Millaista on olla lähes viisikymppinen lapseton nainen, jolla ei oo miestä?

Luulen, että tämä kateus -asia menee vähän kahteen suuntaan. Minä olisin ehkä halunnut lapsia, mutta löysin hyvän miehen vasta yli nelikymppisenä eikä sitten enää tuntunut järkevältä alkaa yrittämään lasta. Siinä vaiheessa koin hetken surua lapsettomuudesta, ja mainitsin myös ystäville. Ilmeisesti he nyt sitten säälivät minua loppuikäni ja kuvittelevat että asia on minulle hirveän herkkä ja vaikea, vaikka olen jo vuosia sitten päässyt siitä yli ja nykyään olen tyytyväinen ja keskityn elämässä lapsettomuuden tuomiin hyviin puoliin.

Mutta tunnustan, niin minäkin hyvin usein ajattelen, kun lapselliset kaverini ovat vuosien saatossa valittaneet lapsistaan ja perheistään, että he katuvat lasten hankintaa ja ovat kateellisia minulle kun minulla ei ole lapsia. Joidenkin kohdalla tämä saattaa pitää paikkansakin, mutta eivätköhän hekin ole pääsääntöisesti elämänsä kulkuun yhtä tyytyväisiä kuin me lapsettomatkin.

Ei kai sellaisen arki ole niiiiin erilaista kuin miehettömän, nuorena lapsensa saaneen äidin elämä paitsi, ettei ole tietenkään ihan niin läheisiä omia siipiään kokeilevia nuoria elämässä kuin sillä sillä äidillä. Muuten varmaan yhteistä aika paljon voi olla, olettaisin. Meidän esikoinen täyttää 30 sinä vuonna kun täytän 50. Mieskin siis on, mutta jos ei olisi niin eläisin varmaan aika samanlaista elämää kuin mieheni lapseton isosisko sitten 50-vuotiaana. Toki mulle varmaan tulee jossain vaiheessa erittäin tervetulleita lapsenlapsia kun perhearvoihin positiivisesti suhtautuvia kivasti pärjääviä heterolapsia on kuiteskin kolme. Tuskin ihan hirveästi omaan päivittäiseen arkeeni kuitenkaan vaikuttavat sitten. Jos niitä tulee.

Ap. Olet toksista pas kaa. Negatiivinen raskas valittajaihmistyyppi, joka luulee tietävänsä naisten puolesta asiat. Sinua ei jaksa kukaan nainen, koska asenteesi on pas kaa. Et pysty tekemään kumppania onnelliseksi. Haet naisista vikaa, mutta vika on päässäsi. 

Tuntuu kyllä hassulta että ei saa sanoa sitä jos olisi halunnut lapsia mutta niitä ei ole. Se on valitettavan yleistä nykyään, kun äidiksi tullaan entistä vanhempana ja naiset panostavat yhä enemmän uraan ja opiskeluun. Ei siinäkään ole mitään pahaa jos ei halua lapsia, mutta kyllä useimmille lapsi tuo paljon iloa ja merkitystä elämään. Kaikki eivät tajua sitä sillon kun lasten saaminen olisi itselle ajankohtaista, vaan liian myöhään.

Vierailija kirjoitti:

Onnellisen elämän saa kun osaa olla tyytyväinen ja elää hyvin omassa tilanteessaan, eikä jää haikailemaan sen perään kuinka elämä olisi voinut mennä. Kaikkea ei voi saada, valintoja pitää tehdä ja kaikkeen ei voi itse vaikuttaa.

Juuri näin!

Te keillä on paljon ystäviä, onko hekin sinkkuja? Tuntuu, että monilla on puoliso, perhettä niin eivät ehdi tai halua nähdä ystäviä

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu kyllä hassulta että ei saa sanoa sitä jos olisi halunnut lapsia mutta niitä ei ole. Se on valitettavan yleistä nykyään, kun äidiksi tullaan entistä vanhempana ja naiset panostavat yhä enemmän uraan ja opiskeluun. Ei siinäkään ole mitään pahaa jos ei halua lapsia, mutta kyllä useimmille lapsi tuo paljon iloa ja merkitystä elämään. Kaikki eivät tajua sitä sillon kun lasten saaminen olisi itselle ajankohtaista, vaan liian myöhään.

Kyllä saa sanoa. Tällä palstalla on paljon keskusteltu lapsettomuuden aiheuttamasta surusta. 

Jos joku kuitenkin sanoo, että ei ole halunnut lapsia, ei ole keskustelun kannalta kehittävää alkaa vihjailemaan että varmaankin salaa hän kuitenkin niitä lapsia toivoisi ja vähintään 82-vuotiaana vielä katuu lapsettomuuttaan. 

Se on yhtä epähienoa, kuin vihjailla että perheellinen katuisi perheen hankkimista. Moni kun ihan oikeasti haluaa perheen, samoin kuin moni ihan oikeasti ei halua. 

Jokainen tekee omat valintansa omista syistään ja onneksi kaikissa valinnoissa on omat hyvät puolensa, ilonsa ja merkityksensä. Mikään ei ole takuuvarmasti hyvä tai huono päätös, joten useimmiten valintansa kanssa pystyy elämään.

Lapsia en olisi halunnut, miehen kyllä, ehkä. Miehiä on ollutkin, mutta valitettavasti en ole osannut valita niitä kovin hyvin. Nykyään olen itseni kanssa siinä pisteessä, että luulen tietäväni, mitä oikeasti hyvä parisuhde tarkoittaa. Sellaiseen kykenevän miehen voisin mielelläni ottaa, jos löytyisi.

Katkera.

Kohtelee miehiä huonosti.

M i e s v i h a a j a.

Onnellista.

Mun poika olisi nyt kutsuntaiässä. Onneksi ei lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Tätini on ollut lapseton omasta halustaan. Nyt 82 vuotiaana on pahasti masentunut ja menettänyt täysin elämän halun. Kuulema vääriä valintoja aikoinaan tehnyt. Elämä olisi voinut mennä toisin. On kirjeissä avautunut minulle.

Olisihan hän saattanut ehkä perheellisenäkin olla masentunut.Perheillä on omat ongelmansa.

Tässä maailmantilanteessa tuntuu oikein kivalta.

Nuorena haaveilin isosta perheestä ja korkeatasoisesta, uskovaisesta, siveästä ja komeasta aviomiehestä. Oli vissiin liian kovat kriteerit kun en saanut haluamaani miestä ja jäi ne lapsetkin sitten saamatta.

Olen opettaja ja leikin, että oppilaat ovat lapsiani ja teeskentelen, että elämä näinkin on ihan yhtä hyvää. Tietysti petän siinä muita ja myös itseäni, mutta aika on ajanut ohitseni, eikä enää auttaisi vaikka miehen löytäisinkin kun on liian myöhäistä hankkia lapsia.

Koira mulla on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu kyllä hassulta että ei saa sanoa sitä jos olisi halunnut lapsia mutta niitä ei ole. Se on valitettavan yleistä nykyään, kun äidiksi tullaan entistä vanhempana ja naiset panostavat yhä enemmän uraan ja opiskeluun. Ei siinäkään ole mitään pahaa jos ei halua lapsia, mutta kyllä useimmille lapsi tuo paljon iloa ja merkitystä elämään. Kaikki eivät tajua sitä sillon kun lasten saaminen olisi itselle ajankohtaista, vaan liian myöhään.

Kyllä saa sanoa. Tällä palstalla on paljon keskusteltu lapsettomuuden aiheuttamasta surusta. 

Jos joku kuitenkin sanoo, että ei ole halunnut lapsia, ei ole keskustelun kannalta kehittävää alkaa vihjailemaan että varmaankin salaa hän kuitenkin niitä lapsia toivoisi ja vähintään 82-vuotiaana vielä katuu lapsettomuuttaan. 

Se on yhtä epähienoa, kuin vihjailla että perheellinen katuisi perheen hankkimista. Moni kun ihan oikeasti haluaa perheen, samoin kuin moni ihan oikeasti ei halua. 

Jokainen tekee omat valintansa omista syistään ja onneksi kaikissa valinnoissa on omat hyvät puolensa, ilonsa ja merkityksensä. Mikään ei ole takuuvarmasti hyvä tai huono päätös, joten useimmiten valintansa kanssa pystyy elämään.

Samaa mieltä. Tosin lähellekään aina se lapsettomuus ei ole oma valinta. Silloin sitä on vaikea myöskään hyväksyä, että elämä on mennyt miten meni.

Parikymppisenä halusin, (kai) joskus lapsia. Mutta vuodet vierivät, vuosikymmenet menivät ja ikää tuli mittariin täyteen se lähes 50 vuotta. Kumppaneita oli, mutta mitään pidempiaikaista ei sitten tullutkaan. 

Pidän eläimistä ja luonnosta valtavasti. Se, ja omat mielenkiinnonkohteet riittävät minulle.

Nykyisin en halua enää lapsia. Ihminen kai muuttuu ajan myötä. Tulee erilaisia asioita, joita haluaa. 

Eivät ihmiset, eli kaikki suinkaan halua samoja asioita. Miksi niin pitäisikään? Ja miksi olisi pakko haluta samoja asioita?

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on yksi tällainen kaveri, joka kohta 50v, ei miestä tai perhettä. Reissaa todella, todella paljon, on paljon mielenkiintoisia harrastuksia, ollut töissä ulkomailla ympäri maailman ja puhuu montaa kieltä sujuvasti. Hänen elämänsä vaikuttaa vauhdikkaalta, mielenkiintoiselta ja sellaiselta, ettei siihen oikein edes mahtuisi perhettä tai parisuhdetta. Silti rivien välistä olen lukenut, että hän todellisuudessa olisi ehkä halunnutkin perheen ja tietyllä tavalla tuo todella vauhdikas elämäntyyli liittyy myös siihen, että haluaa "unohtaa" tämän. Kerran esim. lapsista ja perheestä juteltaessa hän sanoi jotenkin surumielisesti, että se juna on häneltä jo valitettavasti mennyt. Hänellä myös ollut ilmeisesti vaikeampi parisuhde taustalla, joka vaikeuttanut myöhemmin parisuhteen muodostamista. Eli jollain tavalla säälin häntä, vaikka hän vaikuttaakin elämäänsä tyytyiseltä. Ehkä se johtuu siitä, että itselleni perheen perustaminen on aina ollut se tärkein asia elämässä.

Mutta on hyvä tiedostaa,ettei se mikä on itselle tärkeintä,ei aina ole sitä kaikille muille.Ihmiset ovat erilaisia.

Mukavaa ja helppoa. Saan tehdä mitä haluan ja rahaa riitää, käytän ne itseeni, harrastan ja nautin elämästä. Aikaa ja varaa huolehtia ulkonäöstä niin näytän vähän freessimmältä kuin keskiverto kolmekymppinen mamma. 

Mulla masentavalta. Olisin halunnut miehen ja lapsia, mutta olen ruma, läski ja sosiaalisten tilanteiden kammoinen joten en saanut. Elämä tuntuu tylsältä ja merkityksettömältä ja olen alkoholisoitunut viime vuosina pahasti, koska ainoa asia josta saan jotain ilon tunnetta on alkoholi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu kyllä hassulta että ei saa sanoa sitä jos olisi halunnut lapsia mutta niitä ei ole. Se on valitettavan yleistä nykyään, kun äidiksi tullaan entistä vanhempana ja naiset panostavat yhä enemmän uraan ja opiskeluun. Ei siinäkään ole mitään pahaa jos ei halua lapsia, mutta kyllä useimmille lapsi tuo paljon iloa ja merkitystä elämään. Kaikki eivät tajua sitä sillon kun lasten saaminen olisi itselle ajankohtaista, vaan liian myöhään.

Kyllä saa sanoa. Tällä palstalla on paljon keskusteltu lapsettomuuden aiheuttamasta surusta. 

Jos joku kuitenkin sanoo, että ei ole halunnut lapsia, ei ole keskustelun kannalta kehittävää alkaa vihjailemaan että varmaankin salaa hän kuitenkin niitä lapsia toivoisi ja vähintään 82-vuotiaana vielä katuu lapsettomuuttaan. 

Se on yhtä epähienoa, kuin vihjailla että perheellinen katuisi perheen hankkimista. Moni kun ihan oikeasti haluaa perheen, samoin kuin moni ihan oikeasti ei halua. 

Jokainen tekee omat valintansa omista syistään ja onneksi kaikissa valinnoissa on omat hyvät puolensa, ilonsa ja merkityksensä. Mikään ei ole takuuvarmasti hyvä tai huono päätös, joten useimmiten valintansa kanssa pystyy elämään.

Samaa mieltä. Tosin lähellekään aina se lapsettomuus ei ole oma valinta. Silloin sitä on vaikea myöskään hyväksyä, että elämä on mennyt miten meni.

Näin on, ja kirjoitin hieman ajattelemattomasti valinnoista. Aina perhekään ei ole valinta. Esimerkiksi oma äitini päätyi vahinkoraskauden myötä äidiksi ja vaimoksi. Hän päätyi tekemään useita lapsia vaikka hänen mielenkiinnon kohteensa olivat aina muualla eikä kotiäidin elämä ollut lainkaan se mistä hän oli haaveillut. Vieläkin vanhuksena hän puhuu toisinaan katkerasti siitä, miten laittoi omat haaveensa sivuun ja miten inhosi perheenäidin roolia, ruuanlaittoa, siivousta jne. Nykyään kuitenkin kai alkanut enemmän hyväksyä sitä miten elämä sitten loppujen lopuksi meni. Se kai se elämän läksy on, että paljoakaan ei voi kontrolloida mutta itselleen tapahtuvien asioiden kanssa on opittava elämään.