Miksi sitä ei osaa olla onnellinen

Onkohan minussa sellainen vika, etten osaa olla onnellinen.
*
Elän vakiintuneessa parisuhteessa aikuisena, olen 45+. Meillä on uusioperhe - pari teiniä joista omani asuu meillä tavaten isäänsä säännöllisesti ja miehen lapsi joka on meillä n. puoleksi. Kaikki tullaan hyvin toimeen keskenään. On meillä kuitenkin omat kasvukipumme ollut joten tämä hyvä tilanne ei ole tullut itsestään. Lähtötilanne oli ehkä tavallista parempi, lapset pitivät meistä aikuisista "ristiin" eli oma lapseni miehestäni ja miehen lapsi minusta. Paljon. Olin tulisesti rakastunut mieheen, niin vahvasti en ole ollut rakastunut yhtään keneenkään ikinä.
*
Miehellä ja minulla on ollut omat ongelmamme. Mies on suorasukainen hetkessä eläjä. Minä olen korrektimpi enkä tajua miksi toista pitää loukata. Olen pahoittanut mieleni miehen sanomisista kymmeniä kertoja. Ero on ollut todella lähellä monta kertaa.
*
Nyt tilanne on jo rauhoittuneempi. Olemme löytäneet yhteisen tavan olla ja elää. MUTTA! Miksi minun mielessäni kummittelee ajatus, olisinko onnellisempi yksin. Olisimmeko tyttäreni kanssa onnellisempia kaksin. Mies on nyt työmatkalla, ja tuntuu että on helpompi hengittää. Niinkö tässä nyt käy, että rakkauteni on hiipunut taannoisten loukkausten myötä ja ajaudumme erilleen.
*
Kellään kokemuksia?