Lue keskustelun säännöt.
Pystyykö ujo tuppisuu parantumaan?
15.07.2015 |
Olen koko ikäni ollut kauhean ujo ja tämän lisäksi vielä tuppisuu. En yksinkertaisesti kykene normaaliin kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Vastaan, jos minulta kysytään, mutta silloin hyvin suppeasti. En vaan kykene osallistumaan normaaliin keskusteluun ihmisporukassa. Istun siis vaan hiljaa ja yritän kuunnella muiden juttuja ja hymyillä/nauraa tarpeen vaatiessa. Ei ihmekään, että ihmiset pitävät minua outona ja inhoavat seuraani.
Lapsena oli vielä helppoa olla tällainen. Ei kukaan olettukaan, että lapsen/nuoren olisi tarvinnut puhua. Mutta näin aikuisena elämäni on ollut täyttä helvettiä. Viimeisen vuoden aikana olen itkenyt niin useasti ja hävennyt käytöstäni. En vaan kestä elää tällaisenä helvetin sosiaalisesti rajoittuneena hyypiönä. Jos sentään olisin joku älykkö, niin tästä luonteesta voisi olla jotain hyötyäkin. Mutta tällaisenä perustyhmänä maijameikäläisenä minusta ei ole edes mitään hyötyä yhteiskunnalle eikä oikeastaan kenellekään. Haluaisin vaan muuttaa jonnekin keskellä ei mitään, jossa saisi olla yksin eikä tarvitsisi puhua ihmisille. Mutta enhän minä siellä metsässä pärjäisi, joten pakko täällä sivistyksen keskellä on elää. Voiko tästä hirveästä vaivasta parantua? Miten voisin näin aikuisena opetella olemaan sosiaalinen, uskaltamaan avata suuni ja lopettaa häpeäminen? Miten minusta voisi tulla normaali?
Kommentit (10)
Minä olen 100% samanlainen kuin sinä. En ole keksinyt mitä tälle voisi tehdä, en ole löytänyt mitään "parannusta" tai apua edes. Kaikkialla vain lukee että pitää vaan alkaa höpöttämään tuosta noin vain. Nokun ei onnistu. Tervehdin ja vastaan sanalla tai kahdella, muuhun ei kykene vaikka olisi kuinka kivoja ihmisiä ympärillä. Enkai voi muuta sinulle sanoa kuin voimia ja toivottavasti jotain apua keksitään :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voit toki näytellä, mutta viimeistään 10-20 vuoden päästä saat kyllä burnoutin. Ole oma itsesi ja jätä muiden mielipiteet omaan arvoosi. Minä käyn vain töissä ja töiden jälkeen nautin omasta vapaa-ajasta yksin. En pidä yhteyttä vanhempiini. Poikaystävä minulla oli nuorempana, mutta hän vaati jatkuvasti hänen sukulaisten ja kavereiden luona käymistä. Se oli aivan painajaista minulle. Suhdetta kesti runsaat viisi vuotta, kunnes pistin poikki. Miestä kyllä rakastin ja ero oli todella surullinen minulle, mutta en vaan jaksanut sitä pakkosukuloimista ja ystäväperheillallisia.
Minullekin se on ollut ihan hirveän vaikeaa. Olen vähän aikaa sitten ollut juttelemassa psykologille tästä, ollut ryhmäterapiassa ja päiväsairaalassakin, juurikin sosiaalisten pelkojen sekä myös masennuksen takia. Masennus mielestäni johtui paitsi aiemmasta erosta, myös juuri tästä eristävästä sosiaalisesta ahdistuksesta.
Kognitiivisessa opetettiin ajattelemaan toisin tilanteissa, kokeilemaan vaihteen vuoksi parempia ajatuksia itsestäni. Ja sen jälkeen oli vain altistauduttava pelottaville sosiaalisille tilanteille.
Ensin varovasti, sanomalla hei, ja sitten vaikka kiiruhtamalla puuskuttamaan nurkan taakse, Seuraavalla kerralla enemmän. Ehkä toisen ihmisen kanssa. Pelottavamman ihmisen kanssa. Ehkä parin ihmisen läsnäollessa. Jne. Siitä se alkoi helpottaa.
Mutta hidasta se on. En minä vieläkään pelosta ole päässyt, mutta kaikki on kuitenkin helpompaa. Eli pitäisi tehdä pelottavia asioita, pelosta huolimatta. Mutta tietenkin kohtuudella, pienin askelin, omien voimavarojen mukaan.
30 vuoden kokemuksella sanon ettei parane. Yritykset rasittavat aina vain enemmän. Kognitiivinen kuorma on liian kova. Tilanne on luultavasti ollut aina sama, nyt vain vaatimukset (feikille) sosiaalisuudelle on entistä kovemmat. Tämä maailma ei ole kaikkia varten.
En halua kuolla mutta en jaksa elää. Kas siinäpä pulma.
Minullakin on monen vuosikymmenen kokemus. Voin vakuuttaa, että ensimmäinen havaittava nytkähdys parempaan tapahtui päiväsairaalassa. Tärkein ratkaiseva tekijä oli uskaltautua ammattilaisen ohjaamaan ryhmätoimintaan, joka on jotain jota pelkäsin kuin kuolemaa vuosikymmenet, kuten kaikkia ryhmiä.
En ole turvallisilla vesillä vieläkään, lähes päivittäin entinen kauhu vihjaa tulostaan. Mutta jatkan sitkeästi tällä tiellä, sillä en yksinkertaisesti jaksa enää pelkoani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kärsin itse tästä samasta, oikein mitään puhuttavaa keksi. Yritän myös samoin kuin sinä ap, hymyillä ja olla muuten läsnä, katsoa ihmisiä silmiin vaikka sanoisin heille vain sen "Hei":n.
Jos seuraat sivusta jotain kaveri- tai mitä tahansa porukkaa, huomaat että joukossa on aina niitä jotka eivät ole äänessä, ovat enemmän kuuntelijoita. Tämän kun huomasin niin tajusin että ei minun tarvitse yrittää olla äänessä yhtään sen enempää, olen vain oma itseni. En ite jaksa yrittää väkisin olla sosiaalisempi porukassa. Olen parhaimmilla yhden ja muutaman tutun kanssa, isommassa porukassa menen jotenkin lukkoon, ylipäätänsä harvoin saan sanottua sanomisiani.
En tiedä paraneeko tästä koskaan, työyhteisössä pärjään ihan hyvin kun juttelen työjuttuja, välillä saan sanottua jotain omia mielipiteitänikin, mutta kahvipöydässä en todellakaan ole se puheliain ihminen. Olen miettinyt että minua taidetaan myös pitää hieman erikoisena, ehkä se helposti leimataan töykeydeksi, ettei sinulla edes kiinnosta jutella muiden kanssa.
Ehkä eniten tämä piirre vaivaa niitä ihmisiä jotka itse ovat todella puheliaita, ulospäin suuntautuneita jne.
Jos asian kokee todella ongelmalliseksi, niin kyllä, siitä on mahdollista "parantua". Vaatii vain paljon aikaa, suunnitelman ja päättäväisyyttä. Samalla tavalla kuin on mahdollista opetella maalaamista, autolla ajamista juoksemista tai vaikka ristikkojen täyttämistä, voi sosiaalisuuttakin harjoitella.
Aluksi on ymmärrettävä, että projekti teetättää todella paljon työtä ja joudut olemaan usein epämukavuusalueella. Jos olet jokseenkin tyytyväinen elämääsi ujona, voi olla hyödyllisempää käyttää aikasi luontaisien lahjojesi kehittämiseen.
Homman nimi on harjoitus. Aivan kuten lapsi oppii kävelemään, voi sosiaalisuuttakin harjoittaa. Aloita pienestä: kysy kaupassa myyjältä missä jokin tuote on, sano bussikuskille jotain ylimääräistä tai kysy kadulla ohikulkijalta kellonaikaa. Ota tavotteeksesi luoda itsellesi tällaisia tilanteita vähintään kolme jokainen päivä - kyllä, siis joka ikinen päivä! Lapsikin harjoittelee kävelyä tuntikausia päivässä, ja silti siihen menee useampi vuosi. Ideana tässä on se, että pakotat itsesi pikku hiljaa tottumaan sosiaaliseen kanssakäyntiin, jolloin ujojen luontainen ihmispelko pienenee ja seuraavien askelien ottaminen helpottuu.
Seuraavista askelista puheenollen, noin kuukauden välein - tai siinä vaiheessa kun nykyinen taso ei enää tunnu aivan kamalalta - rimaa täytyy nostaa. Eli kaupassa tai jonossa sanot toiselle asiakkaalle jotain tilanteeseen sopivaa. Tässä vaiheessa on pakko jotenkin pakottaa itsensä tyhmäksi, koska siltä tuntemattomille puhuminen tuntuu. Ulkopuolisen näkökulmasta parin virkkeen mittaisessa keskustelussa ei ole kuitenkaan mitään häiritsevää, eli ei syytä pelkoon. Edelleen ideana on totuttaa itseään siihen, että (vieraille) ihmisille puhuminen on arkipäiväistä toimintaa, jota ei tarvitse pelätä ja jännittää. Mieli ja keho kyllä sopeutuvat toistojen lisääntyessä.
Saman aikaisesti kannattaa myös hakeutua jonkinlaiseen keskustelukerhoon tai improvisaatioteatteriin hieman erilaisten taitojen kehittämiseksi. Erilaiset kielikurssit ovat myös sopivia.
Tämä kaikki ei tietenkään tee sinusta mitään älykästä keskustelijaa, mutta itseäään totuttamalla on mahdollista päästä suurelta osin eroon puhumisen vaikeudesta. Noin vuoden aktiivisen harjoittelun jälkeen homma helpottuu, ja taas pitää nostaa rimaa...
Painotan vielä, että suunnitelma vaatii päättäväisyyttä ja johdonmukaisuutta. Lapsikin kaatuu tuhansia kertoja kävelyharjoituksissaan, mutta jokaisen kompuroinnin jälkeen hän on askeleen (got it? Askeleen...) lähempänä tavoitettaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän naapurissa asuu yksi tuollainen. Kääntää aina katseen poispäin jos tulee kadulla vastaa tms. Joistain ihmisistä vaan näkee sokea otsallaankin että ollaan epäsosiaalisia mököttäjiä.
[quote author="Vierailija" time="21.07.2015 klo 18:51"]
Meidän naapurissa asuu yksi tuollainen. Kääntää aina katseen poispäin jos tulee kadulla vastaa tms. Joistain ihmisistä vaan näkee sokea otsallaankin että ollaan epäsosiaalisia mököttäjiä.
[/quote]
Mihin kategoriaan itse kuulut sosiaalisissa ympyröissäsi?
Up