Oletko meinannut kuolla?

Lapsena tipuin jäihin ja sieltä en olisi ilman kaverin apua päässyt elossa rannalle. Alitajunnassahan tuo vähän kummittelee ja vasta aikuisena kerroin vanhemmilleni tuosta tapahtumasta. Oli se hölmöä mennä silloin lapsena kevät jäille.

Kyllä,mutta onneksi pääsin viimehetkellä leikkauspöydälle.

Sitä on iloinen,turha syväanalyysia tehdä.

2 kertaa. 4 vuotiaana meinasin hukkua ja pari vuotta sitten meinasin tukehtua keuhkokuumessa. Muistan että oli kaunista olla siellä vedessä ja en halunnut että minut pelastetaan.

2 kertaa lapsena. menasin jäädä auton alle. auton puskuri jäi parin sentin päähän. ja toisella kertaa meinasin kävellä junan alle. juna oli hiljainen mutta tuli lujaa. kaveri ehti vetäistä hihasta

Helsingin keskustassa yritettiin tappaa ilman pienintäkään syytä tai varoitusta. Koetan skarpata enemmän ja tarkkailla ympäröiviä ihmisiä. Ei sen ihmeempiä.

Mä olin tikkailla (n. 3m)  krapsuttamassa veneen pohjaa tulevaa myrkkymaalausta varten kun tikkaat yhtäkkiä kaatuivat taaksepäin. Ehdin ajatella vaan, että nyt ei käy hyvin ja varmaan kuolen (paikka oli veneiden säilytyspaikka ja maassa oli ympäriinsä kaikenlaiste parrua, nauloja ja romua).

Hyvin kävi, sain pari mustelmaa vaan, mutta mua lohduttaa toi rauhallinen ajatus elämän päättymisestä onnettomuudessa

En oikeassa elämässä, mutta vauvapastalla juu.

Lapsena muutaman kerran, aikuisena työelämässä kaksi läheltäpiti-tilannetta ja synnytys. En jäänyt niitä sen kummemmin käsittelemään tai märehtimään, mulle oli pääasia että toivuin eikä jäänyt mitään elämänlaatua heikentäviä kremppoja.

Tätä ei varmaan lasketa, kun unessa luulin kuolevani kun putosin ja osuin maahan, mutta ajatus oli juuri tuo: näinkö tässä kaikki sammuu ympäriltä, sulaa vain pois.

Siitä saakka en ole pelännyt kuolemaa.

Mulla oli vaikea keuhkokuume ja pneumokokkisepsis. Itsekin muistan kummallisen rauhallisen olon pahimmalla hetkellä. Ajattelin tyynesti että onneksi kohta alkaa kesäloma niin lapset saa aikaa toipua ennen kuin koulu taas elokuussa alkaa.

En tiedä olisinko kuollut, kun amiksessa jotkut leikki jollain, josta lähti jokin pieni esine luodin lujaa ja se livahti pääni ihan vierestä. En edes huomannut sitä, mutta nämä leikkivat luokkakaverini kertoivat siitä. Olin eri huoneessa kuin he tapahtuma hetkellä.

Kattopeltejä grillikodan katolle asentaessa yksi pelti liukui katolta alas ja pyyhkäisi poskipäästä korvaan asti syvän haavan. Tikattavana vasta tajusin että olisi käynyt köpelösti jos olisi osunut kaulaan. Aina arpea katsoessani muistan sen puistatuksen mikä siitä "ahaa elämyksestä" silloin tuli.

Onhan näitä. Joskus 13-14 vuotiaana kiipeiltiin tammikuussa jäistä kallionrinnettä ehkä jotain 75-100 metriä korkeutta veljen kanssa.

Pari kertaa ollut lähellä jäädä auton alle. Toisella kertaa liikennevaloissa, vaikka kävelijälle oli vihreä tajusin keskikaistan jälkeen vilkaista oikealle, ja niin sieltä tuli auto punaisia päin, kuski kädet irti ratista. 😎

Toisella kertaa, Volkswagen kuski tuli liian vauhdikkaasti risteykseen ja yli vasemman kaistan jalkakäytävälle kuskiin nähden vasemmalle, minä jalkakäytävää kävelleenä oikealle, ja korkeintaan kymmenen-viisitoista metriä jäi väliä kun kuski sai palautettua autonsa oikealle kaistalle. Muistan vasin, että olin tehnyt lähtöä jo jonkun aikaa kotoa, ja palasin vielä tekemään jonkun jutun joka vei kymmenisen sekuntia.

Olin autolla menossa, kuskin puoli edellä, suoraan kohti rekan keulaa. Vauhtia oli noin 90 km tunnissa. Kylmän viileästi ajattelin: Nyt lähti henki. Kuin ihme olisi tapahtunut, auto suoristui ja ojan piennarta myöten menin rekan vierestä. Auto nousi takaisin tielle ja jatkoin matkaa. Olin täysin hölmistynyt ja ajattelin: Ei ollut mun aika vielä lähteä. Tuossa oli sekunneista kiinni ja katsoin kuolemaa suoraan silmiin. Tie oli ihan peilijäässä.

Pari kertaa. Ensin oli läheltä piti tilanne eräänä syksynä iltahämärissä ajelin Suonenjoen tuntumassa kun vastaa tuli nyppylän takaa kaksi autoa rinnan vauhdilla kuin kilvanajossa. Tuijotin autoja ja sivusilmällä huomasin linja-autopysäkin. Kädet toimi ilman ajatusta ja sillä hetkellä oltiin kolme rinnan kun koukkasin pysäkin kautta.

Pari vuotta sitten oli kammiovärinäkohtaus ja hyvin jäi muistiin viime kuvat. Katselin justiin sääennusteita seuraavan keskiviikon iltapäivälle kun piti viedä senjorita elegante teatteriin. Kuva muuttui etääntyväksi leikekuvien sarjaksi ja ehdin ajatella olevan kiva lähtö. Juu, satuin olemaan sydänsairaalan osastolla tekemässä lähtöä kotiin ja ajattelin syödä ensin lounaan. No, se lounas viivytti Kerberoksen tapaamista.

Vierailija kirjoitti:

Olin autolla menossa, kuskin puoli edellä, suoraan kohti rekan keulaa. Vauhtia oli noin 90 km tunnissa. Kylmän viileästi ajattelin: Nyt lähti henki. Kuin ihme olisi tapahtunut, auto suoristui ja ojan piennarta myöten menin rekan vierestä. Auto nousi takaisin tielle ja jatkoin matkaa. Olin täysin hölmistynyt ja ajattelin: Ei ollut mun aika vielä lähteä. Tuossa oli sekunneista kiinni ja katsoin kuolemaa suoraan silmiin. Tie oli ihan peilijäässä.

Mulle on käynyt vähän vastaavaa, auto lähti liukastelemaan jäällä ja oli ihan sekunneista kiinni etten kolaroinut rekan kanssa. Itse tilanteessa aika tuntui hidastuvan ja ajattelin järkyttyneenä että ”voi hitto, tämä oli nyt tässä”, varsinainen pelko tuli vasta jälkikäteen. Oli vaikeaa lähteä uudelleen ajamaan ja edelleen vuosien jälkeen liukkaalla ja loskalla ajaminen tuntuu inhottavalta.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin tikkailla (n. 3m)  krapsuttamassa veneen pohjaa tulevaa myrkkymaalausta varten kun tikkaat yhtäkkiä kaatuivat taaksepäin. Ehdin ajatella vaan, että nyt ei käy hyvin ja varmaan kuolen (paikka oli veneiden säilytyspaikka ja maassa oli ympäriinsä kaikenlaiste parrua, nauloja ja romua).

Hyvin kävi, sain pari mustelmaa vaan, mutta mua lohduttaa toi rauhallinen ajatus elämän päättymisestä onnettomuudessa

Pari metriä paremmaksi sillä erotuksella että alumiinitikkaat lähti liukumaan eteenpäin öljyisellä betonilla. (reilu 5m.) murtui vaan ranne ja toinen sääriluu.

Tosi suuri jäälohkake putosi korkealta koulun katolta kadulle juuri siihen paikkaan mistä olin kävellyt ohi muutama sekunti sitten. Ja kerran nuori poika hurjasteli kovaa autolla kadulla missä juuri kävelin. Olin Talvikeli ja auto mutkitteli miten sattui. Aika läheltä liippasi. Kerran meinasi auto osua hirveen.

Lapsena kerran olin lähellä hukkua ja toisella kerralla meinasin jäädä auton alle. Kolmas kerta oli aika erikoinen, tapahtui aikuisiällä:

Ajoin polkupyörällä pikkukatua pientaloalueella, kun kuulin takaani auton tulevan joltain pihalta aggressiivisesti kaasuttaen ja lähtevän samaan suuntaan minua kohti. En katsonut taakseni, mutta lähestyin pihaliittymää (muutoin tietä reunusti ojat). Poljin mahdollisimman ripeästi eteenpäin ja koukkasin pihaliittymälle ja jarrut kiinni. En tarkkaan tiedä, kuinka läheltä auto minut ohitti, mutta sellaisen käsityksen sain, että kuski oli raivoissaan jostakin, ehkä kännissäkin, ja päätti purkaa kiukkunsa minuun.

Hurjia tarinoita. 5/5