Kaihoisa!
Olen miettinyt muutaman päivän, miten kirjoittaisin sinulle.
Olet osallistunut np-ultra -kerkusteluihin aika voimakkain sanoin, kauniilla tavalla, mutta niin raskain mielipitein kuitenkin.
Ymmärrän, että sinulla on oma mielipiteesi, jota haluat vahvasti tuoda esille. Syitä ja taustoja noin jyrkkään näkemykseen en tiedä, liekö asia koskettaa sinua henkilökohtaisesti? (onko sinulla Down-lapsi?)
Asia koskettaa minuakin hyvin henkilökohtaisesti, mutta minulla on silti hieman erilainen katsomus ultraseulontoihin ja vapaampi mielipide mahdollisiin abortteihin, joihin perheet päätyvät saadessaan tiedon sairaan lapsen tulosta.
Muistutat joka ketjussa, että Down ei ole sairaus. Ei ehkä olekaan yksin, mutta valitettavan usein Down tuo mukanaan vakavia, pysyviä sairauksia.
Esimerkiksi meidän perheeseen syntyi Down-vauva 90-luvun puolessa välissä. Elämän ensimmäiset kuukaudet, lähes vuosi, olivat sairaalassa oloaikaa, kotona pääsi käymään vain kastetta varten. Vakavia sydäleikkauksia, kuukausien pelkoa vauvan menettämisestä. Elettiin päivä kerrallaan. Sairaala oli monen sadan kilometrin päästä kotoa, joten vain toinen vanhemmista pystyi olemaan vauvan vierellä sairaalassa, toinen itki ja murehti kotona hoitaen vauvan pieniä sisaruksia.
Onneksi meidän Kulta oli vahva, selvisi elämänsä ensimmäisen vuoden koettelemuksista, monista kivuliaista avosydänleikkauksisa hengissä. Näitä leikkauksia on vuosien myötä tehty useita lisää, tiettysti taas pitkät sairaalassa olojaksot ja täysin steriili elämä sairaalasta tulon jälkeen. Itkua, huolta ja niin suurta pelkoa huomisesta.
Tänä päivänäkään kukaan ei voi kertoa mitä huominen tuo tullessaan. menetyksen pelko on jatkuvasti selän takana.
Meidän tapauksessa Downvauva mullisti koko perheen elämän, pienet sisarukset mukaan lukien. Heidän piti katsoa vierestä kuinka kotona oleva vanhempi oli aivan rikki huolesta, kuinka arjen piti pyöriä kaikesta huolimatta.
Onneksi nämä ovat nyt taakse jäänyttä elämää, lääkkeiden avulla pärjätään pääosin kotihoidossa kuitenkin.
Meidän perhe selvisi tästä kaikesta, vaikka ohi se ei ole kokonaan vieläkään.
Koko perhe elää vaikean Downin kanssa joka päivä, 24/7. vanhemmilta, sisaruksilta, tädeiltä, enoilta, serkuilta, mummeilta ja ukeilta vaaditaan paljon. Ei ole helppoa hoitaa ja sitoutua hoitamaan lasta, joka on 12 vuotiaan kokoinen, mutta taaperon tasolla osaamisineen, kiukkukohtauksineen, uhmineen..
Vuosi vuodelta lapsi kasvaa, mutta henkinen ja psyykkinen kehitys ei etene.
Elämä on raskasta, mutta myös niin palkitsevaa. Meillä on onneksi ihana suku, rakastava perhe ja paljon pitkää pinnaa. Meillä on tasaista, ilman suuria muutoksia.
(ihmettelit yhdessä ketjussa, miksi Down-lapsen kanssa ei voisi elää matkalaukkuelämää ja muuttaa maasta toiseen vuoden välein)
Meidän perhe ei olisi voinut muuttaa mihinkään Suomen rajojen sisäpuolelta ensimmäisiin vuosiin, koska lapsi oli niin sairas. Nyt ei muutokset onnistuisi, koska jo pieni päivärytmin muutos tuo tullessaan hirveää paniikkia ja koko Down-lapsen elämä voi olla viikonkin ajan sekaisin, jos jokin pieni juttu muuttuu.
Yritän siis sanoa sinulle, että meidän perheen elämä muuttui täysin Downin myötä. Down ei ole ollut mikään pikkujuttu, kuten annat monissa viesteissäsi ymmärtää.
Downin asteita on monia, hyvin vaikeista täysin lieviin.
Kuten sinä, hyvä Kaihoisa, muistutat koko ajan, että Down ei ole sairaus, minä haluan muistuttaa, että Down voi olla todella vaikea, ei ehkä puhtaasti Down ole sairaus, mutta se voi olla hyvin vaikea vamma. Puhumattakaan sairauksista, jotka hyvin usein liittyy Downin syndroomaan (sydänsairaus, autismi).
samoin muistutat usein, että mikään ei takaa tervettä lasta. Mitkään tutkimukset eivät poissulje kaikkia mahdollisia vammoja. Ei niin. Eipä näkynyt meidänkään tapauksessa.
Mutta miksi ihmeessä näitä tapauksia ei saisi kuitenkin selvittää? Ei kaikista meistä ole vammaisen lapsen kanssa eläjiksi. Vammainen lapsi pahimmillaan muuttaa KOKO elämän. Parhaimillaan vammainen lapsi menee siinä missä tervekin.
KUKAAN EI VOI TAATA, ETTÄ DOWNLAPI OLISI TERVE, VAIN LIEVÄSTI DOWN.
Tästä syystä ymmärrän täysin jos joku päätyy keskeyttämään raskauden. Joskus keskeytys voi olla suurin rakkaudenosoitus, jonka voit lapselle -syntymättömälle- antaa. Joskus se on rakkauden osoitus syntymättömän vauvan sisaruksille, jotka muutoin joutuisivat elää vakavan surun ja ahdistuksen keskellä, ilman toista vanhempaa, ilman normaalielämää ja rutiineita muutaman vuoden (kaikki eivät asu pääkaupunkiseudulla HYKSin vieressä).
Joskus on parempi päästää vammainen lapsi Luojan luo ennen syntymäänsä.
Kukaan ei varmasti tee päätöstä raskaudenkeskeytyksestä heppoisin perustein. kaikilla on omat syynsä, omat taustansa joita sinä tai minä emme voi tietää. Tästä syystä kukaan meistä muista ei ole mikään tuomitsemaan toisten päätöksiä.
Minä itse en ole kolmen ensimmäisen lapseni kohdalla käynyt missään tutkimuksissa. Olen ollut valmis ottamaan lapsen vastaan juuri selaisena kuin hän on. Vammaisena tai ei-vammaisena, terveenä tai sairaana.
Nyt neljättä odottaessani kävimme seerumiseulassa ja np-ultrassa. Jatkotutkimuksiin olisin mennyt jos olisi ollut tarve.
Sitä en tiedä, mita olisin tehnyt, jos olisin saanut tietää lapseni olvan vammainen.
Olisin kuitenkin punninnut kaikki vaihtoehdot, ajatellen edellisiä lapsiani, parisuhdettani, omaa jaksamistani.
päätöksen olisin tehnyt (mieheni kanssa tietenkin) niiden ajatusten pohjalta.
Tiedän, että kukaan ei voi taata meille tervettä lasta, koska vain, vaikka jo tänään, voi käydä kelle lapsistamme ihan mitä tahansa. Tai minä tai mieheni voidaan vammautua vaikka huomenna. Elämää ei voi ennustaa.
Kuitenkin nuo on meistä riippumattomia asioita. Niille emme mahda mitään.
Kuitenkin niille tutkimuksille, joita nyt tehdään, ne vammat jotka voidaan paljastaa jo ennen syntymää, niille me voidaan. Me voidaan päättää haluammeko ehdointahdoin lähteä mukaan kaikkeen siihen mitä se vamma tuo tullessaan. Se ei välttämättä tuo paljoa, mutta se voi tuoda.. se voi kaataa koko elämän.
Äläkä nyt ymmärrä väärin, meille tämä meidän erilainen lapsi on rakas. Emme voisi elää ilman häntä, emmekä haluaisi muuttaa hänessä mitään. Hän on meidän kultamme, rakkaamme. Olemme kiitollisia, että saimme hänet elämäämme.
Jokainen päivä on ollut täynnä iloa, onnea, mutta myös surua, pelkoa ja ahdistusta.
Niin raskasta, mutta niin palkitsevaa kuitenkin.
Kiitos, jos jaksoit lukea vuodatukseni.
Minun oli vaan aivan pakko kirjoittaa. Näiden sanojen myötä toivon sinulle hieman suvaitsevaisuutta, laajempaa näkökantaa, ja ymmärrystä siihen, että jokaisella on omat ratkaisunsa. Toiset tekevät ne ratkaisunsa oman elämänsä kannalta parhaimmaksi katsomallaan tavalla, sinä teet omallasi, minä omallani..
Joskus rakkautta on myös ne vaikeimmat ratkaisut.
-mm-
Kommentit (78)
Samoin isoimmat muut poikkeamat. Pieniä puutoksia, siirtymiä ym ei nähdä, jos ei tiedetä etsiä. Jos perheessä on jo lapsi, jolla on esim deleetion aiheuttama vamma, voidaan seuraavalla kerralla etsiä juuri sitä. Kaiken kaikkiaan melko vähän selviää kuitenkin noissa normitutkimuksissa.
mutta tältä palstalta olen kyllä lukenut mitä moninaisemmista asioista mitä " rutiiniultrissa" , eli np- ja rakenneultrissa on havaittu. Että mielestäni niistä paljastuu usein monenlaisia asioita. En ota kantaa tämän keskustelun pääasiaan, mutta olin ainakin rakenneultrassa käydessäni yllättynyt kun kätilö kertoi että ei ainakaan näytä siltä että olisi huulihalkiota, kun ko. alue näkyi kuulemma niin hyvin. Tietenkään ei olisi meillä johtanut mihinkään toimenpiteisiin vaikka lapsella olisikin huulihalkio todettu, mutta jälkeenpäin ajattelin että jos sellainen lapsella olisi ja se olisi ultrassa havaittu, saisi asiaan jo totutella ajoissa ja ehkä valmistaa muitakin (esim. isovanhemmat) asiaan, jotta vältyttäisiin siltä että syntymisen jälkeen se olisi suurin puheenaihe ja ihmetys. Koska ihmiset kuitenkin on ihmisiä, niin tottakai se olisi kohtuuttoman suurella painoarvolla, vaikka tärkeintä tietenkin on uuden elämän tuleminen perheeseen.
Itse en saanut edes valita menenkö näihin tutkimuksiin vaan ne määrättiin valmiiksi. Olisin kai voinut kieltäytyäkin. Mutta uskon siihen että ihmisen on helpompi suhtautua asioihin ajan kanssa, joten täysin ei näitä ultraamisia saisi tuomita vain sen vuoksi että niiden perusteella voi myös päätyä aborttiin.
Ajattelin myös teille ilmoitella, että soitin istukkatutkimusyksikköön ja hoitaja kertoi vauvallamme olevan norm. kromosomit. Itku tuli kun niin olin jännännyt ja pelännytkin, mutta kaikkeen vain täytyy suhtautua ja sopeutua vaikka siihen vaikeimpaankin. No onneksi saimme hyviä uutisia-vaikka eihän se pois sulje sitä mahdollisuutta, että lapsella jokin vamma/sairaus syntyessään olisi, MUTTA HYVÄ NÄIN. Nyt voi alkaa nauttia odotuksesta ja elämästä.
Toivotan teille, sekä kaikille ketkä odottavat vastauksia vast. tutkimuksista.( Odottaminen on tuskallista ! ) Oikein hyvää odotusta ja kaikkea hyvää tulevaan syksyyn !!! t. emmi rv:t 15+
Osallistuminen on vapaaehtoista ja hyvä niin. Toki ultralla saadaan paljon hyvää tietoa tulevan lapsen voinnista. Silloinhan se on hyvä asia, jos tehdään tutkimukset lapsen parhaaksi.
mutta kiitos mahtavasta kirjoituksestasi.
Kiitos kauniista sanoista. Noin tyhjentävästi ja kauniisti en ole ikinä kenenkään nähnyt kirjoittavan.
Ihanaa, että maailmassa on olemassa noin mahtavasti ajattelevia ihmisiä.
Kiitos!
Oli pakko kirjoittaa, ettet olisi enää paremmin voinut ilmaista myös sitä, mitä mieltä minä olen.
Olen lukenut aiempaa keskustelua noista raskaudenaikaisista seulonnoista ja niiden tarpeellisuudesta. En jaksanut itse niihin kommentoida.
On ihan pakko sanoa, että Downista myös itsekin jotakin tietävänä (vaikkei minulla vammaista lasta olekaan), olen ihmetellyt mielessäni, miten ruusuiset kuvitelmat joillakin ihmisillä on Downin syndroomasta. Puhuit täyttä asiaa ja erittäin kauniisti. Kiitos sinulle ja jaksamista myös!
Kanelisokeri 32+5
Teen vielä parit lisäykset alkuperäiseen kirjoitukseeni..
Eli minulla ei itselläni ole Down-lasta, vaan kirjoitus on siskostani.
Olin 16 vuotias kun siskoni, kirjoituksen Down-vauva, syntyi perheeseemme. Nuorin sisaruksistamme oli silloin 1v1kk, eli ihan vauva vielä.
Minä pärjäsin hyvin, vaikka vanhemmistamme toinen oli aina poissa, samaa ei voi sanoa nuorimmasta sisaruksestani. Tosin hän säästyi kaikelta tiedon lisäämältä tuskalta, minä itkin öitä aamuun asti peläten Down-siskoni kuolemaa.
Ja mitä tulevaisuuteen tulee.. Mietitäänpä elämää 20 vuoden päähän, vanhempani ovat jo ikääntyneet, eivät varmasti jaksa hoitaa Down-siskonani enää kotona. Hänhän on silloin fyysisesti 32 vuotias, mutta henkisesti taapero, vielä vaipoissaan. Laittaa pieniä esineitä suuhun, kiipeilee pöydillä, sohvilla ym mitä nyt 2-3 vuotiaat tekevät. on täysin hoidettava ja avustettava 24/7.
Silloin on meidän sisarusten vuoro hoitaa häntä, isoa vauvaa. Tai laitettava hoitolaitokseen. Tähän jälkimmäiseen ratkaisuun tuskin päädymme ennen kuin valtavan pakon edessä.Toivottavasti meiltä sisaruksilta löytyy rakkautta ja voimavaroja tarpeeksi, jotta voimme hoitaa hänet itse, lähellämme.
...mutta tätä siis tarkoitin sillä, että elämä Downlapsen (tai minkä tahansa vammaisen lapsen) kanssa sitoo koko perheen mukaan.
-mm-
Itkuhan tässä tuli lukiessa. Kirjoitat upeasti upeasta perheestä. Rakkautta ja jaksamista teille sylin täydeltä.
Ei, minulla ei ole itselläni down-lasta. Mutta ihan varmasti tiedän millaisia ovat downit. Tiedän kaikki mahdolliset variaatiot, vaikeat ja helpot. Minulla ei ole ruusuisia kuvitelmia vaan täysin realistiset. Tiedän ihan tarkkaan millaista on elämä downin kanssa. Se ei ole aina helppoa. Ei tähän maailmaan ole pakko tehdä lapsia. Jos on tunne, että ei voi ottaa lasta vastaan sellaisena kuin se sattuu olemaan, on paljon paljon inhimillisempää jättää se lapsi hankkimatta, kuin lopettaa pieni elämä.Niin kauan kuin yksikin lapsi abortoidaan vammaisuuden takia ei tämä maailma todellakaan ole tasa-arvoinen kaikille ihmisille. Joku tuolla aiemmassa ketjussa sanoikin aika hyvin, että jossain vaiheessa mustasta on tullut valkoinen. Tarkoittaen varmaankin että hyvä ja paha ovat menneet sekaisin. Tänä päivänä näyttää olevan täysin hyväksyttyä puhua ihmisten lopettamisesta, mutta ihmisten suojelusta puhuminen on paha asia. Minä en hyväksy, enkä tule hyväksymään down-lapsen tuhoamista. Ja aion edelleenkin kertoa oman mielipiteeni.
Sinulla on täysi oikeus pitää mielipiteesi. Vaikka et hyväksyisikään ihmisen " lopettamista" (kuten itse ilmaisit) niin toivon, etten myöskään jatkossa kovin hanakasti tuomitsisi niitä, jotka siihen ratkaisuun päätyvät.
Se ratkaisu ei ole koskaan varmasti kenellekään helppo, se on äärimmäisen vaikea.
Sen päätöksen eteen joutuva käy varmasti läpi kaikki mahdolliset tunteet. Loppuratkaisu tehdaan aina vaikeiden tunneskaalojen kautta. uskon että rakkaus lapseen ei katoa silti, vaikka raskaus päädyttäisiin keskeyttämään.
Kuten sanoin, omakohtaisesti minulla ei ole tästä kokemusta. Elämästä Donw-lapsen kanssa on, ja tulee olemaan.
Sinulla ei ole ilmeisesti siis edes lähipiirissäsi (sisarukset?)? Ehkä siksi sinun onkin niin helppoa nähdä vain yksi puoli asiasta. On aivan eri asia kohdata tälläiset tapaukset esim. työn puolesta kuin omaan elämään tiukasti sitoutuneena.
-mm-
Tarkemmin en kerro, koska minut voisi niin helposti tunnistaa. Tuotahan minulle täällä tavan takaa sanotaan: " Sinä et tiedä mitään" . Aliarvioiminen on yksi tapa puolustautua. Sehän nyt vielä puuttuisikin, että olisi helppoa lopettaa vammaisen elämä. Lopettaa on tässä yhteydessä ihan oikea termi, koska en ole kuullut vielä sellaisesta abortista, jossa henki säilyisi. En ihmettele monien kehitysvammaisten mielenterveysongelmia. Kuka tahansa järkyttyisi kuulleessan jatkuvasti, että hänen kaltaistaan ei pitäisi olla olemassa. Onneksi kuitenkin on monenlaisia ihmisiä. Onneksi kaikista seuloista huolimatta esim downeja syntyy edelleen.
Kiitos hienosta kirjoituksesta! On vaikea sanoa, miten itse todella toimisi, jos vaikea päätös osuisi omalle kohdalle. Suvaitsevaisuutta kaikille.
Olen itsekin kiinnittänyt siihen huomiota, kuinka Kaihoisa ja moni muukin julistaa omia mielipiteitään kirjoituksessa, jos toisessa. Toki eihän se nyt ole mitenkään tavatonta tälläkään palstalla. :-)
Tottakai jokaisella voi olla mielipiteensä, mutta joskus voisi varmasti olla paikallaan olla niistä hiljaa ja olla hienotunteinen.
Jos tuleva äiti, joka on juuri vasta saanut kuulla siitä, että hänen lapsensa ei ehkä olekaan terve, tulee purkamaan huoliaan ja pyytää muiden kokemuksia asiasta, se ei mielestäni ole oikea paikka tai aika alkaa paasata omista mielipiteitään. Se ei tietenkään tarkoita sitä, ettei niitä voisi, saisi ja joskus pitäisikin " julistaa" , mutta kuuluttaisin itsekin hienotunteisuutta, vaikka olisikin itse asioista eri mieltä.
Ehkä näitä keskustelupalstoja ei pitäisi ottaa liian vakavasti ja selvästikään täällä eivät aina päde samat säännöt kuin elävässä elämässä, mutta varmasti kannattaisi yrittää käyttää harkintaa, missä kohtaa alkaa kertoa mielipiteitään asiasta.
Sekin on varmasti totta, että on helppoa olla asioista tiettyä mieltä, jos ei ole joutunut kohtaamaan niitä henkilökohtaisesti omassa elämässään. Toki voihan olla niin, että Kaihoisa ja muutkin toimisivat asian omalle kohdalle sattuessa kuten ovat saarnanneetkin. :-)
Itse olen iloinen, että en ole joutunut miettimään ultrien perusteella sitä, mitä meidän perheemme tekisi, jos jotain hälyyttävää olisi ilmaantunut. Sen voin kyllä kertoa, että ensimmäisessä raskaudessa tapahtui suurta surua ja huolta aiheuttavia asioita. Omalla kohdallani voin sanoa, että on vähän helpompi eläytyä muiden murheisiin ja suruihin, jos itseltä on ns. matto joskus vedetty jalkojen alta. Tosin en tällä halua väittää, että Kaihoisalla olisi kaikki sujunut elämässään hienosti. Mutta oma kokemukseni on, että kun kaikki ei olekaan omalla kohdalla sujunut " normaalisti" , asiat ovat alkaneet saada muitakin sävyjä.
Meillä on nimittäin mieheni kanssa kokemusta myös siitä, ettei vauvan terveys ollutkaan mikään itsestäänselvyys. Pelkästään epävarmuus siitä, mitä vammoja lapselle syntymän jälkeen tehtyjen tutkimusten perusteella ennustettiin, oli tarpeeksi raskasta. Saati sitten, jos lääkäreiden ennustamat uhkakuvat olisivatkin toteutuneet. Voin sanoa, että eläminen epävarmuudessa oli aluksi yhtä helvettiä.
Itse en voi tuomita sellaista, joka päätyy aborttiin vauvan vamman tai sairauden takia. Ratkaisu on ihan taatusti raskas jokaiselle perheelle. Toisaalta en ole valmis kieltämään aborttia muutenkaan. Tosin en kyllä kannata sitä minään ehkäisykeinonakaan.
Muistelen, että Kaihoisakin " salli" abortin jossain kirjoituksessaan esimerkiksi raiskauksen uhreille. En tiedä, voiko tilanteita vertailla, mutta miten ihmeessä raskaudenkeskeytys siinä tilanteessa oikeastaan lopulta eroaa raskaudenkeskeytyksestä vauvan vakavan sairauden takia. Miten ihmeessä mahdollisesti terveen vauvan elämän lopettaminen vaikka raiskauksen perusteella onkin hyväksyttävämpää kuin sairaan elämän?
Mielestäni jo tuo rinnastus, jonka tekeminen voi olla vähän arveluttava, kuvaa sitä, etteivät asiat ole mustavalkoisia, vaan ne ovat lähinnä harmaan eri sävyjä. Ihmiset ovat erilaisia niin monessa eri suhteessa, niin myös tässäkin. Jotkut toiset voivat sallia raskaudenkeskeytyksen vapaasti, jotkut eivät missään tilanteessa, suurin osa lienee sijoittuu " välimaastoon" .
Missään ei taata, että lapsi olisi terve. Se varmasti onkin Kaihoisan yksi pointti. Samaten kuin se, ettei millään testeillä tai ultrilla voida taata lapsen terveyttä. Toisille ei käy edes mielessä, että oma vauva olisikin jollain tavoin sairas tai vammainen. Toiset taas pelkäävät asiaa sydän sykkyrällään, jos uskaltavat sitä miettiä raskausaikana. Lapsen " tekemisen" tai sen yrittämisen kieltäminen muilta ihmisiltä sen takia, että voisikin ehkä mahdollisesti joutua miettimään raskaudenkeskeytystä mahdollisen sairauden takia ja päätymäänkin, tuntuu kyllä aika kohtuuttomalta. Itse olisin sitä mieltä, että ennemmin kannattaa käyttää energiaa siihen, että huolehdittaisiin jo olemassa olevista lapsista.
Mielestäni oli hienoa lukea mutter-mommyn kirjoitus - sellaisen ihmisen, jolla on omakohtaista kokemusta asiasta.
Kaikille ihmisille on annettu elämän lahja,
kenelläkään ei ole oikeutta ottaa sitä pois;
Olemme samaa luuta ja nahkaa kuin kaikki muutkin ihmiset;
Emme ole poikkeavia, muut pistävät meille etiketin;
Emme ole itse hankkineet leimaa kehitysvammainen,
se on pistetty meihin syntymässä.
Nämä ovat kehitysvammaisten itsensä sanomia lauseita. Lisää voi käydä lukemassa vaikkapa Me Itse ry:n sivuilta
Tarkoitukseni ei ole tuomita ketään. Tarkoitukseni on puhua vammaisten ja heidän ainokaisen elämänsä puolesta! Tehkää hyvät ihmiset mitä tahansa, mutta älkää päättäkö toisen puolesta niinkin tärkeästä asiasta kuin elämästä. Siinä on kuulkaas hienotunteisuus kaukana.
En tarkoittanut saarnaamista missään uskonnollisessa mielessä. :-)
Varmasti sinunkin sanojasi on nyt vääristelty, mutta taisit itsekin juuri tehdä samoin minun kohdallani. Sinun mielestäsi tarkoitus (eli vammaisten elämän oikeuksien puolustaminen) selvästikin oikeuttaa sinut kertomaan mielipiteesi joka forumilla, välittämättä siitä, mitä esim. avauksen kirjoittaja on avauksellaan hakenut.
Sen verran vielä kommentoin tuota, kun sanoit, että toivottavasti Down-lapsia syntyy. Se kyllä kuulosti aika hurjalta kommentilta! Toivotko siis, että osa vanhemmista ei saakaan terveitä lapsia, vaan Down-lapsia? Haluaisitko itse Down-lapsen? Etkö siis toivokaan, että kaikille suotaisiin se onni, että lapsi olisi terve? Itse kyllä mieluusti soisin niin.
Jos niin käy, että minun juuri odottamani vauva onkin jollain tavalla sairas tai vammainen, varmasti siihen sopeutuisimme mieheni ja läheisteni kanssa, vaihtoehtojahan ei olisi. Senkin tiedän, että ihminen sinkuu ja venyy, mutta tässä, jos jossain asiassa, toivoisi, ettei kenenkään tarvitsisi niin tehdä.
Olinko väärässä, että sinun mielestäsi raiskauksen uhrina alkunsa saaneen vauvan elämä ei ole yhtä lailla puolustamisen arvoista kuin toivottuna alulle saatetun sairaan/vammaisen lapsen?
Sanot, ettei tarkoituksesi ole saarnata tai tuomita ketään, mutta mielestäni kyllä teet sen.
Jaaha. Tästä asiasta kiistely ei taida johtaa mihinkään lopputulokseen, joten ehkä on parempi lopettaa minun osaltani. :-)
Kiitos hyvistä kirjoituksistanne ! Palaan myöhemmin kirjoittamaan lisää, mutta sanottakoon tähän loppuun:
MISSÄ ON SE LÄHIMMÄISEN RAKKAUS ? OPETELKAAMME ENSIN RAKASTAMAAN LÄHIMMÄISIÄMME JA SEN JÄLKEEN VASTA MORALISOIMAAN MUIDEN IHMISTEN RATKAISUJA JA PÄÄTÖKSIÄ.
t.emmi rv-14+4
Minun mielestäni down ei ole mikään mörkö. Kyllä heitä saa syntyä. Miksei saisi? Ja kyllä vaan, ottaisin itselleni down lapsen. Miksen ottaisi? Ihan niinkuin ottaisin vaikkapa likinäköisen tai peräti sokean tai kuuron tai hörökorvaisen tai diabetesta sairastavan tai ihan minkälaisen lapsen vain. Muistakaa lähimmäisenrakkaus myös vammaisten kohdalla! Ainahan abortissa henki otetaan lapselta, ei se miksikään muutu. Hienoahan se on jos raiskattu haluaakin pitää raiskauksen seurauksena alkunsa saaneen lapsen. Erona tähän vammaisjuttuun on vain se, että raiskattu ei ole itse raskauttaan aikaan saanut. Yleensä taas nuo seulontajutut tehdään ihmisille, jotka ovat tieten tahtoen raskaaksi hankkiutuneet. Siinä on pienen pieni, eikä ihan niin pienikään ero. Kuten aiemminkin sanoin, abortti on se vihoviimeinen epätoivoinen keino johon joskus todellisen pakon edessä joutuu.
Kaihoisa: