Onko ok olla kertomatta läheisille syövästä?

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 14:40"]Itselläni todettiin juuri pitkäaikaissairaus, josta tulen kärsimään lopun elämääni (ei sentään syöpä, voimia ap:lle). En välttämättä olisi itse halunnut kertoa sukulaisille, mutta kun tämä on perinnöllinen tauti ja voi aiheuttaa mm. lapsettomuutta, en halunnut kontolleni sitä, että jonkun terveys menee huonoksi tietämättömyyden takia. Tätä on kaikenlisäksi vaikea diagnosoida ja auttoi paljon kun suvusta oli jo muutama tapaus ilmennyt.
[/quote]

Älä nyt sano vaan, että kilpirauhasen vajaatoiminta? Älä ole dramaattinen

Ei ole pakko kertoa. Iäkäs isäni sairasti sydän ja verisuonitauteja ja huimasi yms. Kunto heikkeni nopeasti ja luulin että johtuu iästä ja em asioista. Kun isä oli jo kuollut näin hänen yöpöydällään sairaalassa lääkepurkin jossa oli syövän hoitoon tarkoitettua lääkettä. Oli jotenkin outo olo. Hän oli sairastanut syöpää 2 vuotta ja sitä ei kerrottu meille lapsille. Hän ja äitikin halusivat niin. Oli heidän oikeutensa ja päätöksensä mutta jotenkin jätti tyhjän olon. Ei halunnut sääliä mutta olisin esim itse viimeisenä isän kesänä voinut jättää matkoja väliin sekä juuri ennen poismenoa olla menemättä töihin viikonloppuna jos olisin tiennyt että tosiaan ihan viimeisiä viedään. Tuntuu että meidät ilkeyttäkin haluttiin sulkea ulkopuolelle.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 15:53"]

Kerrotaan nyt, että isälläni on kuolemaan johtava sairaus ja tällä hetkellä ennuste on alle vuoden. Tulen jäämään ilman isää 27-vuotiaana.

Isäni ei itse kerro tästä, vaan sain kuulla ainoalta ihmiseltä jolle hän kertoi. Lapsilleen ei halua sanoa.

En ole kertonut isälle, että tiedän. Hänen kanssaan jutellaan kaikesta mukavasta ja muistellaan lapsuuden parhaita hetkiä. Yksin ollessa sitten yritän jotenkin ymmärtää, että pian isää ei enää ole.

Nyt se vaikeuttaa jo sen verran, että tänään oli tarkoitukseni mennä käymään, mutten pystynyt. En pystynyt edes soittamaan. Haluaisin vain puhua isän kanssa asiasta suoraan ja kertoa, että jään kaipaan häntä todella paljon, ja tuntuu että jään yksin tänne kun hän kuolee. Mutta en voi kertoa, koska minun ei kuuluisi asiasta tietää.

Ymmärrän, että isäkin varmasti ajattelee kuten sinäkin ap, eli ei halua tehdä asiasta numeroa ja mielummin haluaa viettää viimeiseet ajat iloisissa merkeissä, eikä niin että puheet pyörivät tulevan poismenon ympärillä. Mutta olisi paljon helpompaa pystyä edes pari kertaa puhumaan asiasta, jottei kaikki jää sanomatta jos lähtö tuleekin äkillisesti paljon aiemmin.

[/quote]

Mun äiti kuoli, kun olin 10 vuotta sinua vanhempi. Ei me puhuttu kuolemasta vaan elettiin ihan normaalia elämää. Silti tiesin koko ajan, missä sairauden vaiheessa mennään ja se toki voitiin ääneen todeta, että se tulee johtamaan kuolemaan. Ehkä moni pelkää niitä kuolemapuheita ja siksi jättää kertomatta. Olisiko reilu peli, että vaikka kertoisit isällesi, että tiedät, mutta hän saa määrätä tahdin puheenaiheiden suhteen ja sinä sitten suret ystäviesi tai psykologin kanssa?

Olette kauhean itsekkäitä kun mietitte vain omaa selviämistänne. Ette te oikeasti pysty asettumaan kuolevan assemaan ettekä oikeasti lohduttamaan, joten antakaa läheisen päättää mitä hän haluaa.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 21:49"]Olette kauhean itsekkäitä kun mietitte vain omaa selviämistänne. Ette te oikeasti pysty asettumaan kuolevan assemaan ettekä oikeasti lohduttamaan, joten antakaa läheisen päättää mitä hän haluaa.
[/quote]

Oikeassa olet

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 16:31"]

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 15:53"]

Kerrotaan nyt, että isälläni on kuolemaan johtava sairaus ja tällä hetkellä ennuste on alle vuoden. Tulen jäämään ilman isää 27-vuotiaana.

Isäni ei itse kerro tästä, vaan sain kuulla ainoalta ihmiseltä jolle hän kertoi. Lapsilleen ei halua sanoa.

En ole kertonut isälle, että tiedän. Hänen kanssaan jutellaan kaikesta mukavasta ja muistellaan lapsuuden parhaita hetkiä. Yksin ollessa sitten yritän jotenkin ymmärtää, että pian isää ei enää ole.

Nyt se vaikeuttaa jo sen verran, että tänään oli tarkoitukseni mennä käymään, mutten pystynyt. En pystynyt edes soittamaan. Haluaisin vain puhua isän kanssa asiasta suoraan ja kertoa, että jään kaipaan häntä todella paljon, ja tuntuu että jään yksin tänne kun hän kuolee. Mutta en voi kertoa, koska minun ei kuuluisi asiasta tietää.

Ymmärrän, että isäkin varmasti ajattelee kuten sinäkin ap, eli ei halua tehdä asiasta numeroa ja mielummin haluaa viettää viimeiseet ajat iloisissa merkeissä, eikä niin että puheet pyörivät tulevan poismenon ympärillä. Mutta olisi paljon helpompaa pystyä edes pari kertaa puhumaan asiasta, jottei kaikki jää sanomatta jos lähtö tuleekin äkillisesti paljon aiemmin.

[/quote]

Mun äiti kuoli, kun olin 10 vuotta sinua vanhempi. Ei me puhuttu kuolemasta vaan elettiin ihan normaalia elämää. Silti tiesin koko ajan, missä sairauden vaiheessa mennään ja se toki voitiin ääneen todeta, että se tulee johtamaan kuolemaan. Ehkä moni pelkää niitä kuolemapuheita ja siksi jättää kertomatta. Olisiko reilu peli, että vaikka kertoisit isällesi, että tiedät, mutta hän saa määrätä tahdin puheenaiheiden suhteen ja sinä sitten suret ystäviesi tai psykologin kanssa?

[/quote]

Kohtahan se on pakko ottaa puheeksi, kun tuntuu ettei voi enää kauaa esittää kuin ei tietäisi. Etenkin kun nyt alan hiljalleen ihan tosissaan sisäistämään asian. Asiassa on vielä se lisämauste, että olen raskaana ja saa nähdä ehtiikö isä näkemään lastani. Kovasti on innoissaan ollut ja odottelee kovasti laskettua aikaa.

Mutta sitä mieltä olen itsekin alusta asti ollut, että isän kanssa puheet kuolemasta jäisi minimiin. Kuoleva henkilö ei missään tapauksessa saa olla se, joka joutuu kaiken muun lisäksi vielä lohduttelemaan muita.

Viimeisimmäksi kuulin, että hän on jo perintöasioita järjestellyt siihen malliin, että me jäljelle jäävät emme joudu maksamaan hautajaisista mitään ja perintöasioitakin oli jo hoitanut. Tästä tuli ihan kauhea olo :(

Olen kertonut heti omalle perheelle ja ystäville sitä mukaa, kun olemme olleet yhteydessä. Kasvokkain on ollut yllättävän vaikeaa kertoa. En ole kokenut mitään hössötystä, vasn on ollut vain helpottavaa, kun esim. Poissaoloni tietyistä kokoontumisista on ymmärretty.

En sairasta ns. vakavaa syöpää, vaikka joudunkin taas uudelleen leikkaukseen. Pelkäsin etukäteen aiheuttavani omille yli 70-vuotiaille omista syövistään ja sairauksistaan selvinneille vanhemmille huolta, mutta täysin turhaan. Olen yllättynyt, että he eivät osoitakaan mitään empatiaa tai kysy edes vointia. Siitä suunnasta on tullut vain sairauden vähättelyä ja elämäntapojeni arvostelua. Syöpäni on sen laatuinen, että sitä ei voi elämäntavoilla hankkia, vaan voi lääkäreidenkin mukaan iskeä keneen tahansa. Kaikenlaisia ihmisiä siis on ja kaikkeen ei voi mitenkään varautua. Itse asiassa olen iloisin kaikesta siitä ystävien ja perheen kanssa vietetystä kivasta, jolloin en muista syöpää ollenkaan. Sen takia en ole kaikille kertonut, jos ei ole ollut luontevaa hetkeä kertoa.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 16:41"]

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 16:31"]

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 15:53"]

Kerrotaan nyt, että isälläni on kuolemaan johtava sairaus ja tällä hetkellä ennuste on alle vuoden. Tulen jäämään ilman isää 27-vuotiaana.

Isäni ei itse kerro tästä, vaan sain kuulla ainoalta ihmiseltä jolle hän kertoi. Lapsilleen ei halua sanoa.

En ole kertonut isälle, että tiedän. Hänen kanssaan jutellaan kaikesta mukavasta ja muistellaan lapsuuden parhaita hetkiä. Yksin ollessa sitten yritän jotenkin ymmärtää, että pian isää ei enää ole.

Nyt se vaikeuttaa jo sen verran, että tänään oli tarkoitukseni mennä käymään, mutten pystynyt. En pystynyt edes soittamaan. Haluaisin vain puhua isän kanssa asiasta suoraan ja kertoa, että jään kaipaan häntä todella paljon, ja tuntuu että jään yksin tänne kun hän kuolee. Mutta en voi kertoa, koska minun ei kuuluisi asiasta tietää.

Ymmärrän, että isäkin varmasti ajattelee kuten sinäkin ap, eli ei halua tehdä asiasta numeroa ja mielummin haluaa viettää viimeiseet ajat iloisissa merkeissä, eikä niin että puheet pyörivät tulevan poismenon ympärillä. Mutta olisi paljon helpompaa pystyä edes pari kertaa puhumaan asiasta, jottei kaikki jää sanomatta jos lähtö tuleekin äkillisesti paljon aiemmin.

[/quote]

Mun äiti kuoli, kun olin 10 vuotta sinua vanhempi. Ei me puhuttu kuolemasta vaan elettiin ihan normaalia elämää. Silti tiesin koko ajan, missä sairauden vaiheessa mennään ja se toki voitiin ääneen todeta, että se tulee johtamaan kuolemaan. Ehkä moni pelkää niitä kuolemapuheita ja siksi jättää kertomatta. Olisiko reilu peli, että vaikka kertoisit isällesi, että tiedät, mutta hän saa määrätä tahdin puheenaiheiden suhteen ja sinä sitten suret ystäviesi tai psykologin kanssa?

[/quote]

Kohtahan se on pakko ottaa puheeksi, kun tuntuu ettei voi enää kauaa esittää kuin ei tietäisi. Etenkin kun nyt alan hiljalleen ihan tosissaan sisäistämään asian. Asiassa on vielä se lisämauste, että olen raskaana ja saa nähdä ehtiikö isä näkemään lastani. Kovasti on innoissaan ollut ja odottelee kovasti laskettua aikaa.

Mutta sitä mieltä olen itsekin alusta asti ollut, että isän kanssa puheet kuolemasta jäisi minimiin. Kuoleva henkilö ei missään tapauksessa saa olla se, joka joutuu kaiken muun lisäksi vielä lohduttelemaan muita.

Viimeisimmäksi kuulin, että hän on jo perintöasioita järjestellyt siihen malliin, että me jäljelle jäävät emme joudu maksamaan hautajaisista mitään ja perintöasioitakin oli jo hoitanut. Tästä tuli ihan kauhea olo :(

[/quote]

Kerro isällesi, että tiedät. Mutta sano, että muuten asia on hänen käsissään. Ihan tulee itku, kun ajattelen sitä, ettei äitini olisi kertonut mitään. Se kaikki oli ihan tarpeeksi vaikeaa muutenkin. Toisaalta hän tarvitsi myös fyysisesti apuani, mutta silti. 

Voimia sinulle tuleviin aikoihin. Toivottavasti kaikki menee hyvin pienokaisesi kanssa ja saat siitä vastapainoksi iloa elämääsi ja näkymän tulevaisuuteen. 

Tässä kohtaa ei ole mitään etikettiä. Olen menettänyt läheisiäni syövälle ja he ovat itse päättäneet missä vaiheessa kertoivat ja kenelle. Kaikkein läheisimmän kanssa olin lääkärin luona kuulemassa diagnoosin ja ennusteen (ei parantavaa hoitoa, alle vuosi elinaikaa). 

Kulttuurimme tuntuu kestävän sairautta, heikoutta ja kuolemaa yhä huonommin kun ne on ulkoisettu niin kauas arjesta. Onko syöpään kuoleminen tappio, epäonnistuminen, kun on "hävinnyt taistelun syöpää vastaan"? Jo tuo ilmaisu nostaa kaikki karvani pystyyn!

Minä luultavasti kertoisin läheisilleni, varsinkin jos ennuste olisi huono. Tarvitsisin henkilökohtaisempaa tukea kuin netin vertaistukiryhmät, niin hyviä kuin ne ovatkin. Meidän perheessä ja suvussa on tapana jakaa asiat, sekin vaikuttaa. 

Kertomatta jättäminen voi myös aiheuttaa läheisissä surua ja syyllisyyttä. 

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 16:46"]

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 16:41"]

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 16:31"]

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 15:53"]

Kerrotaan nyt, että isälläni on kuolemaan johtava sairaus ja tällä hetkellä ennuste on alle vuoden. Tulen jäämään ilman isää 27-vuotiaana.

Isäni ei itse kerro tästä, vaan sain kuulla ainoalta ihmiseltä jolle hän kertoi. Lapsilleen ei halua sanoa.

En ole kertonut isälle, että tiedän. Hänen kanssaan jutellaan kaikesta mukavasta ja muistellaan lapsuuden parhaita hetkiä. Yksin ollessa sitten yritän jotenkin ymmärtää, että pian isää ei enää ole.

Nyt se vaikeuttaa jo sen verran, että tänään oli tarkoitukseni mennä käymään, mutten pystynyt. En pystynyt edes soittamaan. Haluaisin vain puhua isän kanssa asiasta suoraan ja kertoa, että jään kaipaan häntä todella paljon, ja tuntuu että jään yksin tänne kun hän kuolee. Mutta en voi kertoa, koska minun ei kuuluisi asiasta tietää.

Ymmärrän, että isäkin varmasti ajattelee kuten sinäkin ap, eli ei halua tehdä asiasta numeroa ja mielummin haluaa viettää viimeiseet ajat iloisissa merkeissä, eikä niin että puheet pyörivät tulevan poismenon ympärillä. Mutta olisi paljon helpompaa pystyä edes pari kertaa puhumaan asiasta, jottei kaikki jää sanomatta jos lähtö tuleekin äkillisesti paljon aiemmin.

[/quote]

Mun äiti kuoli, kun olin 10 vuotta sinua vanhempi. Ei me puhuttu kuolemasta vaan elettiin ihan normaalia elämää. Silti tiesin koko ajan, missä sairauden vaiheessa mennään ja se toki voitiin ääneen todeta, että se tulee johtamaan kuolemaan. Ehkä moni pelkää niitä kuolemapuheita ja siksi jättää kertomatta. Olisiko reilu peli, että vaikka kertoisit isällesi, että tiedät, mutta hän saa määrätä tahdin puheenaiheiden suhteen ja sinä sitten suret ystäviesi tai psykologin kanssa?

[/quote]

Kohtahan se on pakko ottaa puheeksi, kun tuntuu ettei voi enää kauaa esittää kuin ei tietäisi. Etenkin kun nyt alan hiljalleen ihan tosissaan sisäistämään asian. Asiassa on vielä se lisämauste, että olen raskaana ja saa nähdä ehtiikö isä näkemään lastani. Kovasti on innoissaan ollut ja odottelee kovasti laskettua aikaa.

Mutta sitä mieltä olen itsekin alusta asti ollut, että isän kanssa puheet kuolemasta jäisi minimiin. Kuoleva henkilö ei missään tapauksessa saa olla se, joka joutuu kaiken muun lisäksi vielä lohduttelemaan muita.

Viimeisimmäksi kuulin, että hän on jo perintöasioita järjestellyt siihen malliin, että me jäljelle jäävät emme joudu maksamaan hautajaisista mitään ja perintöasioitakin oli jo hoitanut. Tästä tuli ihan kauhea olo :(

[/quote]

Kerro isällesi, että tiedät. Mutta sano, että muuten asia on hänen käsissään. Ihan tulee itku, kun ajattelen sitä, ettei äitini olisi kertonut mitään. Se kaikki oli ihan tarpeeksi vaikeaa muutenkin. Toisaalta hän tarvitsi myös fyysisesti apuani, mutta silti. 

Voimia sinulle tuleviin aikoihin. Toivottavasti kaikki menee hyvin pienokaisesi kanssa ja saat siitä vastapainoksi iloa elämääsi ja näkymän tulevaisuuteen. 

[/quote]

Kiitos. Ja osanotot äidistäsi.

Minä kerroin syövästä perheelleni, vanhemmilleni, sisaruksilleni, työkavereille jne. Sain kaikki mahdolliset hoidot. Koin, että työkaverini tsemppasivat. Koin monesti, että häiritsen läheisiäni, jos puhun sairaudestani. Koin syyllisyyttä, että en ollut osannut pitää itseäni terveenä eli että sairastuin. Olin asiani kanssa hyvin yksin. Hoitohenkilökunta laajasti ymmärrettynä antoi aikaansa ja kaiken tukensa. Oman sairauden esiin nostamista pidettiin itsekeskeisyytenä ja itsensä korostamisena. Myös aviomies lähti toisen naisen matkaan. Olen kiitollinen elämästäni, joka vielä jatkuu. Tiedän, että on perheitä ja sukuja, joissa läheiset tukevat toisiaan. Toivottavasti osaatte olla kiitollisia.

Jollekki tosi läheiselle ihmiselle kannattaa kertoa.
Jos kertoo muille ihmisille niin kaikki alkaa voivottelemaan: "voi sinua! Miten pärjäät??" Tai sitten joitaki ihmisii ei ees kiinnosta tai sitten lopettaa heti yhteydenpidon. Niinkuin äitini sairastui syöpään niin sen jälkeen kun äitini sisko ja veli saivat tietää niin heti loppu yhteydenpito. Sen jälkeen ei olla kuultu mitään niistä.

Me emme kertoneet vanhalle mummollemme isäni syövästä, koska mummo oli kova murehtimaan. Mummon elämässä oli ollut aivan tarpeeksi surua ja vastoinkäymisiä. Ennustekin oli hyvä ja isä on parantunut, joten tieto olisi luultavasti vain lisännyt tuskaa.

Miksi niin moni teistä ajattelee että syöpä=kuolema? Ihan kamalia olette. Suurin osa selviää syövästä, todennäköisesti myös ap. Ja syöpähoidot eivät välttämättä ole ollenkaan rankkoja. Nykyisin monia lääkehoidon sivuvaikutuksiakin pystytään leivittämään hyvin niin että työntekokin onnistuu.

Onkohan teillä lähinnä kokemusta vanhojen ihmisten syövästä? Silloin on kyse usein paljon heikompikuntoisista potilaista kuin vaikkapa kolme-viisikymppisten kohdalla.

Ja miksi ihmeessä just syövästä olisi omaisilla "oikeus tietää"? Kerrotteko te kaikki mahdolliset sairaudet läheisillenne vai onko syöpä joku kummallinen poikkeus tässä kohtaa?

Aika iso osa teistäkin syövän saa, voin luvata, voi olla että siinä kohtaa ette halua että just sitä sairautta pidetään yhtään sen kummallisempana kuin mitään muutakaan.

Mulla on ollut syöpä mutta silti nivelreumani on se sairaus joka on ollut paoljon ikävämpi ja saanut minut heikompaan kuntoon. Jos näistä olisin voinut valita vain toisen, olisin ehdottomasti ottanut syövän reuman sijaan.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 14:36"]

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 14:35"]

Ei toki pakko ole kertoa, mutta todennäköisesti teet sillä eniten vahinkoa ihan itsellesi. Itse ainakin haluaisin läheisteni ymmärtävän miksi esimerkiksi voin pahoin hoitojen jälkeen. Valinta on kuitenkin sinun. Voimia!

[/quote]

Asun yksin eikä kukaan ole näkemässä minun voivan pahoin. 

[/quote]

itse sytostaattihoitoja saavana olin tässä yhden hoidon jälkeen niin huonossa kunnossa kolme päivää etten olisi pystynyt ovesta ulos lähtemään. Onneksi oli ruokaa kaapissa vaikkei ruokahaluakaan paljon ollut.Istuin tuolissa ja tuojotin seinää, muuta ei jaksanut. Apteeksissa kävi onneksi ystäväni, kaikki limakalvot menivät rikki, suu oli niin kuin hiekkapaperia. Pelkkä ajatuskin ahdistaa, ettei kukaan tietäisi minun kärvistelevän täällä tuskissani vaikka valikoidusti minäkin olen kertonut ihmisille.

Mutta valinta on tietysti sinun.

Valinta on ap:n, mutta toisaalta omaisillakin on oikeus tietää. Voi hyvin olla, että jos he saavat kuulla jälkijunassa, he loukkaantuvat, koska kokevat, ettei ap luota heidän kykyynsä olla tukena ja käsitellä asioista. Eikä ap oikeastaan luotakaam, itsehän hän sanol, ettei halua sitä sääliä jne. 

Minusta se ei siten ole ihan vaan syöpääm sairastuneen vapaa oma valinta, on aika törkeää sulkea läheisensä ulkopuolelle. Tietysti jos suku on kusipäätä, niin se on toinen juttu, mutta normaalit rakastavat perheenjäsenet ja lähisukulaiset ansaitsevat saada tietää.

Minulle on jäänyt traumoja siitä että asioista ei voi puhua esim terveyteen liittyen..Nykyisin ei sitten voida edes puhua edesmenneistä sukulaisistakaan ja ikävä on sydäntä riistävä välillä.Minä tahtoisin tietää,jos läheinen ei täällä enää ole.Siirtäisin omia reissuja,olisin vähemmän töissä..tahtoisin oikeasti olla läsnä vielä kun voi.Jokainen kun elää aina sitä omaa elämää ja ei menoja voi tehdä niin että ajattelee koko ajan viettävänsä extra aikaa vaikka äidin kanssa.Mutta jos tietäisin että loppu voi tulla nopeaa,tahtoisin nauttia tuosta ihmisestä sen minkä ehdin..ymmärrän toki että et nyt vielä tahdo kertoa ja toivon että leikkaus menee hyvin.Mutta toivon myös että harkitset kertomista jos joudut aloittamaan raskaampia hoitoja tai tilanne lähtee hankaloitumaan.Paljonpaljon tsemppiä sulle ja pidän peukut pystyssä!

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 19:27"]

Valinta on ap:n, mutta toisaalta omaisillakin on oikeus tietää. Voi hyvin olla, että jos he saavat kuulla jälkijunassa, he loukkaantuvat, koska kokevat, ettei ap luota heidän kykyynsä olla tukena ja käsitellä asioista. Eikä ap oikeastaan luotakaam, itsehän hän sanol, ettei halua sitä sääliä jne. 

Minusta se ei siten ole ihan vaan syöpääm sairastuneen vapaa oma valinta, on aika törkeää sulkea läheisensä ulkopuolelle. Tietysti jos suku on kusipäätä, niin se on toinen juttu, mutta normaalit rakastavat perheenjäsenet ja lähisukulaiset ansaitsevat saada tietää.

--

Kovin on mustavalkoinen maailmankuva: kusipäät vs rakastavat. Tuossa välimaastossa on vaikka mitä! Vaikka samassa viestissä oli hyvin hoksattu "luota heidän kykyynsä olla tukena ja käsitellä asioita". Siinä yksi naulan kantaan osuma. Voi myös olla läheisiä jotka eivät kerta kaikkiaan kestä ikäviä asioita. Sairastunut on tosi yksin silloin kun lähipiirille ei jostain syystä voi kertoa. Olkaa onnellisia te jotka voitte tällaista ihmetellä ja joiden omaisilla on tukevat olkapäät.