Oletko koskaan joutunut metsänpeittoon? Tai kokenut jotain hyvin eriskummallista metsässä?

Äitini sanoi metsänpeitosta, että "pyörähtää". Kun metsässä "pyörähti", niin tutut paikat näytti vieraalta ennenkuin yhtäkkiä "loksahti" takaisin paikalleen. Mulle käy näitä usein, muuallakin kuin metsässä. 

Oli tavallinen aika harmaa kesäpäivä, ei satanut mutta taivas oli pilvessä. Kävelin lähimetsässä polkua pitkin ja tulin pienelle aukealle. Yhtäkkiä siihen osui sellainen oikein kultainen auringonsäde ja pieni tyttö valkoisessa mekossa juoksi aukean läpi. Hetken metsä näytti ihan erilaiselta ja oli kummallinen, epätodellinen olo. Sitten tuli taas harmaata ja jatkoin hämilläni matkaa. En nähnyt muita ihmisiä metsässä,  ihmettelin kauheasti oliko se tyttö ihminen vai näinkö keijun?

N. 12-13v seikkailin yksin metsässä, sellainen pikku joki on uurtanut hietamaahan hyvin syvän, ja mutkikkaan uoman. Joki on oikonut aikojen saatossa uomaansa, tuloksena kanjonimainen uoma jossa kasvaa kuusia ja lehtipuita.

Kiipeilin jokiuoman rinteillä.

Yhtäkkiä kuulin matalaa jyrinää, melkein kuin mörinää.

Varmaankin jokin törmän vyörymä aiheutti äänen.

Säikähdin ihan suunnattomasti ja juoksin pois paikalta.

En ole ollut ikinä kovin urheilullinen, mutta sammalet pölisten ampaisin törmää ylös ja juoksin hetken paniikissa.

Kun rauhoituin, olin mäntykankaalla, eikä minulla ollut hajuakaan sijainnistani.

Lähdin kävelemään toivoen, että törmään johonkin tuttuun maamerkkiin, niin kuin sitten kävinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on erittäin huono suuntavaisto ja eksyn joka paikkaan, mutta tätä tapausta ei suuntavaisto selitä.

Eli, olin noin 13vuotias ja ollut kaverilla kylässä. Kerrostalon jossa jossa asui takana  kulkee (tai kulki ainakin silloin 90luvulla) lyhyt,  noin 15 metrin pituinen polku läheisen Siwan (se oli silloin vielä Siwa) takapihalle ja ajattelin taluttaa pyörän sinne, ostaa suklaapatukan ja pyöräillä kotiin.  Kello oli ehkä jotain 19, alkusyksyä. Kun astuin polulle ihmettelin miten se näytti niin umpeenkasvaneelta ja hylätyltä vaikka läpi varmasti kulki alvariinsa ihmisiä kauppaan tai koiraa pissittämään, nyt polku  hädin tuskin erottui ja heinät kurkotteli sen yli. Oli tosi vaikea taluttaa pyörää. Minua alkoi myös ihmeellisesti väsyttää ja heikottaa vaikka olin perusterve energinen teini, mieleen kävi  että annan  pyörän kaatua ja menen itsekin maahan makuulle.  Jatkoin kuitenkin ja kun pääsin Siwan pihaan, se oli suljettu. Siwa sulkeutui klo 21. Olin siis rämpinyt sillä lyhyellä polulla pari tuntia! Kotiin päästyä minulla oli hirveä päänsärky.

Kuulostaa hieman epileptiseltä kohtaukselta.

Voi olla mutta olen jo 40vuotias, olisi vuosien varrella  paljastunut jos minulla olisi epilepsia.

Ei ole mitenkään mahdotonta, että ihmisellä on kertaluontoinen epileptinen kohtaus. Ja kohtaus voi olla tosi lievä. Joidenkin arvioiden mukaan noin joka kymmenes ihminen saa ainakin yhden epileptisen kohtauksen elämänsä aikana - ja vain kerran.

Vierailija kirjoitti:

Koko ikäni (n 50v) olen asunut maalla, ja viimeiset 25v - eikun hitsit, kohta 30v! olen asunut metsän keskellä. Meiltä näkyy oikein tiirailemalla yhdestä ikkunasta peltoaukeaa, muuten pelkkää metsää.

Käyn joka päivä 1-2 kertaa metsässä, paitsi jos on aivan hirveä pakkanen. Koiran kanssa käyn lenkillä+kesän ja syksyn sienestykset ja marjastukset. En ole koskaan täydellisesti eksynyt, joskus olen ajatuksissani kääntynyt väärään suuntaan ja joutunut tekemaan pari km pidemmän lenkin ryteikössä mitä suunnittelin.

Metsä on osa minua, se on minun kotini. Ehkä siksi en ole koskaan kokenut mitään ylimaallista metsässä, kun se kaikki on ihan tavallista olevaista. Hassua on ollut mm. se, että silmälasini ovat olleet vuoden kateissa ja sitten olen ne vaan yht' äkkiä löytänyt (en edes muistanut, että olin hukannut ne sienestysreissulla) - kyseessä siis lukulasit, joita tarvitsen metsässä vain tatteja kerätessäni, kun valkkaan jo metsässä, ettei ole matoja täynnä ne tatit. Mutta tuo vain kertoo siitä, että minulla on tietyt vakireitit sieniaikaan ja kierrän niitä satunaisessa järjestyksessä.

Olen kerännyt talteen mm. lapinleukun (siinä oli omistajan kaiverrus, kaveri ei ollut koskaan edes käynyt lähialueilla metsässä, joten oli vähän ihmeissään - ilmeisesti oli hukannut sen puukkonsa johonkin, joku oli löytänyt, ottanut itselleen ja sitten hukannut vuorostaan tänne meidän metsiin), tavallisia moria, pari taskulamppua, partiovyön jne. Tyhjiä pulloja ja tölkkejä jonkin verran. On jännä, miten miesten pitää raahata sitä kaljaa marjaretkillekin keskelle ei mitään. Ai niin kerran löysin kompassin! Odottelin, josko olisi uutisissa joku kadonnut, mutta eipä tainnut kukaan ollut eksynyt sillä kertaa.

Käytän hirveän harvoin pimeään vuodenaikaankaan mitään lisävaloa, ja joskus se aiheuttaa hieman kohellusta, kun olen näreikössä huitassut viisi astetta vinoon ja tulen metsänlaitaan väärästä kohdasta, siinä sitten saa taas hetken katsoa, että miksi ihmeessä edessäni on jättihaapa, kun tässä piti olla muurahaispesä... jokainen, joka on sellaisessa 4-5m korkeassa harventamattomassa kuusentaimikossa kulkenut, tietää, ettei se kulku onnistu suoraa tietä.

Naapuri eksyi meidän välissä olevaan metsään, välimatkaa on noin 300m ja on käynyt kuitenkin kesäisin useasti kantarelleja keräämässä siinä alueella. Oli paniikissa huutelemassa meidän autotallin takana, selkä meidän pihaan päin - jos olisi kääntänyt päätään edes vähän, olisi nähnyt meidän pihaan... Kävin hakemassa pihaan, eikä silti meinannut tajuta, missä oli. Veikkaan jonkinlaista sairauskohtausta (alhainen verensokeri?) puolisonsa kävi hakemassa sitten ja käytti lääkärissä, mutta ei sitten myöhemmin tullut puhetta, miksi noin kävi. Sen jälkeen ei ole koskaan käynyt yksin metsässä.

Hmm… Mistä tiedät, että metsään heitetyt kaljapullot ja -tölkit ovat nimenomaan miesten jäljiltä?

Vierailija kirjoitti:

Äitini sanoi metsänpeitosta, että "pyörähtää". Kun metsässä "pyörähti", niin tutut paikat näytti vieraalta ennenkuin yhtäkkiä "loksahti" takaisin paikalleen. Mulle käy näitä usein, muuallakin kuin metsässä. 

Tuttu tunne.

Kun saa väärän kuvan sijainnistaan ja sitten törmää johonkin tuttuun maamerkkiin tai paikkaan väärästä suunnasta tai aurinko paistaa "väärältä" suunnalta tai kompassi näyttää "väärin", on vähän aikaa epätodellinen olo.

Joskus hirvijahdissa ajomiehenä oikein tiheässä ryteikössä olen kääntynyt 90 astetta suunnastani ja on tullut tuollainen "pyörähdys"- olo.

Vierailija kirjoitti:

Oltiin kaverin kanssa metsässä leikkimässä, aika syvällä metsässä missä kasvoi s-kirjaimen mallinen mänty. Kallioista harvaa mäntykangasmetsää, ja äkkiä alkoi kuulua möreä, kovaääninen naurun hohotus jostakin läheltä. Ketään ei näkynyt, ja sellaisella mäntykankaalla kyllä olisi nähnyt jos siellä muita olisi ollut. Lähdettiin aika vilkkaasti paikalta, eikä koskaan selvinnyt mikä siellä bassoäänellä naureskeli.

Viime syksynä kuulin avoimella hakkuuaukealla kumeaa murinaa. Siellä on ollut paljon sorkkaeläimiä, mutta tämä oli liian matalaa. Mitään ei näkynyt. Ajattelin että läheisellä työmaalla halkaistiin kalliota, ehkä ääni tuli siitä.

Varsinaisen metsänpeittotyylisen hetken koin lapsena autossa, matkalla kotoa keskustaan. Tuttu maisema oli hetken ajan täysin vieras. Sittemmin opin "katsomaan toisella tavalla" ihan tarkoituksella, kuin eri kulmasta. Enää se ei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Ei metsänpeitto vaan muu omituinen kokemus.

Oltiin koiran kanssa tutussa lähimetsässä vaeltamassa kun äkisti koira pysähtyi ja alkoi selkäkarvat pystyssä murista. Siinä vajaan 10m päässä oli alue jossa oli puiden oksille ripustettu/runkoon naulattu eläinten nahkoja ja maassa jälkiä siitä että ihmiset on viettäneet paikassa aikaa (kankaita jne). Alueella ei ollut polkuja vaan ihan umpimetsää oli.

Koira ei suostunut edemmäs joten kierrettiin paikka kauempaa ja jatkettiin suoraan eteenpäin. Alle puolen tunnin päästä koira taas teki äkkijarrutuksen ja alkoi murista, oltiin jotenkin päädytty saman paikan eteen. Siinä vaiheessa vähän jo hermostutti, käännyttiin ympäri ja lähdettiin eri suuntaan eikä enää päädytty samaan kohtaan. Sitä paikkaa ei enää koskaan myöhemmin löytynyt.

Olin teini ja siihen aikaan paljon puhuttiin sáatananpalvojista, sitä ajattelin kun hippulat vinkuen koiran kanssa kipitettiin pois metsästä.

Täällä meidän ympäristössä ain ametsästysaikaan noita hirvensuolia ja karvatukkoja löytyy, kun suolistavat saaliin jo metsässä. Nykyinen koira ei suostu ollenkaan tulemaan niitä suolia tutkimaan (ne on tosi mielenkiintoisia, hauska seurata sen ravinnon kulkua ja muuntumista kakkakikkareiksi niissä suolissa... juu, mulla on liian vähän harrastuksia), jaa pitkän matkan päähän ja jos annan luvan lähteä, niin juoksee karkuun. Noi löytyy helposti, kun seuraa korppeja. Ne on jo oppineet näyttämään mulle niitä paikkoja, kun aina kuljen tuolla. Saattaa olla vielä se sama korppipariskunta, joka kiusasi mun ensimmäistä omaa koiraa ja juoksutti perässään pitkin metsiä :-)

Edelliset koirat taas rrrrrrrakastivat noita perkeitä ja kierivät niissä mahaliemissä ja voi kiesus kun ne haisee pahalle koiran turkissa! Mutta nämä kaksi edellistä koiraa kyllä joskus alkoivat kävellä jäykästi, kiilata kiinni jalkoihin ja pyrkiä syliin, ja silloin tiesi, että jossain on ilves tai karhu. Jos oli karhu, niin koira yritti syliin... Sitä en tiedä, miten olisi susiin reagoineet, koska niitä ei täällä ole ollut.

Vierailija kirjoitti:

Joskus lapsena oikaisin parin kaverin kanssa koulusta kotiin sellaisen rämeisen metsän läpi. Kukaan ei ollut kävellyt sitä, vaikka oli lähellä kotiamme Reitti näytti hauskalta. Kun jatkoimme eteenpäin tie kävi mutaiseksi ja kapeni paikoin polveen asti upottavaksi kinttupoluksi. Aina välillä näimme tutun korkean maamerkin ja sitten se katosi. Samoin lähellä oleva liikenne hiljeni, eikä muitakaan ääniä kuulunut. Matkalla emme nähneet ketään. Koko reitti tuntui pitenevän, niin että lopulta puolentoista kilometrin matkaan meni n. 2 h ja silti olisin voit vannoa, että kuljimme kokoajan suoraan. Minusta tuntuu, että kävelimme lähemmäs 10 km.

Hyvinkin.

Tiellä kävelee n. 5km/h, suolla lapsen lyhyillä jaloilla helposti hidastuu alle 2km/h.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on erittäin huono suuntavaisto ja eksyn joka paikkaan, mutta tätä tapausta ei suuntavaisto selitä.

Eli, olin noin 13vuotias ja ollut kaverilla kylässä. Kerrostalon jossa jossa asui takana  kulkee (tai kulki ainakin silloin 90luvulla) lyhyt,  noin 15 metrin pituinen polku läheisen Siwan (se oli silloin vielä Siwa) takapihalle ja ajattelin taluttaa pyörän sinne, ostaa suklaapatukan ja pyöräillä kotiin.  Kello oli ehkä jotain 19, alkusyksyä. Kun astuin polulle ihmettelin miten se näytti niin umpeenkasvaneelta ja hylätyltä vaikka läpi varmasti kulki alvariinsa ihmisiä kauppaan tai koiraa pissittämään, nyt polku  hädin tuskin erottui ja heinät kurkotteli sen yli. Oli tosi vaikea taluttaa pyörää. Minua alkoi myös ihmeellisesti väsyttää ja heikottaa vaikka olin perusterve energinen teini, mieleen kävi  että annan  pyörän kaatua ja menen itsekin maahan makuulle.  Jatkoin kuitenkin ja kun pääsin Siwan pihaan, se oli suljettu. Siwa sulkeutui klo 21. Olin siis rämpinyt sillä lyhyellä polulla pari tuntia! Kotiin päästyä minulla oli hirveä päänsärky.

Kuulostaa hieman epileptiseltä kohtaukselta.

Voi olla mutta olen jo 40vuotias, olisi vuosien varrella  paljastunut jos minulla olisi epilepsia.

Mulla on sellainen käsitys, että joskus lapsuudessa kohtauksia voi tulla, mutta aikuisena epilepsiaa ei välttämättä ole. Esim. yksi tuttuni sai teini-iässä  2–3 epileptistä kohtausta, mutta sen jälkeen niitä ei ole tullut.

Vierailija kirjoitti:

Astuin ovesta ulos.

Kävelin pienen matkan päässä olevaan lammen rantaan.

Majava uikenteli usvaisella lammella.

Aika pysähtyi.

Autuus vallitsi olevaisuudessa.

Vallitsi ääretön tyhjyys.

Ei ollut sinua eikä minua.

Oli vain rajaton, ääretön, hiljaisuus

autuus.

Oli tila joka on ennen luomista.

Tämä tapahtui kun olin 12 vuotias

52v takaperin.

Tuollaisia kokemuksia luonto parhaimmillaan tarjoaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koko ikäni (n 50v) olen asunut maalla, ja viimeiset 25v - eikun hitsit, kohta 30v! olen asunut metsän keskellä. Meiltä näkyy oikein tiirailemalla yhdestä ikkunasta peltoaukeaa, muuten pelkkää metsää.

Käyn joka päivä 1-2 kertaa metsässä, paitsi jos on aivan hirveä pakkanen. Koiran kanssa käyn lenkillä+kesän ja syksyn sienestykset ja marjastukset. En ole koskaan täydellisesti eksynyt, joskus olen ajatuksissani kääntynyt väärään suuntaan ja joutunut tekemaan pari km pidemmän lenkin ryteikössä mitä suunnittelin.

Metsä on osa minua, se on minun kotini. Ehkä siksi en ole koskaan kokenut mitään ylimaallista metsässä, kun se kaikki on ihan tavallista olevaista. Hassua on ollut mm. se, että silmälasini ovat olleet vuoden kateissa ja sitten olen ne vaan yht' äkkiä löytänyt (en edes muistanut, että olin hukannut ne sienestysreissulla) - kyseessä siis lukulasit, joita tarvitsen metsässä vain tatteja kerätessäni, kun valkkaan jo metsässä, ettei ole matoja täynnä ne tatit. Mutta tuo vain kertoo siitä, että minulla on tietyt vakireitit sieniaikaan ja kierrän niitä satunaisessa järjestyksessä.

Olen kerännyt talteen mm. lapinleukun (siinä oli omistajan kaiverrus, kaveri ei ollut koskaan edes käynyt lähialueilla metsässä, joten oli vähän ihmeissään - ilmeisesti oli hukannut sen puukkonsa johonkin, joku oli löytänyt, ottanut itselleen ja sitten hukannut vuorostaan tänne meidän metsiin), tavallisia moria, pari taskulamppua, partiovyön jne. Tyhjiä pulloja ja tölkkejä jonkin verran. On jännä, miten miesten pitää raahata sitä kaljaa marjaretkillekin keskelle ei mitään. Ai niin kerran löysin kompassin! Odottelin, josko olisi uutisissa joku kadonnut, mutta eipä tainnut kukaan ollut eksynyt sillä kertaa.

Käytän hirveän harvoin pimeään vuodenaikaankaan mitään lisävaloa, ja joskus se aiheuttaa hieman kohellusta, kun olen näreikössä huitassut viisi astetta vinoon ja tulen metsänlaitaan väärästä kohdasta, siinä sitten saa taas hetken katsoa, että miksi ihmeessä edessäni on jättihaapa, kun tässä piti olla muurahaispesä... jokainen, joka on sellaisessa 4-5m korkeassa harventamattomassa kuusentaimikossa kulkenut, tietää, ettei se kulku onnistu suoraa tietä.

Naapuri eksyi meidän välissä olevaan metsään, välimatkaa on noin 300m ja on käynyt kuitenkin kesäisin useasti kantarelleja keräämässä siinä alueella. Oli paniikissa huutelemassa meidän autotallin takana, selkä meidän pihaan päin - jos olisi kääntänyt päätään edes vähän, olisi nähnyt meidän pihaan... Kävin hakemassa pihaan, eikä silti meinannut tajuta, missä oli. Veikkaan jonkinlaista sairauskohtausta (alhainen verensokeri?) puolisonsa kävi hakemassa sitten ja käytti lääkärissä, mutta ei sitten myöhemmin tullut puhetta, miksi noin kävi. Sen jälkeen ei ole koskaan käynyt yksin metsässä.

Hmm… Mistä tiedät, että metsään heitetyt kaljapullot ja -tölkit ovat nimenomaan miesten jäljiltä?

Jos se tölkki on nostettu kuusenoksaan (sellaiseen kuivuneeseen, joka törröttää ihan vähän rungosta yli) niin se on meidän kylältä yhden ukkelin tölkki, juo tiettyä merkkiä. Aiemmin oli yksi juoppo, jonka jäljiltä löytyi koskenkorvapulloja, mutta hän vaihtoi hiippakuntaa jo joku 15v sitten. Mutta jos siellä on ollut endurolla rälläämässä porukkaa, niin pulloja/tölkkejä löytyy, eikä noissa porukoissa ole ollut koskaan naisia. Tätini asuu tienvarressa, ja raportoi tiukasti, ketä metsään on mennyt ja ketä tullut pois ("sinne meni sellainen eläkeläispariskunta, eikä ne ole vielä tulleet pois, katso onko siellä vielä sellainen harmaa honda"), ja naisten/naisporukoiden jäljiltä ei löydy kuin ehkä nenäliinoja, mutta miesten jäljiltä löytyy makkaramuoveja, kaljatölkkejä ja muuta roskaa. Uutena ilmiönä on teinipoikien energiajuomatölkit.

Siksi kehtaan yleistää, että ne tölkit ja pullot on miesten jäljiltä. Tupakointi on vuosien mittaan selvästi vähentynyt, tumppeja löytyy vähemmän ja vähemmän, ja (tyhjiä) askeja löytyy enää todella harvoin, ennen niitä oli tienvierustat täynnä metsästysaikaan.

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus lapsena oikaisin parin kaverin kanssa koulusta kotiin sellaisen rämeisen metsän läpi. Kukaan ei ollut kävellyt sitä, vaikka oli lähellä kotiamme Reitti näytti hauskalta. Kun jatkoimme eteenpäin tie kävi mutaiseksi ja kapeni paikoin polveen asti upottavaksi kinttupoluksi. Aina välillä näimme tutun korkean maamerkin ja sitten se katosi. Samoin lähellä oleva liikenne hiljeni, eikä muitakaan ääniä kuulunut. Matkalla emme nähneet ketään. Koko reitti tuntui pitenevän, niin että lopulta puolentoista kilometrin matkaan meni n. 2 h ja silti olisin voit vannoa, että kuljimme kokoajan suoraan. Minusta tuntuu, että kävelimme lähemmäs 10 km.

Hyvinkin.

Tiellä kävelee n. 5km/h, suolla lapsen lyhyillä jaloilla helposti hidastuu alle 2km/h.

Upottavalla alustalla myös on tosi raskasta kävellä.

Pitää entisestään hidastaa ja säästää voimiaan.

Hätääntyessään helposti lisää vauhtia ja väsyttää itsensä.

Vierailija kirjoitti:

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus lapsena oikaisin parin kaverin kanssa koulusta kotiin sellaisen rämeisen metsän läpi. Kukaan ei ollut kävellyt sitä, vaikka oli lähellä kotiamme Reitti näytti hauskalta. Kun jatkoimme eteenpäin tie kävi mutaiseksi ja kapeni paikoin polveen asti upottavaksi kinttupoluksi. Aina välillä näimme tutun korkean maamerkin ja sitten se katosi. Samoin lähellä oleva liikenne hiljeni, eikä muitakaan ääniä kuulunut. Matkalla emme nähneet ketään. Koko reitti tuntui pitenevän, niin että lopulta puolentoista kilometrin matkaan meni n. 2 h ja silti olisin voit vannoa, että kuljimme kokoajan suoraan. Minusta tuntuu, että kävelimme lähemmäs 10 km.

Hyvinkin.

Tiellä kävelee n. 5km/h, suolla lapsen lyhyillä jaloilla helposti hidastuu alle 2km/h.

Upottavalla alustalla myös on tosi raskasta kävellä.

Pitää entisestään hidastaa ja säästää voimiaan.

Hätääntyessään helposti lisää vauhtia ja väsyttää itsensä.

Tää muuten varmaan auttaa mua, etten yleensä eksy. Minä nimittäin olen ihan helskutin laiska ja vain rauhassa käyskentelen, enkä tuppaa hätääntymään enää mistään. En halua, että nousee hiki pintaan, niin kävelen vielä hitaammin ja nautiskelen siitä, mitä on ympärillä, taputtelen kuusenkylkiä (kuuset on mun puita), teen vertailevaa tutkimusta peurankikkaroiden ja jäniksenpapanoiden välillä, tuijottelen heiluvia puunlatvoja ja haistelen metsän hajuja. Nyt haisee jo kevät, alkoi viime viikolla.

Mummo, joka oli syntynyt 1901, kertoi kaikenlaisia tarinoita ja puhui mm tästä metsänpeitosta.

Lehmät olivat joutuneet metsänpeittoon, oli kuulunut niiden ammumista ja lehmänkellon kilinää, mutta vaikka kuinka olivat etsineet, ei niitä ollut löytynyt.

Joo lapsena 2 krt.

Toisesta kerrasta sen verran että Olin jättäny reppuni ihan tien lähelle josta menin metsään. Halusin tutkia metsittynyttä laidunta. Kun Olin palaamassa reppua, punainen kånken, ei löytyny!

Etsin kauan ei ollu pimeetä. Lopulta oli pakko mennä kotiin ja seuraavana päivänä kouluun ilman reppua.

Sitten kun tulin koulusta menin taas katsoon ja siinähän se reppu oli!

Tää oli 80-luvulla ja minusta oli kumma kun se laidun oli metsittyny nopeesti. Siinä oli ollu eläimiä vielä 70-luvulla aidat ja piikkilangat jäljellä.

Kaikkein pökerryttävin eksymiskokemukseni on ihan maantieltä.

Olin käymässä lähikaupungissa ja sitten tuli asiaa naapurikylälle.

Oli aikaa siitä, kun tuon välin viimeksi olin ajanut ja liikennejärjestelyt olivat muuttuneet.

Tosi sakeassa sumussa(tosiaan hernerokkasumu) poistuinkin uudesta kiertoliittymästä liian aikaisin, palasin takaisin tulosuuntaani vanhaa pääväylää.

Kun aloin ihmetellä, eikö se kylä jo tule vastaan, tulin yhtäkkiä ihan "oudosta" suunnasta tuttuun risteykseen.

Olipa kertakaikkiaan epätodellinen olo!

Voi hyvin kuvitella, että jos joku tuollainen sattuu jossain pidemmällä matkalla, henkilö vakuuttuu siitä, että uffomiehet ovat kyllä nyt välillä siepanneet!

Metsänpeitto kuulostaa vähän LSD trippiä. Ehkä se johtuu kasveista tai sienistä kenties. Yksin metsässä liikkuessa voi kokea muutakin omituista kuten tavalliset kannot ja kivet muuttavat muotoansa tai outoja värejä ja hehkuja lumessa ja mättäissä. Olen itsekin kokenut tätä.

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Astuin ovesta ulos.

Kävelin pienen matkan päässä olevaan lammen rantaan.

Majava uikenteli usvaisella lammella.

Aika pysähtyi.

Autuus vallitsi olevaisuudessa.

Vallitsi ääretön tyhjyys.

Ei ollut sinua eikä minua.

Oli vain rajaton, ääretön, hiljaisuus

autuus.

Oli tila joka on ennen luomista.

Tämä tapahtui kun olin 12 vuotias

52v takaperin.

Tuollaisia kokemuksia luonto parhaimmillaan tarjoaa.

Tuota lukiessa alkaa päässä soida "...niin yksinäin..."

Assburger kirjoitti:

Kaikkein pökerryttävin eksymiskokemukseni on ihan maantieltä.

Olin käymässä lähikaupungissa ja sitten tuli asiaa naapurikylälle.

Oli aikaa siitä, kun tuon välin viimeksi olin ajanut ja liikennejärjestelyt olivat muuttuneet.

Tosi sakeassa sumussa(tosiaan hernerokkasumu) poistuinkin uudesta kiertoliittymästä liian aikaisin, palasin takaisin tulosuuntaani vanhaa pääväylää.

Kun aloin ihmetellä, eikö se kylä jo tule vastaan, tulin yhtäkkiä ihan "oudosta" suunnasta tuttuun risteykseen.

Olipa kertakaikkiaan epätodellinen olo!

Voi hyvin kuvitella, että jos joku tuollainen sattuu jossain pidemmällä matkalla, henkilö vakuuttuu siitä, että uffomiehet ovat kyllä nyt välillä siepanneet!

Mäkin "eksyin" mun lapsuuden kotipaikkakunnalla. Asun siis 50 km päässä sieltä, ja mun vanhemmat asuvat siellä, eli käy siellä kyllä ihan säännöllisesti. Sinne on rakennettu kokonaan uusi asuntoalue, ja liikennejärjestelyt ovat muuttuneet, kun kokonaan uusia teitä on rakennettu. Kun mä olin lapsi, tuota koko aluetta "ei ollut olemassa", se oli peltoa, eikä sinne oikein päässyt mitenkään. Nyt tuli kunnon mindfuckeri, kun käännyin sinne, enkä oikein tiennyt, missä olin tai mistä putkahdan ulos.