Onko täällä muita, joiden mielestä vanhemmuus on lähinnä kärsimystä?

Illan varsinaisia masennusulinoita odotellessa vastaan koska masennus.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 08:00"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 00:10"][quote author="Vierailija" time="22.07.2015 klo 19:04"]

Minussa vanhemmaksi tuleminen vain pahensi lapsia ennen ollutta kuoleman ja menettämisen pelkoa. Nyt kärsin siis aivan hirveistä pelkotiloista että joko lapsille, minulle tai miehelleni tapahtuu jotain vakavaa. En tiedä mikä tähän auttaisi, lääkkeitä en haluaisi alkaa syömään sillä ne turruttavat myös ne ilon tunteet joita koen. Siinä mielessä vanhemmuus on minulle kärsimystä.

[/quote]

Meinasin kirjoittaa suurinpiirtein samanlaisen tekstin. Olen sanonut lapsettomille tutuilleni, että vanhemmuus on elämän suurin tuska, samalla kun se on maailman isoin onni. Pelkään lasteni puolesta aivan hirveästi. En kestäisi jos heille sattuisi jotain. Samoin pelkään nykyään omaa kuolemaani paljon entistä enemmän, koska mietin, miten rakkaat lapseni pärjäisivät, jos kuolen, kun he ovat vielä pieniä. Voi tätä rakkauden ja huolen määrää..
[/quote]

Tämä on omaa haavoittuvuutta ja kypsymättömyyttä.

[/quote]
Ja realismia.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 07:59"]Oma kokemus. Lapset vei oman ajan, toi jatkuvan huolen, stressin, pelkoja, jatkuvan kierteen, parisuhteen, yöunet, sekoitti työelämän.
[/quote]
Parisuhde meni meilläkin. Ei oltu enää pari vaan vanhemmat ja kaverit. Seksi ja romantiikka katosi.

Onko se aina masennusta jos ei vanhemmuus tunnu antoisalta?

Rakastan, mutta luulin että siitä oppisi pitämään. Kotityöt rasittaa loputtomuudessaan ja ulkoilu on tylsää useimmiten.

Sairastuin masennukseen lastensaannin myötä eli kyllä

[quote author="Vierailija" time="22.07.2015 klo 19:04"]Minussa vanhemmaksi tuleminen vain pahensi lapsia ennen ollutta kuoleman ja menettämisen pelkoa. Nyt kärsin siis aivan hirveistä pelkotiloista että joko lapsille, minulle tai miehelleni tapahtuu jotain vakavaa. En tiedä mikä tähän auttaisi, lääkkeitä en haluaisi alkaa syömään sillä ne turruttavat myös ne ilon tunteet joita koen. Siinä mielessä vanhemmuus on minulle kärsimystä.
[/quote]

Aikuinen ja pelkää kuolemaa... ookei

Teini-iän tarkoitus on juurikin siinä että käsittelee nämä asiat. No nyt masennuksesi pakottaa sinut käsittelemään asian.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 01:23"]Vanhemmuus ei sovi kaikille, se on totta. Kautta maailman sivun on ollut huonoja äitejä, jotka eivät välitä lapsistaan. Nämä lapset sitten kasvavat aikuisiksi ja yrittävät käsitellä tätä huonoa kohtaloaan, kuka menestyksellisemmin kuka huonommin..

Ps ei ole väliä leilkiikö lapsen kanssa tai vie ympäri maailmaa matkoille ja harrastuksiin, hyvä äiti on vuorovaikutuksessa lapsen kanssa, osoittaa aitoa kiinnostusta, kehuu, ohjaa oikeille raiteille, tyydyttää perustarpeet.
[/quote]

Tää oli mielestäni paras vastaus tähän mennessä. Vuorovaikutus ja läsnäolo ovat tärkeintä. Silloin lapsi ei ole riesa vaan ihminen, persoona, jonka kanssa kasvaa luottamuksellinen suhde.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 07:41"]Musta on hirveetä kun kumpikaan, ei isä eikä äiti, nauti vanhemmuudesta :( meillä on puolivuotias poika ja tunnen suurta häpeää että päivittäin mietin miten raskasta tämä on ja vihaan suorastaan välillä tätä. Silti rakastan lastani ja houdan hyvin mutta jos saisin palata ajasss tasksepäin... Niin.. En ehkä hankkisi ladta.
[/quote]
Hyvä, että uskallat kertoa näistä tunteista

Lisään vielä, että en ole kokenut, että elämä olisi pelkkää riitelyä, kyttäämistä ja stressiä. Ei sinne päinkään. Meillä on kotona pääasiassa rauhallista ja lapset leikkivät paljon keskenään. He myös keskustelevat mielellään ja pohtivat asioita. Yksi lapsista on tempperamenttinen ja komenteleva, mutta hän on oppinut hoitamaan raivonpuuskiaan sivummalla ihan itse. Oki raskasta aikaa kun opettelimme tätä, mutta se meni ohi.

t.90

[quote author="Vierailija" time="22.07.2015 klo 21:33"][quote author="Vierailija" time="22.07.2015 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="22.07.2015 klo 19:02"]

[quote author="Vierailija" time="22.07.2015 klo 18:52"]Liikaa vaivaa, rajoituksia, vapauden ja rahan menoa. Palkkioksi ei saa mitään arvokasta. Vanhemmuus ottaa enemmän kuin se antaa. Siksi en hanki lapsia. [/quote] Et voi tietää mistä jäät paitsi.

[/quote]Tiedän kyllä. Minä haluankin jäädä siitä paitsi. -3
[/quote]

Miksi hitossa velat kuvittelee tietävänsä mitä vanhemmuus on, miltä tuntuu saada oma lapsi, miltä tuntuu rakastaa omaa lasta, miten äärettömän antoisaa se on. Velat ilmeisesti tosissaan kuvittelee että lapsi ja lemmikki on sama asia. Se on täysin ok ja oma asia jossei halua lapsia, mutta ymmärtäkää nyt että mitään muuta asiaa maailmassa ei voi verrata omaan lapseen.
[/quote]

Mulla on kaksi lasta, 5-vuotias ja 4 kuukauden ikäinen. Molemmat on kivoja, mutta niin on kivoja myös lemmikkini. Ainoa juttu maailmassa, joka on muuttanut käsitykseni suuresta rakkaudesta, on mieheni. Hän tulee aina olemaan mun elämäni tärkein ja hienoin asia, sitten päivästä riippuen seuraavaksi parhaana seuraa hevoset, koirat tai lapset (riippuen kunkin sen hetkisen uhman/toimivuuden määrästä). Kokemuksella voin kertoa, että se on ihmisestä kiinni mikä mitenkään paljon merkitsee.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 07:58"]Taas vastataan ohi aiheen...
[/quote]

Tällä ei voi säädellä mitä kukakin kirjoittaa

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 08:00"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 00:10"][quote author="Vierailija" time="22.07.2015 klo 19:04"]

Minussa vanhemmaksi tuleminen vain pahensi lapsia ennen ollutta kuoleman ja menettämisen pelkoa. Nyt kärsin siis aivan hirveistä pelkotiloista että joko lapsille, minulle tai miehelleni tapahtuu jotain vakavaa. En tiedä mikä tähän auttaisi, lääkkeitä en haluaisi alkaa syömään sillä ne turruttavat myös ne ilon tunteet joita koen. Siinä mielessä vanhemmuus on minulle kärsimystä.

[/quote]

Meinasin kirjoittaa suurinpiirtein samanlaisen tekstin. Olen sanonut lapsettomille tutuilleni, että vanhemmuus on elämän suurin tuska, samalla kun se on maailman isoin onni. Pelkään lasteni puolesta aivan hirveästi. En kestäisi jos heille sattuisi jotain. Samoin pelkään nykyään omaa kuolemaani paljon entistä enemmän, koska mietin, miten rakkaat lapseni pärjäisivät, jos kuolen, kun he ovat vielä pieniä. Voi tätä rakkauden ja huolen määrää..
[/quote]

Tämä on omaa haavoittuvuutta ja kypsymättömyyttä.

[/quote]

Aivan
Tulisi esille ilman lapsiakin.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 08:03"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 08:00"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 00:10"][quote author="Vierailija" time="22.07.2015 klo 19:04"]

Minussa vanhemmaksi tuleminen vain pahensi lapsia ennen ollutta kuoleman ja menettämisen pelkoa. Nyt kärsin siis aivan hirveistä pelkotiloista että joko lapsille, minulle tai miehelleni tapahtuu jotain vakavaa. En tiedä mikä tähän auttaisi, lääkkeitä en haluaisi alkaa syömään sillä ne turruttavat myös ne ilon tunteet joita koen. Siinä mielessä vanhemmuus on minulle kärsimystä.

[/quote]

Meinasin kirjoittaa suurinpiirtein samanlaisen tekstin. Olen sanonut lapsettomille tutuilleni, että vanhemmuus on elämän suurin tuska, samalla kun se on maailman isoin onni. Pelkään lasteni puolesta aivan hirveästi. En kestäisi jos heille sattuisi jotain. Samoin pelkään nykyään omaa kuolemaani paljon entistä enemmän, koska mietin, miten rakkaat lapseni pärjäisivät, jos kuolen, kun he ovat vielä pieniä. Voi tätä rakkauden ja huolen määrää..
[/quote]

Tämä on omaa haavoittuvuutta ja kypsymättömyyttä.

[/quote]
Ja realismia.
[/quote]

Kuolemanpelko?
Ja kyvyttömyys elää ilman sisäisiä ristiriitoja?
Lasten kanssa tarvitsee vain elää. Valitettavasti oma tasapainoisuus näkyy lasten kanssa selvemmin kuin muuten. Ei kannata hankkia lapsia, jos mielenterveys ei ole kunnossa

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 08:41"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 08:00"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 00:10"][quote author="Vierailija" time="22.07.2015 klo 19:04"]

Minussa vanhemmaksi tuleminen vain pahensi lapsia ennen ollutta kuoleman ja menettämisen pelkoa. Nyt kärsin siis aivan hirveistä pelkotiloista että joko lapsille, minulle tai miehelleni tapahtuu jotain vakavaa. En tiedä mikä tähän auttaisi, lääkkeitä en haluaisi alkaa syömään sillä ne turruttavat myös ne ilon tunteet joita koen. Siinä mielessä vanhemmuus on minulle kärsimystä.

[/quote]

Meinasin kirjoittaa suurinpiirtein samanlaisen tekstin. Olen sanonut lapsettomille tutuilleni, että vanhemmuus on elämän suurin tuska, samalla kun se on maailman isoin onni. Pelkään lasteni puolesta aivan hirveästi. En kestäisi jos heille sattuisi jotain. Samoin pelkään nykyään omaa kuolemaani paljon entistä enemmän, koska mietin, miten rakkaat lapseni pärjäisivät, jos kuolen, kun he ovat vielä pieniä. Voi tätä rakkauden ja huolen määrää..
[/quote]

Tämä on omaa haavoittuvuutta ja kypsymättömyyttä.

[/quote]

Aivan
Tulisi esille ilman lapsiakin.
[/quote]
Lapset lisää sitä tuskaa. Pelko niiden menettämisestä. Eikä teidän ylimielisyys varmaan helpota tuon viestin kirjoittajan oloa.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 08:44"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 08:03"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 08:00"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 00:10"][quote author="Vierailija" time="22.07.2015 klo 19:04"]

Minussa vanhemmaksi tuleminen vain pahensi lapsia ennen ollutta kuoleman ja menettämisen pelkoa. Nyt kärsin siis aivan hirveistä pelkotiloista että joko lapsille, minulle tai miehelleni tapahtuu jotain vakavaa. En tiedä mikä tähän auttaisi, lääkkeitä en haluaisi alkaa syömään sillä ne turruttavat myös ne ilon tunteet joita koen. Siinä mielessä vanhemmuus on minulle kärsimystä.

[/quote]

Meinasin kirjoittaa suurinpiirtein samanlaisen tekstin. Olen sanonut lapsettomille tutuilleni, että vanhemmuus on elämän suurin tuska, samalla kun se on maailman isoin onni. Pelkään lasteni puolesta aivan hirveästi. En kestäisi jos heille sattuisi jotain. Samoin pelkään nykyään omaa kuolemaani paljon entistä enemmän, koska mietin, miten rakkaat lapseni pärjäisivät, jos kuolen, kun he ovat vielä pieniä. Voi tätä rakkauden ja huolen määrää..
[/quote]

Tämä on omaa haavoittuvuutta ja kypsymättömyyttä.

[/quote]
Ja realismia.
[/quote]

Kuolemanpelko?
Ja kyvyttömyys elää ilman sisäisiä ristiriitoja?
Lasten kanssa tarvitsee vain elää. Valitettavasti oma tasapainoisuus näkyy lasten kanssa selvemmin kuin muuten. Ei kannata hankkia lapsia, jos mielenterveys ei ole kunnossa
[/quote]
Ylimielisyys on hirveä luonteenpiirre

Mä en halua lapsia. Ei, ei ole mt-ongelmia, miehen kanssa ollaan oltu 7v naimisissa, asunto on ja ihana työ johon haluan panostaa. Silti saan jatkuvasti kuulla kuinka pitäisi jo niitä lapsia tehdä (vaikka olen sanonut olevani vela...) ja moititaan koska keskityn täysillä työhöni. En tarkoita että jokainen ihminen näin tekee, mutta hyvin moni.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 08:55"]Mä en halua lapsia. Ei, ei ole mt-ongelmia, miehen kanssa ollaan oltu 7v naimisissa, asunto on ja ihana työ johon haluan panostaa. Silti saan jatkuvasti kuulla kuinka pitäisi jo niitä lapsia tehdä (vaikka olen sanonut olevani vela...) ja moititaan koska keskityn täysillä työhöni. En tarkoita että jokainen ihminen näin tekee, mutta hyvin moni.
[/quote]

Ja tämä liittyi asiaan miten?

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 09:02"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 08:55"]Mä en halua lapsia. Ei, ei ole mt-ongelmia, miehen kanssa ollaan oltu 7v naimisissa, asunto on ja ihana työ johon haluan panostaa. Silti saan jatkuvasti kuulla kuinka pitäisi jo niitä lapsia tehdä (vaikka olen sanonut olevani vela...) ja moititaan koska keskityn täysillä työhöni. En tarkoita että jokainen ihminen näin tekee, mutta hyvin moni.
[/quote]

Ja tämä liittyi asiaan miten?
[/quote]

Niin että nyt ei asiasta saakkaan puhua vaikka te sitä ootte koko ajan tehny? Kerroinpahan vaan.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 01:57"]Olen +30-vuotias nainen. Väitän tietäväni lapsiperhe-elämästä jotain sen perusteella, että olen itse ollut lapsi ja muistan asioitani lapsuudesta, ja sillä perusteella, että kaikilla kavereillani on nykyään lapsia, ja pääsen seuraamaan heidän elämäänsä aika lailla lähietäisyydeltä. Minä en jaksaisi. Musta ei vaan olisi siihen. Mun pää on räjähtämispisteessä jo kun olen tunnin lapsiperheen luona. Pennut mekkaloivat, riehuvat, sotkevat, huutavat, selvittelevät välejään, vaativat perseenpyyhkijää ja vaipanvaihtajaa, kaatavat astiat, vetävät kissaa hännästä...Ja ei, kyseessä ei ole mitkään kauhukakarat, vaan varsin  normaalinoloiset taaperot/leikki-ikäiset, joilla omistautuneet vanhemmat ja tiukka kuri.

Minä en vaan pystyisi. Olemaan 100% skarppi koko ajan. Ei hetkeäkään vuosiin, että saisi levätä. Paitsi ehkä silloin kun pennut mummolassa. Ruokapöydässä ei saa syödä, koska kaikki huomio menee pentujen tekemisten vahtimiseen. Koko ajan pitää siivota. Koko ajan pitää juosta lapsen perässä, sekunniksikaan ei saa päästää pois silmistään. Öitä ei nukuta vuosiin. Mä olen ainakin tillintallin 24h työvuoron jälkeen, vaikka olisinkin saanut nukkua jonkun 5-6 tuntia. Kuinka hirveä se olotila mahtaakaan olla, kun esim. 5 vuoteen et saa nukkua. Et vaan saa. Sydän hakkaa, kärsit rytmihäiriöistä ja vapinasta, meinaat nukahtaa istuallesi, päähän sattuu, silmiä kivistää, oksettaa...mutta et saa nukkua. Ja se jatkuva huuto! Ja se, että sitä omaa aikaa on joku samperin yksi tunnin jumppa viikossa tai se 10min minkä luet sängyssä kirjaa ennen nukahtamista. Mitä siitä mistään lomareissustakaan nauttii kun sekin on sitä vahtimista ja kiljumisen kuuntelemista ja huoltojoukkoina toimimista. Onko nälkä, onko jano, nyt pissalle, ei mennä sinne, sinne ei saa kiivetä, nyt mennään tänne, katsopas mikä tuolla on, nyt otapas siitä mehua...mä tosiaan näännyn jo sitä kun katselen ja kuuntelen sitä lapsiperheiden säätämistä.

Mä olen kai sitten laiska ja mukavuudenhaluinen, mutta kun katsoo sitä touhua niin en vaan pystyisi! Luulen oikeasti, että olisin jossain kohtaa niin epätoivoinen, niin loppu, että alkaisin tosissani harkita itsemurhaa tai sitten vain romahtaisin ja joutuisin johonkin lataamoon. Ja nämä supervanhemmat vielä tietty käyvät töissä, tekevät väitöskirjaa, remppaavat omakotitaloa ja kesämökkiä jne siinä samalla. Ja mä kun kuormitun jo 50-60h/vko työstä + 2,5/pvä työmatkoista enkä aina jaksa lähteä edes niihin kivoihin ja mieluisiin harrastuksiin vaan on pakko jäädä nukkumaan päiväunet. Miten sitten ikinä voisin jaksaa jonkun kirkuvan kuolanaaman passaamista, jonka kokisin jo lähtökohtaisesti erittäin vastenmieliseksi ja katkeroittavaksi?
[/quote]

Erittäin osuva kuvaus! Minulla on kaksi poikaa ja tuotahan se juuri on. Toisaalta, se on myös lukuisia positiivisia hetkiä, joita perheen ulkopuolinen ei koe. Yhteenkuuluvuuden tunnetta toisen vanhemman kanssa, ylpeyttä lapsista, heidän omituiset juttunsa ja oivalluksensa. Lapset ovat vain muutaman vuoden pieniä ja kuvaamasi kaltaisia. Toinen poikamme on jo kuuden ja hän alkaa olla lähes samankaltaista seuraa kuin aikuinen vaikka matkalla.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 09:08"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 01:57"]Olen +30-vuotias nainen. Väitän tietäväni lapsiperhe-elämästä jotain sen perusteella, että olen itse ollut lapsi ja muistan asioitani lapsuudesta, ja sillä perusteella, että kaikilla kavereillani on nykyään lapsia, ja pääsen seuraamaan heidän elämäänsä aika lailla lähietäisyydeltä. Minä en jaksaisi. Musta ei vaan olisi siihen. Mun pää on räjähtämispisteessä jo kun olen tunnin lapsiperheen luona. Pennut mekkaloivat, riehuvat, sotkevat, huutavat, selvittelevät välejään, vaativat perseenpyyhkijää ja vaipanvaihtajaa, kaatavat astiat, vetävät kissaa hännästä...Ja ei, kyseessä ei ole mitkään kauhukakarat, vaan varsin  normaalinoloiset taaperot/leikki-ikäiset, joilla omistautuneet vanhemmat ja tiukka kuri.

Minä en vaan pystyisi. Olemaan 100% skarppi koko ajan. Ei hetkeäkään vuosiin, että saisi levätä. Paitsi ehkä silloin kun pennut mummolassa. Ruokapöydässä ei saa syödä, koska kaikki huomio menee pentujen tekemisten vahtimiseen. Koko ajan pitää siivota. Koko ajan pitää juosta lapsen perässä, sekunniksikaan ei saa päästää pois silmistään. Öitä ei nukuta vuosiin. Mä olen ainakin tillintallin 24h työvuoron jälkeen, vaikka olisinkin saanut nukkua jonkun 5-6 tuntia. Kuinka hirveä se olotila mahtaakaan olla, kun esim. 5 vuoteen et saa nukkua. Et vaan saa. Sydän hakkaa, kärsit rytmihäiriöistä ja vapinasta, meinaat nukahtaa istuallesi, päähän sattuu, silmiä kivistää, oksettaa...mutta et saa nukkua. Ja se jatkuva huuto! Ja se, että sitä omaa aikaa on joku samperin yksi tunnin jumppa viikossa tai se 10min minkä luet sängyssä kirjaa ennen nukahtamista. Mitä siitä mistään lomareissustakaan nauttii kun sekin on sitä vahtimista ja kiljumisen kuuntelemista ja huoltojoukkoina toimimista. Onko nälkä, onko jano, nyt pissalle, ei mennä sinne, sinne ei saa kiivetä, nyt mennään tänne, katsopas mikä tuolla on, nyt otapas siitä mehua...mä tosiaan näännyn jo sitä kun katselen ja kuuntelen sitä lapsiperheiden säätämistä.

Mä olen kai sitten laiska ja mukavuudenhaluinen, mutta kun katsoo sitä touhua niin en vaan pystyisi! Luulen oikeasti, että olisin jossain kohtaa niin epätoivoinen, niin loppu, että alkaisin tosissani harkita itsemurhaa tai sitten vain romahtaisin ja joutuisin johonkin lataamoon. Ja nämä supervanhemmat vielä tietty käyvät töissä, tekevät väitöskirjaa, remppaavat omakotitaloa ja kesämökkiä jne siinä samalla. Ja mä kun kuormitun jo 50-60h/vko työstä + 2,5/pvä työmatkoista enkä aina jaksa lähteä edes niihin kivoihin ja mieluisiin harrastuksiin vaan on pakko jäädä nukkumaan päiväunet. Miten sitten ikinä voisin jaksaa jonkun kirkuvan kuolanaaman passaamista, jonka kokisin jo lähtökohtaisesti erittäin vastenmieliseksi ja katkeroittavaksi?
[/quote]

Erittäin osuva kuvaus! Minulla on kaksi poikaa ja tuotahan se juuri on. Toisaalta, se on myös lukuisia positiivisia hetkiä, joita perheen ulkopuolinen ei koe. Yhteenkuuluvuuden tunnetta toisen vanhemman kanssa, ylpeyttä lapsista, heidän omituiset juttunsa ja oivalluksensa. Lapset ovat vain muutaman vuoden pieniä ja kuvaamasi kaltaisia. Toinen poikamme on jo kuuden ja hän alkaa olla lähes samankaltaista seuraa kuin aikuinen vaikka matkalla.
[/quote]

Edellinen jatkaa. .

Työkuvioista olen samaa mieltä kanssasi. Meillä vain toinen vanhemmista on voinut jatkaa työtä täydellä työajalla lisätöineen ja väikkäreineen, toinen tekee lyhennettyä työaikaa tiukasti 8-16-ajan raameissa.