Oletko koskaan joutunut metsänpeittoon? Tai kokenut jotain hyvin eriskummallista metsässä?

Vierailija kirjoitti:

Kerran eksyttiin puolison kanssa Kemihaaran ja Vongoivan välille eikä löydetty yhtä tupaa. No, oli kesä ja valoisaa. Kummallisen tunnun asiaan toi pöllö, joka äänteli kuin ivatakseen "hehehehehehehehehehehe" sellaisella matalalla hähättävällä sävyllä. Aikamme pyörittyämme oli pakko avata gps ja katsoa minne suuntaan oikeasti kuuluu mennä. Mitään tämän kummallisempaa ei ole vastaan tullut. Metsään eksyy helpommin kuin avotuntureille.

Samoilla hoodeilla itse menin aivan sekaisin suunnasta vaikka mulla oli todella selkeät maamerkit minkä mukaan suunnistaa. Yhtäkkiä en enää muka hahmottanutkaan aluetta. Meni kauan ennen kuin selkiytyi mihin mennä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on erittäin huono suuntavaisto ja eksyn joka paikkaan, mutta tätä tapausta ei suuntavaisto selitä.

Eli, olin noin 13vuotias ja ollut kaverilla kylässä. Kerrostalon jossa jossa asui takana  kulkee (tai kulki ainakin silloin 90luvulla) lyhyt,  noin 15 metrin pituinen polku läheisen Siwan (se oli silloin vielä Siwa) takapihalle ja ajattelin taluttaa pyörän sinne, ostaa suklaapatukan ja pyöräillä kotiin.  Kello oli ehkä jotain 19, alkusyksyä. Kun astuin polulle ihmettelin miten se näytti niin umpeenkasvaneelta ja hylätyltä vaikka läpi varmasti kulki alvariinsa ihmisiä kauppaan tai koiraa pissittämään, nyt polku  hädin tuskin erottui ja heinät kurkotteli sen yli. Oli tosi vaikea taluttaa pyörää. Minua alkoi myös ihmeellisesti väsyttää ja heikottaa vaikka olin perusterve energinen teini, mieleen kävi  että annan  pyörän kaatua ja menen itsekin maahan makuulle.  Jatkoin kuitenkin ja kun pääsin Siwan pihaan, se oli suljettu. Siwa sulkeutui klo 21. Olin siis rämpinyt sillä lyhyellä polulla pari tuntia! Kotiin päästyä minulla oli hirveä päänsärky.

Kuulostaa hieman epileptiseltä kohtaukselta.

Voi olla mutta olen jo 40vuotias, olisi vuosien varrella  paljastunut jos minulla olisi epilepsia.

Mulla on sellainen käsitys, että joskus lapsuudessa kohtauksia voi tulla, mutta aikuisena epilepsiaa ei välttämättä ole. Esim. yksi tuttuni sai teini-iässä  2–3 epileptistä kohtausta, mutta sen jälkeen niitä ei ole tullut.

Näinkin joskus on.

Joskus poissaolokohtauksessa voi kulkea zombina, tajuttomuus-kouristuskohtauksenkin jälkeen voi harhailla päämäärättä pökkyrässä.

Kohtauksen jälkeen voi nukkua, lähteä harhailemaan ja sitten tajunta vähitellen palata.

Suvussa on useammalla epilepsiaa ja monenmoista kohtausta on tullut nähtyä.

Vierailija kirjoitti:

Minua ei luonto kosketa millään tavalla, ja juuri tänään ihmettelin sitä. Lähinnä se inhottaa, etenkin kaikki kevätlumiset pelto- ja metsämaisemat. Ja olen kuitenkin maalla syntynyt ja kasvanut.

Luonto sucks.

Yhä edelleen leipäsi kasvaa maassa.

Koululaisena pyöräilin kesäisin sellaista vanhaa ja harvoin käytettyä metsätietä n. 3 kilometrin matkaa järvenrantapaikkaan.

Matkan varrella oli erilaisia metsän kohtia. Toisissa oli valoisa, hyvä tunnelma. Mutta oli kaksi kohtaa, jotka oli ohitettava mahdollisimman nopeasti. Toinen oli vanhaa jo metsittynyttä pelto- ja pihapiiriä, jonka vieressä oli lehtometsänotkelma. Paikka oli kaunis, mutta pelkäsin sitä. - Toinen oli synkeä. Tie kulki havumetsäisen ja sammaleisen rinteen alla. Kun nämä paikat oli ohitettu, olo helpottui. Järki sanoi, ettei siellä ole mitään mitä tarvitsisi pelätä, mutta sydän läpätti. - Haluaisin vielä päästä kulkemaan tuon tien läpi, jotta näkisin, ovatko tuntemukset muuttuneet.

Aistin sekä lapsena että yhä aikuisena juuri metsässä erilaisia alueita, joissa koen hyvän, syvän rauhan tai kevyen huolettomuuden. Ahdistavista paikoista haluaa nopeasti pois. Jotenkin metsä tuntuu "asutulta" - no, onhan siellä toki paljon eläimiä, mutta myös puita ja muuta kasvillisuutta, joille metsä kuuluu.

Nykyisen kotini vieressä on metsäalue, jossa olen kokenut eksymisen ja kadottanut paikantajuni, vaikka kotiin oli vain lyhyt matka.

Asuin lapsena kerrostalossa, jonka heti takapihalta alkoi metsä. Leikimme siellä usein ja mitään outoa siellä ei tapahtunut. Kerran menin kuitenkin yksin metsään sellaisen ison kiven luo, joka oli vähän erikoisen näköinen ja jonka tunnistin aikaisemmilta kerroilta. Tällä kertaa kiven alle tai ”sisään” oli muodostunut luola, jonka läpi pystyi kävelemään. Sisällä oli kiviset tasot kuin penkit, ja niiden päällä vähän olkia tai kauroja kuten kauralyhteestä. Kävin kertomasta tästä kaverilleni ja pyysin katsomaan luolaa, mutta kun kaverini tuli paikalle, mitään luolaa ei ollutkaan. Olin alle kouluikäinen, joten ehkä tämä menee mielikuvituksen piikkiin, mutta mielikuvani ovat todella elävät ja osaisin vieläkin näyttää sen kiven!

Toinen vähän arkisempi juttu on kun parivuotiaan lapseni kanssa tutkimme uuden talomme lähellä olevaa metsää. Se osa metsää on talojen ja teollisuusalueen ympäröimä, toki sieltä pääsee sitten isompaan metsään, joka jatkuu kauas ja jossa on nähty karhuja ja hirviä. Poikkesimme siis polulta ja päädyimme paikkaan, josta polulle päästäksemme meidän piti mennä todella tiheän pöpelikön läpi. Yhtäkkiä sieltä pöpelikön toiselta puolelta kuului, kun jokin suuri kulki siellä, kuului siis vain kuin se jokin mikä siellä meni pyyhkiytyi puita ja pensaita vasten, ääni kuului kuin jokin pitkä ja korkea olisi siellä mennyt. Ehkä se oli hirvi, ehkä karhu...tai ehkä wendigo. Tai naapurin Marjatta. Vähän pelotti, mutta ei sitä lapselle näyttää. Samanlainen ”pyyhkiytyminen” kuului muuten viime kesänä, kun yöllä talutin pyörääni ja vasemmalta ruohikosta jokin meni heti eturenkaani ohitse ha katosi oikealla olevaan metsikköön. Kuului vain ääni kun jokin pitkä meni aluskasvillisuudessa. Käärme?

Eksynyt voi kiertää ympyrää esim siksi, että vahvempi jalka ottaa pidempää askelta.

Vierailija kirjoitti:

Eksynyt voi kiertää ympyrää esim siksi, että vahvempi jalka ottaa pidempää askelta.

Jep. Tuota voi kokeilla laittamalla silmät kiinni ja kävelemällä jonkin matkaa. Reitti alkaa kaartaa.

Ja sit kun tuon tietää, niin ylikompensoi ja kaartaakin toiseen suuntaan!

Uppista.

Lisää tästä metsän omituisista asioista olisi kiva lukea.

Koin omituisen rauhallisuuden tunteen. Myös tutuilla paikoilla oon eksynyt jotenkin mutta löytänyt poluilleni. Viihdyn luonnossa.

Olin poimimassa mustikoita tutussa metsässä. Mustikkapaikkaan johtaa sellainen metsätie,jolta ei voi eksyä. Katson aina aurinkoa,että tiedän palata kotiinpäin auringosta poispäin. Myös koirat haukkuvat sillä suunnalla,mikä on suunta kotiinpäin. Mustikkametsän takana on valtava kallio,siellä on outo tunnelma eikä sinne oikein haluta mennä. Kutsun sitä uhrikallioksi,kun se näyttää ihan kivikautiselta luolastolta. No, olin poimimassa marjoja siinä kallion reunassa aivan lähellä sitä metsätietä. Yhtäkkiä auringonvalo katosi ja tuli ihan hämärää. Seisoin jossain tiheässä kuusikossa,ei mitään hajua miten olin sellaiseen tiheään kuusikkoon itseni löytänyt. Joka puolella näin tummia hahmoja,puita ja kiviä ja kantoja. Yritin päästä pois,mutta pyörin vain ympyrää siinä kuusikossa. Alkoi pelottaa aivan kauheasti. Soitin naapurille,että tulee etsimään minua mönkijällä,olen eksynyt tähän lähimetsään. Hän lupasi tulla,mutta ihmetteli miten siihen pikkumetsään voi eksyä. Odottelin paikallani,että kuulen tieltä mönkijän äänen. Tuntui,että siihen menee ikuisuus ja katoan johonkin. Sitten kuului mönkijän ääni. Lähdin ääntä kohti ja heti tuli ihan valoisaa,aivan kuin mitään kummallista ei olisi ollutkaan. Olin ollut koko ajan siinä metsätien vieressä,eikä mitään tiheää pimeää kuusikkoa edes ollut, kun kävin seuraavana päivänä paikkaa katsomassa uudestaan.

Tämä tapahtui edesmenneen koirani kanssa,teimme aina lenkin samalla valaistulla kuntopolulla jonka yhdessä mutkassa oli kuntolaitteita. Kerran olimme taas normaalisti iltalenkillä kun musiikki kuulokkeissani alkoi kummasti pätkiä ja samalla kiinnitin myös huomiota koiran käytökseen,se vinkui ja pyöri ja oli "sekaisin. Ja sitten olin sekaisin minäkin sillä näin taas ne kuntolaitteet ja oltiin varmasti kävelty jo siitä ohi! Näytimme kiertävän ympyrää eikä aivoihin mahtunut,miten. Koetin soittaa exälleni mutta puhelu ei yhdistynyt. 

Jatkoin kävelyä ja taas ne hiton kuntoilulaitteet! Oli pissahätä,pelotti ja potutti. Koirakin tärisi kuin lehti tuulessa ja jouduin ottamaan sen syliin. Koetin hahmottaa,miten me sata kertaa kuljetulla reitillä kiersimme äkkiä ympyrää. Sitten alkoi vielä sataa kuin saavista kaataen ja tuli syysukkonen. 

Pakotus rakossa sai minut menemään kykkimään kuusen alle mutta pelästyin salamaa ja lensin selälleni. Kun pyörin siellä housut nilkoissa sade ja ukkonen loppuivat kuin napista painaen ja kuulin ääniä.. läheisen kerrostalon pihalta. Olin melkein kotona jo. Kotona exä ihmetteli miksi oltiin märkiä. Kuulemma hän ei ollut huomannut mitään ukkosta! Ei ollut satanutkaan.

Myöhemmin luin metsänpeitosta ja että siitä pääsee tekemällä kuperkeikan. No näköjään perseelle lentäminenkin  toimii.

Oikein kunnon metsänpeitto kuulostaa omituiselta mutta metsällä on kyllä vaikutusta henkisesti. Ehkä jotkut ovat herkempiä näille ilmiöille.

Eilen oli tästä ketju mutta se katosi. Mikä ihme tässäkin nyt taas oli niin vaarallista?????

Vierailija kirjoitti:

Eilen oli tästä ketju mutta se katosi. Mikä ihme tässäkin nyt taas oli niin vaarallista?????

Vain alkosta ostettu virallinen päihde saa aiheuttaa mielenkiintoisia oloja.

Joskus teininä oli tapana käydä tutulla metsäpolulla kävelemässä, varsinkin jos olin alamaissa. Polku oli koiranulkoiluttajien suosiossa, eli talvellakin hyvin näkyvissä. Polku oli lenkki, jossa ei ollut risteyksiä. Eräänä talvipäivänä olin taas surullinen ja päätin lähteä metsäpolulle tuulettamaan päätäni. Aikani käveltyäni aloin ihmettelemään, miksi en ollut tullut takaisin polun alkuun. Lunta sateli kevyesti, mutta edessäni näkyi polku, paitsi että se ei ollut polku vaan pieni oja, jonka pinnalla ollut jää petti ja putosin polviani myöten veteen. Eihän tutun polun lähellä ollut ojia, missä olin, kuinka voin eksyä metsässä, joka oli kapea, mutta pitkä kaistale tien ja pellon välissä. En nähnyt tietä enkä peltoa, vaikka normaalisti jompi kumpi näkyi melkein koko lenkin ajan. Jatkoin matkaani ja löysin itseni sähkölinjoilta useamman kilometrin päästä, pakkasessa, kengät täynnä jäätyvää lunta, housunlahkeet kohmeisina pulahduksen jäljiltä. Linjoilla tiesin, missä olen ja miten pääsen kotiin. Kävin myöhemmin samana talvena useamman kerran samalla lenkillä ja koitin etsiä, missä olin kävellyt harhaan. En löytänyt yhtään sellaista kohtaa, missä olisi lähtenyt edes pieni poluksi tulkittava ura, jossa olisin voinut harhautua. Aivan kuin minut olisi heitetty sinne ojan jäälle.