyvässä uudessa liitossa, on saanut omia lapsia ja on onnellinen. Minä taas olen onnellinen siitä, että hänellä on vihdoin kaikki mahdollisimman hyvin :)

[quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 22:25"]Valitettavasti miehet eivät kykene samanlaiseen empatiaan ja puolison tukemiseen kuin naiset. Tästä on paljon ihan tutkimustuloksia. Mies keskimäärin ajattelee aina ensin itseään, mitä toisen sairaus tekee hänen elämänlaadulleen.
[/quote]

Kyllä. Kun nainen sairastuu vakavasti, tuloksena on paljon useammin ero kuin silloin jos se on mies joka sairastuu. Omasta.lähipiiristä.taas.yksi.esimerkki tästä. Mies lähti kävelemään kun ei kestänyt ajatustakaan siitä.että.joutuisi hoitamaan vaimoaan.

Nro 67 jatkaa vielä.

Ex-miehestä erottuani löysin puolen vuoden jälkeen nykyisen mieheni. Ihastuin, koska näin miehessä vahvuutta ja kunnianhimoisuutta - juuri niitä ominaisuuksia joita ex-miehessäni ei mielestäni ollut.

Mutta, mutta. Oltuamme nykyiseni kanssa vuoden naimisissa, alkoiva vaikeudet. Tällä kertaa se olin minä, joka alon hajoilemaan. Se tuntui aluksi täysin käsittämättömältä: minä, joka olin aina ollut vahva ja tukenut muita, yhtäkkiä en löytänyt enää itseäni mistään.

Nykyisessä miehessäni on paljon hyviä puolia, mutta hän osaa olla myös hyvin kova, kylmä ja manipulatiivinen, pahimmillaan jopa julma.

Jouduin valtaisan ahdistukseni vuoksi lopulta teho-osaston kautta (dissosiaatio tai lievä psykoosi vei täysin pimeyteen, ja mieheni jätti minut eteisen lattialle makaamaan tajuttomana useaksi päiväksi ennen ambulanssin kutsumista) n. kuukauden ajaksi sairaalahoitoon.

Sairaalajaksoa ennen ja sen jälkeen olen ollut koko ajan enemmän tai vähemmän masentunut, ja väsynyt kuin mikä. Uni ei auta. Joinain päivinä muistutan kävelevää zombieta, joinain olen ihan normaali iloinen itseni. About 50/50.

Menetin työni ja terveyteni.

Jos puran pahaa oloani miehelleni, on tyypillisin reaktio suuttuminen. Että "miksen nyt vaan voisi olla tyytyväinen, eihän hän ole tehnyt mitään väärää, vaan on mainio aviomies".

Pahimmillaan pääni on täynnä itsetuhoisia ajatuksia ja puhun miehelle avoimesti siitä, kuinka haluaisin vain kuolla, jotta en enää olisi rasitteeksi kenellekään.

Ryhdistädy. Tuollaista ulinaa jaksa susikaan kuunnella. Yyhyy lässyn lässyn, vmp. 

67 ja 69 jatkaa vielä, tämä on niin tuttu aihe itselleni niin monella tapaa.

Nykyisessä suhteessani on ollut todella vaikeaa hyväksyä edes jollain tasolla se, että mieheni ei oikeasti jaksa kuunnella itkujani. Toteaa usein, että "älä vingu enää", tai "emmä tällasta avioliittoa jaksa". Juuri silloin, kun itse ryden ihan pohjamudissa ja eniten tarvitsisin turvallista olkapäätä.

Eli tämmöistä se on. Itsekin olen erehtynyt välillä luulemaan, että kaikki olisi hyvin, jos vain mieheni osaisi tukea minua ja suhtautuisi toisella tavoin. Silti tiedän, ettei se ole niin simppeliä. Minun on myös itse tehtävä töitä itseni kanssa, ei mikään mies minua täältä suosta nosta.

Arvaapa vain, olenko myös katunut eroani ex-miehestäni muutaman kerran. Nyt nimittäin ymmärrän hänen masennustaan niin paljon paremmin. Ymmärrän myös sen, miten exäni koki minut epäempaattisena ja tunsi jäävänsä ilman tukea. Nyt ymmärtäisin häntä niin paljon paremmin. En oikeasti halua sitä liittoa takaisin, mutta tuen exääni ystävänä.

Mieheni yleisin keino käsitellä masennustani on paeta tilannetta. Usein hän pakenee myös fyysisesti paikalta, kun voin huonosti. "Vinkumisestanikin" olen saanut kuulla monet kymmenet kerrat. Ymmärrystä saan joskus harvoin, maksimissaan tunnin ajan. Siihen loppuu miehen kärsivällisyys.

Tulipas pitkä stoori kokonaisuudessaan. Toivottavasti joku jaksoi lukea.

Sinulle Ap toivotan kaikkea hyvää. Uskon, että meidän olisi molempien täysin mahdollista löytää myös enemmän empatiakykyä omaavat miehet rinnallemme. Mitään taetta moisesta minulla ei kuitenkaan ole. "With everyone you lose some, you win some".

On ihan tajuttoman vaikea sanoa, että mikä osa masennuksesta mahdollisesti johtuu hieman vaikeasta parisuhteesta, ja mikä taas täysin muusta.

Sekin on nimittäin totta, että ihminen on herkin näyttämään heikkouttaan juuri silloin, kun ajattelee olevansa turvassa esim. hyvässä parisuhteessa.

Sitten kun se "turva" ei pidäkään, vaan toinen hylkää, on ahdistus moninkertainen. Riippumatta siitä, mikä on ollut masennuksen/ahdistuksen laukaiseva ja ylläpitävä syy.

Minäkin olen jollain tasolla masentunut ja iloton (vaikka mitään varsinaista diagnoosia ei olekaan).

Olen huomannut, että jos pyrin tekemään itselleni hyviä asioita ja jaksan pitää itse itseäni hyvänä, olen myös mukavampaa seuraa muille. Aavistuksen raadollista siis, mutta totta.

Mieheni taas on niin huono eläytymään olotilaani, että tiedän kaiken olevan paremmin, jos onnistun edes ulos päin näyttämään normaalihkolta, ja puhun edes kohtuullisen mukavista asioista.

Jos erehdyn "kaatumaan mieheni niskaan", saan aina katua sitä. Mies kun ottaa harvemmin kiinni. Ehkä hän ei vain osaa, aivan kuten sinunkaan miehesi Ap.

Se, että syyllistän miestäni asiasta, ei kuitenkaan auta mitään. Se vain pahentaa asiaa: miehestä alkaa tuntua ailtä, että hän ei riitä/minulle ei riitä mikään, ja itse vajoan vain entistä syvemmälle kuoppaan. Huono yhtälö.