Te jotka olette menneet naimisiin, ettekö pelänneet miten hirveää on jos puoliso jättää teidät?

Ei pelätä, kuunnellaan vaan ja soitellaan eteenpäin.

Mitenpä sitä elämässä mitään saisi tehtyä, jos jatkuvasti pelkäisi jotain ja jättäisi sen takia tekemättä. Elämätön elämä.

Ei tuo ole herkkyyttä, se on epävarmuutta. Ihan eri asioita.

Et varmaan koskaan avaa karkkipussiakaan, kun pelottaa, että joskus se pussi tyhjenee?

Etkä voi katsoa mitään tv-sarjoja, kun ne voi olla huonoja, ja hyvätkin kuitenkin loppuu joskus.

Sitku-elämä on tyhmää, mutta mitäjos-elämä on vielä tyhmempää.

Itse en pelkää että mies jättäisi, vaan ehkäpä sitä että kyllästyn lopulta täysin katsomaan sen naamaa. Jos mietitte tuntemianne vanhoja pareja jotka ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä kuinka monet on oikeasti onnellisia? Minun tuntemani ovat yhdessä tottumuksesta, toisen tuntee niin läpikotaisin että tietää etukäteen mitä se kohta sanoo ja tekee, nahistelevat pikkuasioista ja toistetaan päivästä toiseen samoja rutiineja. Onnea? 

Eihän mitään uskalla tehdä jos pelkää. Ihmisen kuuluu elää, eikä pelätä.

Mitä eroa sillä on tilanteeseen, että avopuoliso jättää?

Kaikesta lopulta sittenkin selviää.

Olen itse kokenut todella hurjia ja kurjia asioita ja epäreiluja menetyksiä ja ihan ilman omaa syytäni.

Yhtä lailla joku toinen on ensirakkautensa ja terveiden lastensa kanssa ihan ilman omaa ansiotaan.

Näin vain käy. Ihminen on keskeneräinen ja hauras. Mutta joka tapauksessa kannattaa yrittää. Silloin voi saada myös onnea elämäänsä pelkän kärsimyksen sijaan.

Kärsimystä riittää varmasti. Uskon että sitä riittää ihan kaikille, kun katsotaan ihmisen koko matkaa kehdosta hautaan. Ei sitä toki tasata, kuten ei onneakaan.

Mutta onnen mahdollisuuteen ja realististen unelmiensa toteuttamiseen kannattaa mielestäni aina tarttua. Muuten elämämme täällä ei liikaa eroaisi helvetistä.

Rakkaus ei ole ihmisillä ikinä pyyteetöntä eikä ehjää eikä tätä vajavaistakaan edes jokaiselle tarjolla, mutta on se kuitenkin parempi näköala tulevaan kuin pelkkä yksinäisyys, tuska ja kylmyys.

Kun suojelee itseään liikaa, tulee suojelleeksi itsensä myös elämän kauneimmilta hetkiltä ja kokemuksilta. Ne kuitenkin jäävät elämäsi kirjan lehdille kauniina muistoina ja kuvina, vaikka sittemmin pettyisit ihmiseen tai kohtaloon/Luojaan.

Mitäs jos sitä löytääkin itse paremman? Pitäisikö sitäkin pelätä jo valmiiksi?

Vierailija kirjoitti:

Itse en pelkää että mies jättäisi, vaan ehkäpä sitä että kyllästyn lopulta täysin katsomaan sen naamaa. Jos mietitte tuntemianne vanhoja pareja jotka ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä kuinka monet on oikeasti onnellisia? Minun tuntemani ovat yhdessä tottumuksesta, toisen tuntee niin läpikotaisin että tietää etukäteen mitä se kohta sanoo ja tekee, nahistelevat pikkuasioista ja toistetaan päivästä toiseen samoja rutiineja. Onnea? 

Aika surullisen kyyninen asenne. Kun minä katson vuosikymmeniä yhdessä olleita pareja niin kyllä heistä suurin osa vaikuttaa aidosti onnellisille. Eroaminen on kuitenkin ollut ihan hyväksyttyä jo vuosikymmeniä.

Vierailija kirjoitti:

Itse en pelkää että mies jättäisi, vaan ehkäpä sitä että kyllästyn lopulta täysin katsomaan sen naamaa. Jos mietitte tuntemianne vanhoja pareja jotka ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä kuinka monet on oikeasti onnellisia? Minun tuntemani ovat yhdessä tottumuksesta, toisen tuntee niin läpikotaisin että tietää etukäteen mitä se kohta sanoo ja tekee, nahistelevat pikkuasioista ja toistetaan päivästä toiseen samoja rutiineja. Onnea? 

Voi kuule, tapaan työkseni paljon vanhoja pariskuntia. En tokikaan puhu kaikista, mutta niin uskomattoman kauniita tapauksia olen kohdannut. Vuosikymmenien pituisia liittoja. Ryppyisiä käsiä jotka tarttuvat toisiinsa, silittävät poskesta, ojentuvat toista tukemaan ja auttamaan. Kauniita sanoja, hymyjä, pilkettä silmissä. Ja vaikka toinen olisi ihan hupsu muistisairas, niin toinen näkee hänet samana ihmisenä johon 70 vuotta sitten rakastui.

Työni saa uskomaan ihmisyyteen. Olen ikäihmisten palveluissa omaishoidon palveluohjaaja.

No eihän se olisi ollut sen pahempaa kuin ennen suhteeseen alkamista? Olisi vaan palanut lähtötilanteeseen. 

Turha pelätä ainakin jos olet korkeakoulutettu nainen. Kyseisessä ryhmässä aloitteelinen eron vireille laittaja on noin 80 % tapauksissa nainen. Kolmansia osapuolia ei sukulaisille kerrotussa versiossa liity asiaan lainkaan, mutta noista eronneista naisista reilusti yli puolet sattuvat ihmeen kaupalla törmäämään uuteen suhteeseen joidenkin viikkojen sisällä miehen heivaamisesta, tämä on ihan faktaa. Miehenä olisin toki enemmän varuillaan.

No olet tavallista herkempi ja trolli vielä siihen päälle. 

Pelko ja haavoittuvuus kuuluvat rakkauteen. Arvaamattomuus kuuluu elämään.

V.A. Koskenniemen sanoin: "Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot". Sen kun sisäistää, niin ei tule koskaan petetyksi. Rahat ja omaisuus tietysti pidetään avioehdolla erillään.

No en olisi mennyt naimisiin, jos tuollaisia olisin miettinyt. 

Jätetyksi tuleminen voi olla ihan hirveää myös ilman avioliittoa.

Vierailija kirjoitti:

Itse en pelkää että mies jättäisi, vaan ehkäpä sitä että kyllästyn lopulta täysin katsomaan sen naamaa. Jos mietitte tuntemianne vanhoja pareja jotka ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä kuinka monet on oikeasti onnellisia? Minun tuntemani ovat yhdessä tottumuksesta, toisen tuntee niin läpikotaisin että tietää etukäteen mitä se kohta sanoo ja tekee, nahistelevat pikkuasioista ja toistetaan päivästä toiseen samoja rutiineja. Onnea? 

Mun tuntemani vuosikymmeniä pitkissä suhteissa elävät ovat käyneet läpi kaikki joitain kriisejä, vuosienkin kriisejä ja olleet joskus vähällä menettää toisensa. Kyllä musta niissä suhteissa näkyy rakkaus toista kohtaan, yhteinen historia ja yhteinen elämä, yhteenkuuluvuus. Tiedän myös pareja, jotka ovat lopulta menettäneet toisen eikä ne lesket mitenkään kyllästyneiltä tai helpottuneilta näytä. Lisäksi tiedän pareja, kuten vanhempani, jotka eivät koskaan päässeetkään yli erosta vaikka uusikin kumppani oli, mutta se oikea vain olikin se ensimmäinen, jonka kanssa olisi voinut saada kaiken ja selvitä siitä yhdestäkin kriisistä. No, mutta he eivät sitä ymmärtäneet ajoissa, joten oma vika, kumpaakin kaduttaa yhä. Väsyttää nämä muiden ihmisten pitkien parisuhteiden arvostelijat kuin olisi olemassa paljonkin ihmisiä, jotka vain tottumuksesta katsovat yhtä naamaa vuosikymmenet ja koko elämän ilman sen suurempia tunteita ja merkityksiä? Ja ne lukuiset pätkäparisuhteet sen sijaan ovat kaikki merkityksellisiä, oikeita, hyviä ja arvokkaita vaikkeivät kestä kuin hetken...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en pelkää että mies jättäisi, vaan ehkäpä sitä että kyllästyn lopulta täysin katsomaan sen naamaa. Jos mietitte tuntemianne vanhoja pareja jotka ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä kuinka monet on oikeasti onnellisia? Minun tuntemani ovat yhdessä tottumuksesta, toisen tuntee niin läpikotaisin että tietää etukäteen mitä se kohta sanoo ja tekee, nahistelevat pikkuasioista ja toistetaan päivästä toiseen samoja rutiineja. Onnea? 

Aika surullisen kyyninen asenne. Kun minä katson vuosikymmeniä yhdessä olleita pareja niin kyllä heistä suurin osa vaikuttaa aidosti onnellisille. Eroaminen on kuitenkin ollut ihan hyväksyttyä jo vuosikymmeniä.

Hienoa kun tunnet tällaisia. Itse olen nähnyt enemmän sitä surullista puolta (myös ammattini puolesta). Monien vanhusten silmissä eroaminen ei edelleenkään ole hyväksyttyä, monet sen ikäiset ovat uskonnollisia. Omassa suvussa on ollut näitä tapauksia, tätinikään ei uskaltanut erota onnettomasta liitostaan "koska mitä ihmiset sitten sanoisi" ja koska "mitä jumala on yhdistänyt älköön ihminen erottako"