Avioero

Meillä oli kyllä seksiä. Toisen lapsen syntymän jälkeen sain kaksi kohtutulehdusta ja parantuminen kesti kauan. Mies turhautui kun tässä vaiheessa seksiä ei ollutkaan yhtä paljon kuin aikaisempien 12 vuoden aikana. Ajattelin kuitenkin, että minun pitää saada parantua rauhassa. 

En kuitenkaan usko, että vähäisen seksin kauden takia (jonka tiedetään olevan väliaikaista) erotaan 14 vuoden suhteesta. Hän oli muutenkin tyytymätön. Mm. lapsiperheen vaatimukset ottivat koville

Kiitos sinulle

ap

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 22:27"]

Meilläkin oli tosi rankkaa parisuhteessa silloin kun lapset oli pieniä. Se on niin sitovaa, että meistä varmaan molemmat ois halunneet karkuun sitä vastuuta ja sitovuutta. Onneksi ei kuitenkaan erottu. Mutta hyvin ymmärrän niitä lukuisia avioeroja, jotka tulee siinä vaiheessa. Vaikka mekin oltiin jo yli 30-vuotiaita, eikä ollut tarvetta enää hummata, niin muistan kuinka mietin, että jos eroaisimme, niin saisin edes muutaman päivän välillä olla rauhassa ja levätä. Voimia ap:lle

[/quote]

Ihana rohkaiseva viesti sinultakin, kiitos.

Olen pyrkinyt tekemään monet asiat samoin kuin sinä kirjoitit. Tämä kesä on yllättänyt minut vaikeudellaan. Nyt kun molemmat ollaan lomalla, niin vaihdot on paljon vaikeampia kun niitä ei voi tehdä päiväkodin kautta. J lisäksi vapaa-aikaa on aika paljon ja on aikaa miettiä niitä kaikkia lukuisia yhteisiä kesiä ja traditioita yms. Kaikki muut ovat perheellisiä, joten on hyvin vaikea löytää itselleen seuraa lapsivapaille päiville. Ei niitä urheilusuorituksia niin monta yhen päivän aikana viitsikään.

Tuntuu myös usein, että rasitan ystäviäni näillä samoilla pohdinnoilaa ja itkuilla. Eroryhmä olisi nyt varmasti paikallaan!

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 23:06"]

Olen eronnut 6 vuotta sitten ja samalla tavalla, mies löysi toisen ja jätti mut 10 vuoden jälkeen. Eka puoli vuotta meni ihan sumussa, koska elämä mureni yhtäkkiä palasiksi. Kun sitä ei osaa odottaa, se oli valtava shokki. Sanotaan, että eka vuosi on vaikea, koska joutuu käymään läpi joulut ja muut juhlapyhät, kesälomat jne. 

Kyllä siitäkin elämänmuutoksesta on eteenpäin päässyt ja voin sanoa olevani ihan onnellinen. Kehota kuitenkin siihen, että pyrkisit katkeruudesta eroon. Se tekee hallaa eritiysesti itsellesi ja pitää sut kiinni vanhassa. Se ei ole lainkaan helppoa, mutta siihen kannattaa vähitellen pyrkyä Erosta ylipääseminen on vaikeaa siksi, että on pakko lasten takia olla yhteydessä. Pyri kommunikoimaan mahdollisimman vähän ja vain lapsiin liittyvistä asioista, sekin mielellään tekstareina tai sähköpostitse. Yritä saada lasten "vaihdot" niin, ettette näe toisianne, esim. päiväkodin kautta tms. 

Olen pyrkinyt pitämään asialliset ja joustavat välit lasten takia ja se kantaa hedelmää, vaikka alkuun se oli todella vaikeaa. Olen päässyt suuresta määrästä vihaa ja katkeruutta eroon, mutta edelleen tunnen pettymystä ja surua, kun asiaa ajattelen. Nykyään kuitenkin varsin harvoin ajattelen enää eksää tai eroa.

Kannattaa osallistua Fisherin tai seurakunnan eroryhmään tai vastaavaan. Sieltä saa vertaistukea ja osviittaa, miten asiaa työstää. Pahintaa on, että yrität kaikki ikävät tunteet sivuuttaa. Ne kannattaa kohdata, vaikka se sattuukin ihan helvetisti. Muuten et pääse eteenpäin. Anna itsesi surra ja vihata, mutta tee välillä myös asioita, joista pidät.

Kaikkea hyvää sulle, kyllä sä selviät!

[/quote]

Kiitos! Sinulla on nyt ne vaikeimmat ajat käsillä kun yksin olemiseen pitää totutella. Hoida itseäsi. Vielä yksi kansanomainen totuus: kakka joutaa mennäkin viemäriin. Pärjäät jatkossa paremmin ilman exääsi, oikeasti.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 18:18"]Voi apua kuinka ihana viesti!! Juuri tällaisia selviytymistarinoita haluan kuulla. Olen todella onnellinen puolestasi.

Kiitos,

ap

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 18:11"]

Minulle kävi lähes samalla tavalla. 16 v yhteiselämän ja yhden lapsen jälkeen mies rakastui toiseen naiseen, jäi kiinni uskottomuudesta ja ero tuli. Käytiin läpi parisuhdeterapia ja vaikka mitä, yritettiin yhdessä. Ei auttanut. Ex sai myös lapsen uuden naisensa kanssa ennen eroamme mutta sen sain tietää vasta eron jälkeen. Minä jäin kahdestaan kaksivuotiaan tyttäremme kanssa. * Olin täynnä vihaa, mutta halusin kuten sinäkin, että lapseni ei kärsi enää enempää. Lapsen asioista sovittiin täysin sovussa. Yhteishuoltajuus, säännölliset tapaamiset jne. Eikä vanhempien välistä riitelyä. * Lujillehan se otti. Todella lujille. Rakastin eksääni syvästi etenkin ystävänä - menetin kaikkein parhaan ystäväni. En tosin heti, sillä ex keskusteli kanssani pitkiä puheluita ja terapoimme toinen toisiamme. Kaipa ex häpesi tekojaan niin syvästi että katsoi olevansa velvollinen keskustelemaan. * Keskustelut exän kanssa olivat välttämättömiä minulle, mutta tarvitsin lisäksi ammattiapua. Monta kertaa iltaisin lapsen nukkuessa tai kun lapsi oli isällään, mietin että miten helv...ssä jouduin tähän tilanteeseen, meillähän piti kaiken olla niin hyvin. Vähitellen mieleni avautui, tajusin että syy ei ole minussa. Syy oli exän munassa, joka ei millään pysynyt housussa. Oikeammin siis hänen aivoissaan, kun ei saanut otetta munansa kontrolloimiseen. Jälkikäteen on toki selvinnyt mikä kaikki meillä meni pieleen - osa johtui olosuhteista (muuttoa, uutta työpaikkaa, talon ostoa, isoja muutoksia) ja osa omasta kyvyttömyydestämme hoitaa suhdetta. Kaikki ne asiat olisi ollut korjattavissa ellei ex olisi hölmöillyt munansa kanssa. Kun tajusin, että ero ei ole minun syytäni, aloin toipua. Aikanaan elämääni tuli vielä ihana mies, joka rakasteli minut uskomaan itseeni jälleen. Minulle nimittäin kolahti eniten se, että olenko niin ruma ja vastenmielinen että ex meni vieraisiin sen takia. Suhde ko. "korjaussarjamieheen" ei kestänyt eikä tarvinnutkaan. * Olin sittemmin yksin pitkään, vuosia ja vuosia. Tajusin, kuinka onnekas olen, koska erosimme. Ja onnellinen. En kaivannut enää exää enkä liittoamme. Nyt minulla on ihana yhteiselämä miehen kanssa, johon olen kerrassaan hullaantunut. Suhde on kutkuttavampi kuin exän kanssa koskaan. Toki minua edelleen harmittaa eromme lapsen kannalta. Kyllä äidit ja isät on tarkoitettu pysymään yhdessä. Mutta ero ei johtunut minusta, olin yrittänyt todella kaikkeni enkä saanut eroa estettyä joten eipä auta hautautua murheeseen lapsenkaan kannalta. * Muistan, kuinka alkuaikoina minua keljutti kun ex vaihtoi autoa, osti isompaa taloa, teki kalliita lomareissuja. Minä kituutin taloudellisessa ahdingossa. Mutta senkin suhteen tilanne parani. * Tällä kaikella tahdon kertoa, että sinä selviät kyllä. Hetki kerrallaan, päivä, kk, vuosi kerrallaan. SINÄ SELVIÄT! Lopulta nautit yksin olosta ja vapaudesta niinä hetkinä kun lapset on isällään. Kunnes tulee iiiiiiiihana mies joka vie jalat alta ja niin - huomaat että ihana yksinolo on taas mennyttä :) Valoa päiviisi, pidä huolta itsestäsi!

[/quote]
[/quote]

"Kakka joutaakin mennä viemäriin" - en ole ennen kuullutkaan :)

Surua ja ikävää aiheuttaa kuitenkin se, että ei se nyt ihan täysin paska jätkä ole voinut olla jos olen sen kanssa 14 vuotta yhdessä viettänyt!

En oikein tiedä miten voisin hoitaa itseäni. En löydä aina keinoja

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 23:53"]

Kiitos! Sinulla on nyt ne vaikeimmat ajat käsillä kun yksin olemiseen pitää totutella. Hoida itseäsi. Vielä yksi kansanomainen totuus: kakka joutaa mennäkin viemäriin. Pärjäät jatkossa paremmin ilman exääsi, oikeasti. [quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 18:18"]Voi apua kuinka ihana viesti!! Juuri tällaisia selviytymistarinoita haluan kuulla. Olen todella onnellinen puolestasi. Kiitos, ap [quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 18:11"] Minulle kävi lähes samalla tavalla. 16 v yhteiselämän ja yhden lapsen jälkeen mies rakastui toiseen naiseen, jäi kiinni uskottomuudesta ja ero tuli. Käytiin läpi parisuhdeterapia ja vaikka mitä, yritettiin yhdessä. Ei auttanut. Ex sai myös lapsen uuden naisensa kanssa ennen eroamme mutta sen sain tietää vasta eron jälkeen. Minä jäin kahdestaan kaksivuotiaan tyttäremme kanssa. * Olin täynnä vihaa, mutta halusin kuten sinäkin, että lapseni ei kärsi enää enempää. Lapsen asioista sovittiin täysin sovussa. Yhteishuoltajuus, säännölliset tapaamiset jne. Eikä vanhempien välistä riitelyä. * Lujillehan se otti. Todella lujille. Rakastin eksääni syvästi etenkin ystävänä - menetin kaikkein parhaan ystäväni. En tosin heti, sillä ex keskusteli kanssani pitkiä puheluita ja terapoimme toinen toisiamme. Kaipa ex häpesi tekojaan niin syvästi että katsoi olevansa velvollinen keskustelemaan. * Keskustelut exän kanssa olivat välttämättömiä minulle, mutta tarvitsin lisäksi ammattiapua. Monta kertaa iltaisin lapsen nukkuessa tai kun lapsi oli isällään, mietin että miten helv...ssä jouduin tähän tilanteeseen, meillähän piti kaiken olla niin hyvin. Vähitellen mieleni avautui, tajusin että syy ei ole minussa. Syy oli exän munassa, joka ei millään pysynyt housussa. Oikeammin siis hänen aivoissaan, kun ei saanut otetta munansa kontrolloimiseen. Jälkikäteen on toki selvinnyt mikä kaikki meillä meni pieleen - osa johtui olosuhteista (muuttoa, uutta työpaikkaa, talon ostoa, isoja muutoksia) ja osa omasta kyvyttömyydestämme hoitaa suhdetta. Kaikki ne asiat olisi ollut korjattavissa ellei ex olisi hölmöillyt munansa kanssa. Kun tajusin, että ero ei ole minun syytäni, aloin toipua. Aikanaan elämääni tuli vielä ihana mies, joka rakasteli minut uskomaan itseeni jälleen. Minulle nimittäin kolahti eniten se, että olenko niin ruma ja vastenmielinen että ex meni vieraisiin sen takia. Suhde ko. "korjaussarjamieheen" ei kestänyt eikä tarvinnutkaan. * Olin sittemmin yksin pitkään, vuosia ja vuosia. Tajusin, kuinka onnekas olen, koska erosimme. Ja onnellinen. En kaivannut enää exää enkä liittoamme. Nyt minulla on ihana yhteiselämä miehen kanssa, johon olen kerrassaan hullaantunut. Suhde on kutkuttavampi kuin exän kanssa koskaan. Toki minua edelleen harmittaa eromme lapsen kannalta. Kyllä äidit ja isät on tarkoitettu pysymään yhdessä. Mutta ero ei johtunut minusta, olin yrittänyt todella kaikkeni enkä saanut eroa estettyä joten eipä auta hautautua murheeseen lapsenkaan kannalta. * Muistan, kuinka alkuaikoina minua keljutti kun ex vaihtoi autoa, osti isompaa taloa, teki kalliita lomareissuja. Minä kituutin taloudellisessa ahdingossa. Mutta senkin suhteen tilanne parani. * Tällä kaikella tahdon kertoa, että sinä selviät kyllä. Hetki kerrallaan, päivä, kk, vuosi kerrallaan. SINÄ SELVIÄT! Lopulta nautit yksin olosta ja vapaudesta niinä hetkinä kun lapset on isällään. Kunnes tulee iiiiiiiihana mies joka vie jalat alta ja niin - huomaat että ihana yksinolo on taas mennyttä :) Valoa päiviisi, pidä huolta itsestäsi! [/quote] [/quote]

[/quote]

Ap, en tiedä, mistäpäin olet, mutta kannattaa tutustua Eurosinkkujen toimintaan. http://eurosinkut.net/

Sitä kautta pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin ja osallistumaan mukaviin tapahtumiin. Löytyy myös Facebookista. Kyseessä ei ole mikään deittiryhmä, vaan siellä ihmiset järjestää vapaaehtoispohjalta erilaisia tapahtumia, reissuja ja tapaamisia. Olen saanut sitä kautta naispuolisia ystäviä ja pari romanssiakin ollut vuosien varrella. :)

45

Kiitos vinkistä, pääkaupunkiseutulainen olen

[quote author="Vierailija" time="06.07.2015 klo 00:28"]

Ap, en tiedä, mistäpäin olet, mutta kannattaa tutustua Eurosinkkujen toimintaan. http://eurosinkut.net/

Sitä kautta pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin ja osallistumaan mukaviin tapahtumiin. Löytyy myös Facebookista. Kyseessä ei ole mikään deittiryhmä, vaan siellä ihmiset järjestää vapaaehtoispohjalta erilaisia tapahtumia, reissuja ja tapaamisia. Olen saanut sitä kautta naispuolisia ystäviä ja pari romanssiakin ollut vuosien varrella. :)

45

[/quote]

Mulla erosta yli 10 v, mies teki aikanaan äkkilähdön, meni  pian uusiin naimisiin ja muutti kauas. Minä en ole löytänyt uutta kumppania.  Elämä menee kumminkin eteenpäin. Lapset kasvaneet tällä aikaa isoiksi,  2 kolmesta omillaan. Välillä tuntuu tyhjältä ja koen olevani sekundaa. :(  Suurimman osan aikaa porskutan arjessa ihan hyvällä mielellä. 

Hei ap

Selvitä, toimiiko paikkakunnallasi mitään eroryhmää, jossa pääsisit purkamaan asioita vertaistuen avulla. Itseäni auttoi valtavasti Bruce Fischerin eroseminaari. Kokoontumisia oli viikon välein 10 kertaa ja ohjaaja oli todella ammattitaitoinen. Muiden kokemusten kuuleminen ja asioiden aktiivinen työstäminen helpotti todella paljon ja auttoi siihen toivottomuuden tunteeseen, joka toisinaan valtasi mielen. Fischer on kirjoittanut kirjankin, muistaakseni se on nimeltään Kun parisuhteesi päättyy. Se on osittain vähän "amerikanhömppämäinen", mutta siinä on paljon hyvää ja hyödyllistäkin. Minä aloin pahimman alkujärkytyksen jälkeen myös nauttia uudesta itsenäisestä elämästä ja siitä, että huomasin selviäväni ihan mainiosti myös itsekseni. Yksinäiset ajat ilman lapsia täytin kuntoilulla ja uusilla harrastuksilla. Kuvioissa oli välillä myös miesystävä, jota ei koskaan esitelty lapsille, vaan jonka kanssa vaan vietettiin aikuisten laatuaikaa. Harrastettiin, kokkailtiin, käytiin keikoilla yms. Kumpikaan ei siltä suhteelta odottanutkaan enempää.

Olimme mieheni kanssa yhdessä 10 vuotta ja meillä oli päiväkoti-ikäiset lapset, kun hän ilman mitään ennakkovaroitusta ilmoitti ottavansa eron ja uusi nainenkin oli tietysti jo valmiina. Pahimmissa aallonpohjissa tuntui, että tästä ei nousta mitenkään. Terveyskeskuksen psykologin, ystävien ja tuon eroryhmän avulla kuitenkin sain tilanteen hallintaan. Eniten pelkäsin sitä, että en pääse yli vihasta ja katkeroidun ja näin pilaan itse loppuelämäni jumittamalla negatiivisiin tunteisiin. Näin ei käynyt. Toisinaan toki vieläkin tunnen suuttumusta ja vihaakin, kun mietin millaista surua lapsille erostamme on koitunut. He ovat kuitekin selvinneet hyvin, mutta ottavat toisinaan asian puheeksi näin monen vuoden jälkeenkin ja edelleen toivovat, että vanhemmat asuisivat yhdessä.

Itse olen uskaltanut ryhtyä uuteen vakavaan suhteeseen ja asiat ovat hienosti. Mielestäni olen nyt onnellisempi kuin eksän kanssa koskaan. 

vaikea samastua tuohon tilanteeseen siinä mielessä, että vaikka ihan rakastan miestäni, niin jotenkin silti tuollainen järjestely kuulostaa jopa hyvältä, saisi aina 3 pv viikossa ihan vaan itselle, omalle työlle, harrastuksille jne... ehkä jopa alkaisin opiskella jotain taas. Mutta toki tässä perhe-elämässä on se etu, että taloudellisesti on vapaata ja sitten sitä vastuuta voi joka päivä jakaa, että toinen lukee iltasadut, toinen herää aamulla lasten kanssa, toinen vie ulos leikkimään, toinen laittaa ruuan sillä välin. Mutta se itsen unohtaminen tässä myös helposti tapahtuu, kun lasten lisäksi tarvii huomioida koko ajan se toinen, toisen tarpeet ja parisuhteesta "huolehtiminen". Että mulle vois sopia tuollainen 4pv täysillä lasten kanssa oloa ja sitten 3 päivää mun omia asioita. Olen ehkä outo (?) En ole eroamassa, tykkään miehestäni ja kaikki on hyvin, mutta välillä väsyttää niin hirveesti, että haaveilen puolitosissani tuollaisesta. 

varmasti musertaa, mutta toisaalta ei se määritä sun loppuelämää, vaikka kohtalokkaasti näin väität. Lapset kasvaa eikä ne kuitenkaan yli 10 v enää vietä 24h kiinni äidissä, sitten 19-v eteenpäin näet lapsia hyvällä tuurilla kerran viikossa, mutta monet paljon harvemmin... silloin pitää taas täyttää se tarpeellisuuden tunne jollain muulla. Se on jännä kun lapset syntyy, niin päivät vauvan kanssa tuntuvat hirrrmu pitkiltä. Kun lapset kasvaa ja menee omissa menoissaan, päivät ilman lapsia tuntuvat hirrrrmu pitkiltä, eikä enää osaisi olla yhtään ilman niitä... koskaan ei oo ihmisen hyvä ;)

up