Alemmuudentunne suhteessa miehen exään tuhoaa suhteen

En ole teini enää, mutta kylläkin sairaalloisen huonoitsetuntoinen vajaa kolmekymppinen nainen. Olen tapaillut suhteellisen kaikin puolin itselleni sopivaa hieman itseäni vanhempaa miestä nyt parisen vuotta ja tapailu ei etene kunnolla suhteeksi, vaikka sitä ehkä haluaisin, koska jänistän aina kun mies koittaa asiaa siihen suuntaan viedä (ja hän on sitä monesti yrittänyt). Viimeisimmäksi peruin yhteisen lomareissun "parina", koska "muistin" taas, ettei meistä koskaan kuitenkaan voi paria tulla minun ollessa niin "epäkelpo". Merkittävimmäksi epävarmuustekijäksi välillemme on muodostunut miehen exä. Mies ja exänsä ovat saman ikäisiä ja noin kolme vuotta sitten eronneita muutaman vuoden suhteestaan (ei lapsia) exän toimesta. Mies kaipaili omin sanoin "täydellisen" exänsä perään vielä meidän tutustuttua ja he ovat tavanneet yhä silloin tällöin kaveripohjalla ja esim. Facebookin välityksellä myös miehen läheiset ja exä pitävät yhteyttä.  Itse en ole enää yhteydessä exiini. Mies on sanonut minulle, että haluaa minut jne, mutta en vain jostain syystä (=huonon itsetunnon takia?) pääse tuosta entisestä naisesta yli. Hän on paremmin menestynyt elämässään kuin minä ja elänyt kuulemani mukaan kaikin puolin "hyvin" jne., kun minulla elämä taas on heitellyt ja olen sairastanut vakavaa sairautta (en ole siis rutalehtanut millään tavalla tms. kuitenkaan) Koen tässä älyvapaassa vertailussani tuon exän toki myös ulkoisesti paremmaksi jne, vaikka siinäkään ei taida mitään absoluuttista totuutta olla (itsehän en tietenkään itseäni osaa kauniina tms. mieltää, vaikka palaute onkin usein toista ja minulta puuttuu senkin suhteen oma arviointikyky) Käyn terapiassa muutenkin käsittelemässä traumoista aiheutuneita ongelmiani ja epävarmuuttani, mutta vielä en ole kovin puusta pitkälle päässyt. Pelkään kai, että mies satuttaa ja hylkää minut toistaen jo kokemani traumat. Tuon exän olen luultavasti valinnut sopivimmaksi estoksi, etten heittäytyisi ja ottaisi riskiä että voi sattua. Tai sitten aistin jotain muuta mikä estää minua luottamasta suhteeseen... Tiedän, että tämä sepustus kuulostaa typerältä, mutta onko joku kenties nyt tai ollut samoissa mietteissä ja miten tästä eteen päin? Vai pitäisikö antaa olla ja järjestää ensin omaa pää kuntoon (josta ei toki ole takuita, että se koskaan on "tarpeeksi järjestyksessä"...)