Ketään 40+ -ihmistä, jolla sama tilanne?

En sotkeudu lasteni elämään yhtään sen enempää kun he tarvitsevat isäänsä. Minulla on ihan riittävästi "kädet täynnä" omiakin asioita

[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 20:35"][quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 20:33"]

En suosittele yksin jäämistä. Äitini jäi leskeksi kolmekymppisenä. Ei halunnut uutta suhdetta sillä avioliittonsa ei ollut ollut onnellinen. Vieläkin, lähes 40 vuotta myöhemmin me, lapsensa olemme hänen elämänsä suurin sisältö. Ei auta harrastukset eikä mikään. Roikkuu vaan meissä. En jaksa enää viihdyttää häntä. Koen pelkkää vihaa äitiäni kohtaan sen roikkumisen ja joka asiaan sekaantumisen takia.

[/quote]

Siis tossahan on syynä äitisi persoonallisuus ja tapa suhtautua elämään, ei valittu sinkkuus.
[/quote]
Ok. Tuo persoonallisuus tuli ilmi vasta kun viimeinen lapsista muutti omilleen. Siihen asti äiti oli todella itsenäinen ja tyytyväinen elämäänsä ja vaikutti täysin normaalilta. Ei kuitenkaan kestänytkään sinkkuelämää ilman lapsia.

Komppaan muita. Miksi pitäisi päättää, elääkö loppuelämänsä ilman miestä? Miksei voi vain katsoa, osuuko tielle vielä rakkautta?

Itselleen on velkaa sen verran, että elämänsä onnellisena. Jos sattuu niin käymään, että joku mies osuu matkaan, johon rakastuu, niin sitten rakastuu.

Minä en usko, että elämnäsä rakkauksia olisi vain yksi. Olen toista kertaa naimisissa, alkuun tämäkin oli suurta hehkua, 15 vuoden jälkeen ei tunnu enää siltä. Uskon, että näin 47-vuotiaana, voisin ihan hyvin vielä rakastua.

Minä luulen, että minua ei enää kukaan huolisi. En edes tiedä missä uuden kumppanin voisi tavata

Olen 46 ja erosta on aikaa neljä vuotta..  Olen ollut nk. seksisuhteessa, mutta en kaipaa miestä tähän 24/7 pyörimään. Tavataan, kun kummallakin on aikaa ja silloin vietämme sen tiukasti kahdestaan. Muuten vain viestittelemme harvakseltaan. En kaipaa kahletta, enkä enää toiselle kahleeksi rupia. 

Tässä elämänvaiheessa, kun lapsiakin vielä on jaloissa, tämä tuntuu viisaimmalta ratkaisulta.. mutta kuka tietää, mikä on tilanne viiden vuoden kuluttua..aika näyttää.

Ehkä tällaista ei pidä etukäteen päättää. 80-vuotiaana sinkkuna voit sitten päätellä, että uutta ei osunut kohdalle.

Mitä ikä tuohon vaikuttaa? Monet on tehneet jo parikymppisenä sen valinnan, että aikovat elää sinkkuina koko elämänsä. Ihan yleistä nykyaikana.

No, mä olen elänyt lasteni kanssa 12v ollen itse koko ajan sinkkuna. En usko, että pariudun enää ikinä.

Miksi ihmeessä kukaan ottaisi ketään jota ei rakasta? Omituinen kysymys.

"... väen väkisin ottaisi jonkun miehen, jota ei kuitenkaan rakasta, kuten sitä elämän rakkautta?"

Ehkäpä voisin vastata, kun tämä liippaa aika läheltä. Olen nyt n. 5 vuotta asunut kaksistaan lapsemme kanssa, joka on nyt teini-iässä. Olen todella tyytyväinen elämääni näin ja odotan jo, että teinikin vielä vähän kasvaa ja muuttaa omilleen. Miestä en todellakaan kaipaa elämääni! Oli suuri henkinen helpotus, kun ex viimein keräsi kamppeensa ja lähti, vaikka parikymmentä vuotta kestänyt litto oli päällisin puolin hyvä eikä mitään väkivaltaa, alkoholia tms, mutta ei vaan enää viimeisinä vuosina toiminut millään tasolla. Nyt kun olen oman itseni herra, olen nauttinut elämisestä ihan eri tavalla ja monta kertaa miettinyt, että en enää koskaan ota itselleni miestä kuvioitani sotkemaan. Teoriassa siis päätös on tehty, mutta elämästähän ei koskaan tiedä. Mutta en halua, en kaipaa, en suunnittele uutta vakavaa suhdetta. Jos hauskaa haluaa pitää, onnistuu se ilman vakinaista kiviriippaakin. Sinulle sanoisin, että parantele rauhassa se särkynyt sydämesi (jollainen sinulla kirjoituksesi perusteella on), katso sitten elämää avoimin mielin, kun olet karistanut kaikki vanhat pölyt yltäsi. Miestä ei kannata ottaa vain huonon seuran vuoksi.