Oletko koskaan joutunut metsänpeittoon? Tai kokenut jotain hyvin eriskummallista metsässä?

Tää ei nyt liity tuohon metsänpeittoon, mutta tämä näky metsäretkellä on palanut verkkokalvoilleni:

Lapsena seikkailin joskus yhdessä metsässä. Umpimähkää kävelin siellä täällä, väistelin risuja ja pensaita. Kummarruin yhden puunoksan alta ja kun nousin ylös, niin edessäni n.20 cm päässä oli kuolleita minkkejä. Ne roikkuivat siinä rivissä kuin pyykkinarulla konsanaan. Käännyin välittömästi samaan suuntaan mistä olin tullutkin ja juoksin kotiin.

En enää ikinä palannut sinne takaisin. Harmitti, koska olin juuri vasta löytänyt sieltä hienon lammen, jota olisin halunnut tutkia.

Mutta pelkäsin näkeväni lisää eläimen raatoja tai sitten törmääväni siihen metsästäjään joka ne oli sinne ripustanut.

Vierailija kirjoitti:

Tää ei nyt liity tuohon metsänpeittoon, mutta tämä näky metsäretkellä on palanut verkkokalvoilleni:

Lapsena seikkailin joskus yhdessä metsässä. Umpimähkää kävelin siellä täällä, väistelin risuja ja pensaita. Kummarruin yhden puunoksan alta ja kun nousin ylös, niin edessäni n.20 cm päässä oli kuolleita minkkejä. Ne roikkuivat siinä rivissä kuin pyykkinarulla konsanaan. Käännyin välittömästi samaan suuntaan mistä olin tullutkin ja juoksin kotiin.

En enää ikinä palannut sinne takaisin. Harmitti, koska olin juuri vasta löytänyt sieltä hienon lammen, jota olisin halunnut tutkia.

Mutta pelkäsin näkeväni lisää eläimen raatoja tai sitten törmääväni siihen metsästäjään joka ne oli sinne ripustanut.

Sinänsä se metsästäjä teki hyvää työtä ja putsasi aluetta vieraslajilta. Joka on todella paha tuholainen ja jolla ei oikein muita vihollisia ole kuin ihminen.

Nostan, kiehtova aihe.

Hommatkaa eksyjät kännykkä ja varavirtapankki. Sieltä google mapsilla kotiin.

Eikös metsänpeittoon liittynyt vieläpä se että ihminen muuttuu ikäänkuin osaksi metsää, eikä häntä etsivä näe häntä, vaikka kulkisi ihan vierestä?  Eli just kuten tuolla joku kirjoittikin miten yksin ollessaan niin pystyi ajattelemaan.

Minua ei luonto kosketa millään tavalla, ja juuri tänään ihmettelin sitä. Lähinnä se inhottaa, etenkin kaikki kevätlumiset pelto- ja metsämaisemat. Ja olen kuitenkin maalla syntynyt ja kasvanut.

Luonto sucks.

Onpa mielenkiintoinen aihe! Kertomuksenne peikoista, maahisista, metsän taianomaisuudesta ja toisista ulottuvuuksista kuulostavat verrannollisilta myös etelä-amerikkalaisiin metsätarinoihin, metsän ja maan henkiin. Ensi kerralla katson varmasti metsää uusin silmin. Suomalainen metsä on muutenkin upea, ymmärrän hyvin miksi suomalaiset ulkoilevat ja lenkkeilevät paljon juuri metsissä. Metsä on hyvä paikka rauhoittumiselle ja siellä saa kosketuksen Pachamamaan, inkojen luontoäitiin.

Hei kaikki, minulla jäi kertomatta vielä yksi juttu siitä kivipeikosta.

Kerran vähän jälkeen auringonnousun kävelin metsäpolkua ja kivipeikon vieressä oli kettu.

Se tuijotti hievahtamatta sitä kiveä.

Kävelin aivan ketun lähelle ja se ei lähtenyt karkuun ennenkuin sanoi sille, etää mitä kettu.

Se vilkaisi minua ja hetken luulin sen hyökkäävän minua kohti, mutta sitten se syöksyi viivana metsään.

Silloin kyllä vahvistui käsitykseni, että siinä kivessä oli jotain outoa.

Joskus lapsena oikaisin parin kaverin kanssa koulusta kotiin sellaisen rämeisen metsän läpi. Kukaan ei ollut kävellyt sitä, vaikka oli lähellä kotiamme Reitti näytti hauskalta. Kun jatkoimme eteenpäin tie kävi mutaiseksi ja kapeni paikoin polveen asti upottavaksi kinttupoluksi. Aina välillä näimme tutun korkean maamerkin ja sitten se katosi. Samoin lähellä oleva liikenne hiljeni, eikä muitakaan ääniä kuulunut. Matkalla emme nähneet ketään. Koko reitti tuntui pitenevän, niin että lopulta puolentoista kilometrin matkaan meni n. 2 h ja silti olisin voit vannoa, että kuljimme kokoajan suoraan. Minusta tuntuu, että kävelimme lähemmäs 10 km.

Joo en olen löytänyt sieltä eksyneen.

Vierailija kirjoitti:

Olen, mutta olen kova eksymään muutenkin kuin metsässä. Kerran kyllä kävi niin, että eksyin ihan tutussa paikassa. Yhtäkkiä en vaan yhtään tiennyt missä olin, vaikka olin melkein tutun kotitien vieressä. Muistan näin monta vuotta jälkeenpäin, miten oudolta koko metsä ja tuo tilanne vaikutti. Onneksi naapurin koira kävi pihallaan haukkumaan. Se jotenkin laukaisi tilanteen, ja metsä olikin ihan tuttu taas.

No tää on juuri metsän peitto.

Koko ikäni (n 50v) olen asunut maalla, ja viimeiset 25v - eikun hitsit, kohta 30v! olen asunut metsän keskellä. Meiltä näkyy oikein tiirailemalla yhdestä ikkunasta peltoaukeaa, muuten pelkkää metsää.

Käyn joka päivä 1-2 kertaa metsässä, paitsi jos on aivan hirveä pakkanen. Koiran kanssa käyn lenkillä+kesän ja syksyn sienestykset ja marjastukset. En ole koskaan täydellisesti eksynyt, joskus olen ajatuksissani kääntynyt väärään suuntaan ja joutunut tekemaan pari km pidemmän lenkin ryteikössä mitä suunnittelin.

Metsä on osa minua, se on minun kotini. Ehkä siksi en ole koskaan kokenut mitään ylimaallista metsässä, kun se kaikki on ihan tavallista olevaista. Hassua on ollut mm. se, että silmälasini ovat olleet vuoden kateissa ja sitten olen ne vaan yht' äkkiä löytänyt (en edes muistanut, että olin hukannut ne sienestysreissulla) - kyseessä siis lukulasit, joita tarvitsen metsässä vain tatteja kerätessäni, kun valkkaan jo metsässä, ettei ole matoja täynnä ne tatit. Mutta tuo vain kertoo siitä, että minulla on tietyt vakireitit sieniaikaan ja kierrän niitä satunaisessa järjestyksessä.

Olen kerännyt talteen mm. lapinleukun (siinä oli omistajan kaiverrus, kaveri ei ollut koskaan edes käynyt lähialueilla metsässä, joten oli vähän ihmeissään - ilmeisesti oli hukannut sen puukkonsa johonkin, joku oli löytänyt, ottanut itselleen ja sitten hukannut vuorostaan tänne meidän metsiin), tavallisia moria, pari taskulamppua, partiovyön jne. Tyhjiä pulloja ja tölkkejä jonkin verran. On jännä, miten miesten pitää raahata sitä kaljaa marjaretkillekin keskelle ei mitään. Ai niin kerran löysin kompassin! Odottelin, josko olisi uutisissa joku kadonnut, mutta eipä tainnut kukaan ollut eksynyt sillä kertaa.

Käytän hirveän harvoin pimeään vuodenaikaankaan mitään lisävaloa, ja joskus se aiheuttaa hieman kohellusta, kun olen näreikössä huitassut viisi astetta vinoon ja tulen metsänlaitaan väärästä kohdasta, siinä sitten saa taas hetken katsoa, että miksi ihmeessä edessäni on jättihaapa, kun tässä piti olla muurahaispesä... jokainen, joka on sellaisessa 4-5m korkeassa harventamattomassa kuusentaimikossa kulkenut, tietää, ettei se kulku onnistu suoraa tietä.

Naapuri eksyi meidän välissä olevaan metsään, välimatkaa on noin 300m ja on käynyt kuitenkin kesäisin useasti kantarelleja keräämässä siinä alueella. Oli paniikissa huutelemassa meidän autotallin takana, selkä meidän pihaan päin - jos olisi kääntänyt päätään edes vähän, olisi nähnyt meidän pihaan... Kävin hakemassa pihaan, eikä silti meinannut tajuta, missä oli. Veikkaan jonkinlaista sairauskohtausta (alhainen verensokeri?) puolisonsa kävi hakemassa sitten ja käytti lääkärissä, mutta ei sitten myöhemmin tullut puhetta, miksi noin kävi. Sen jälkeen ei ole koskaan käynyt yksin metsässä.

Astuin ovesta ulos.

Kävelin pienen matkan päässä olevaan lammen rantaan.

Majava uikenteli usvaisella lammella.

Aika pysähtyi.

Autuus vallitsi olevaisuudessa.

Vallitsi ääretön tyhjyys.

Ei ollut sinua eikä minua.

Oli vain rajaton, ääretön, hiljaisuus

autuus.

Oli tila joka on ennen luomista.

Tämä tapahtui kun olin 12 vuotias

52v takaperin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on metsänpeitto?

Se kun metsässä katoaa ajan- ja paikantaju, vaikka olisi tuttukin paikka. Tulee outo tunne, kaikki äänet saattavat hiljentyä ympäriltä, tulee epätodellinen ja hämmentynyt olo...

Ja vanha kansa uskoi, että ihminen joutui tuolloin metsänväen (maahisten, haltioiden, peikkojen ym.) maailmaan, vähän kuin eri ulottuvuuteen.

Tätähän se varmaan onkin, se täydellinen rauha joka ikisessä solussa, joka oikeassa metsässä tulee.

Muuten hyvä, mutta metsänpeitto ei ole mikään rauhallinen olotila. Päinvastoin. Jotkut kertovat että jopa värit vääristyvät silmissä.

En tiedä, mikä tämä kokemus oli viime syksynnä, mutta kerron kuitenkin. Asun maalla, haja-asutusalueella. Meillä on tässä metsää lähellä, ihan tavallista talousmetsää, jossa käyn usein ihan päivittäinkin. Viime syksynä menin taas sinne kerran koiran kanssa ihan tavalliselle lenkille. Mutta jostain syystä metsä tuntuikin aivan maagiselta paikalta! Aistin jotenkin aivan eri tavalla koko paikan, tunsin todella syviä tunteita, kun katselin erilaisia sieniä ja tuttuakin tutumpia puita ja mättäitä. En tiedä, mistä tämä elämys johtui. Mun mielestä siis on aina mukava käydä tuolla metsässä, vaikka se tosiaan on pieni pläntti talousmetsää. Vaikka se on se sama paikka polkuineen, jotka olemme osin itse tallanneet, siellä on aina mukavaa. Mutta tuo kokemus oli todella syvä, jotenkin, noh, maaginen.

En tiedä, voiko sillä olla vaikutusta, että löysin pihaltamme taikasieniä vähän aiemmin. Tökin niitä sormella, mutta en nyt oikein usko, että ne voivat vaikuttaa tuolla tavalla kevyesti koskemalla, ihon läpi? En ole vielä uskaltanut kerätä taikasieniä, kun en ole ihan varma lajimäärityksestä... ehkä ensi syksynä?

Minulla on erittäin huono suuntavaisto ja eksyn joka paikkaan, mutta tätä tapausta ei suuntavaisto selitä.

Eli, olin noin 13vuotias ja ollut kaverilla kylässä. Kerrostalon jossa jossa asui takana  kulkee (tai kulki ainakin silloin 90luvulla) lyhyt,  noin 15 metrin pituinen polku läheisen Siwan (se oli silloin vielä Siwa) takapihalle ja ajattelin taluttaa pyörän sinne, ostaa suklaapatukan ja pyöräillä kotiin.  Kello oli ehkä jotain 19, alkusyksyä. Kun astuin polulle ihmettelin miten se näytti niin umpeenkasvaneelta ja hylätyltä vaikka läpi varmasti kulki alvariinsa ihmisiä kauppaan tai koiraa pissittämään, nyt polku  hädin tuskin erottui ja heinät kurkotteli sen yli. Oli tosi vaikea taluttaa pyörää. Minua alkoi myös ihmeellisesti väsyttää ja heikottaa vaikka olin perusterve energinen teini, mieleen kävi  että annan  pyörän kaatua ja menen itsekin maahan makuulle.  Jatkoin kuitenkin ja kun pääsin Siwan pihaan, se oli suljettu. Siwa sulkeutui klo 21. Olin siis rämpinyt sillä lyhyellä polulla pari tuntia! Kotiin päästyä minulla oli hirveä päänsärky.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on erittäin huono suuntavaisto ja eksyn joka paikkaan, mutta tätä tapausta ei suuntavaisto selitä.

Eli, olin noin 13vuotias ja ollut kaverilla kylässä. Kerrostalon jossa jossa asui takana  kulkee (tai kulki ainakin silloin 90luvulla) lyhyt,  noin 15 metrin pituinen polku läheisen Siwan (se oli silloin vielä Siwa) takapihalle ja ajattelin taluttaa pyörän sinne, ostaa suklaapatukan ja pyöräillä kotiin.  Kello oli ehkä jotain 19, alkusyksyä. Kun astuin polulle ihmettelin miten se näytti niin umpeenkasvaneelta ja hylätyltä vaikka läpi varmasti kulki alvariinsa ihmisiä kauppaan tai koiraa pissittämään, nyt polku  hädin tuskin erottui ja heinät kurkotteli sen yli. Oli tosi vaikea taluttaa pyörää. Minua alkoi myös ihmeellisesti väsyttää ja heikottaa vaikka olin perusterve energinen teini, mieleen kävi  että annan  pyörän kaatua ja menen itsekin maahan makuulle.  Jatkoin kuitenkin ja kun pääsin Siwan pihaan, se oli suljettu. Siwa sulkeutui klo 21. Olin siis rämpinyt sillä lyhyellä polulla pari tuntia! Kotiin päästyä minulla oli hirveä päänsärky.

Kuulostaa hieman epileptiseltä kohtaukselta.

Tutussa metsässä joka on ihan metsämetsä eli ei mikään kaupunkipusikko jotenkin tuntui että äänet vaimeni ja puut ja kivet tuijottivat minua. Se oli vähän ahdistavaa. Ei suorasti pelottavaa mutta tuli sellainen outo tunne. Ihan kuin luonto olisi halunnut omansa tai sitten jotenkin niin päin että olin sinne kuulumaton. Hyvin vaikea selittää.

Ei metsänpeitto vaan muu omituinen kokemus.

Oltiin koiran kanssa tutussa lähimetsässä vaeltamassa kun äkisti koira pysähtyi ja alkoi selkäkarvat pystyssä murista. Siinä vajaan 10m päässä oli alue jossa oli puiden oksille ripustettu/runkoon naulattu eläinten nahkoja ja maassa jälkiä siitä että ihmiset on viettäneet paikassa aikaa (kankaita jne). Alueella ei ollut polkuja vaan ihan umpimetsää oli.

Koira ei suostunut edemmäs joten kierrettiin paikka kauempaa ja jatkettiin suoraan eteenpäin. Alle puolen tunnin päästä koira taas teki äkkijarrutuksen ja alkoi murista, oltiin jotenkin päädytty saman paikan eteen. Siinä vaiheessa vähän jo hermostutti, käännyttiin ympäri ja lähdettiin eri suuntaan eikä enää päädytty samaan kohtaan. Sitä paikkaa ei enää koskaan myöhemmin löytynyt.

Olin teini ja siihen aikaan paljon puhuttiin sáatananpalvojista, sitä ajattelin kun hippulat vinkuen koiran kanssa kipitettiin pois metsästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on erittäin huono suuntavaisto ja eksyn joka paikkaan, mutta tätä tapausta ei suuntavaisto selitä.

Eli, olin noin 13vuotias ja ollut kaverilla kylässä. Kerrostalon jossa jossa asui takana  kulkee (tai kulki ainakin silloin 90luvulla) lyhyt,  noin 15 metrin pituinen polku läheisen Siwan (se oli silloin vielä Siwa) takapihalle ja ajattelin taluttaa pyörän sinne, ostaa suklaapatukan ja pyöräillä kotiin.  Kello oli ehkä jotain 19, alkusyksyä. Kun astuin polulle ihmettelin miten se näytti niin umpeenkasvaneelta ja hylätyltä vaikka läpi varmasti kulki alvariinsa ihmisiä kauppaan tai koiraa pissittämään, nyt polku  hädin tuskin erottui ja heinät kurkotteli sen yli. Oli tosi vaikea taluttaa pyörää. Minua alkoi myös ihmeellisesti väsyttää ja heikottaa vaikka olin perusterve energinen teini, mieleen kävi  että annan  pyörän kaatua ja menen itsekin maahan makuulle.  Jatkoin kuitenkin ja kun pääsin Siwan pihaan, se oli suljettu. Siwa sulkeutui klo 21. Olin siis rämpinyt sillä lyhyellä polulla pari tuntia! Kotiin päästyä minulla oli hirveä päänsärky.

Kuulostaa hieman epileptiseltä kohtaukselta.

Voi olla mutta olen jo 40vuotias, olisi vuosien varrella  paljastunut jos minulla olisi epilepsia.