Mitä tehdä, kun haluan lapsen, mutta ajatus ahdistaa?

Lapsista aiheutuu suunnattomasti vaivaa ja rahanmenoa, mutta myös suunnattomasti rakkautta ja iloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tuntuu, että on selkeästi kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka haluavat lapsia ja niitä, jotka eivät halua. Minä olen kuitenkin täysin kahden vaiheilla. Tunnen vahvan biologisen tarpeen saada lapsi. Tunnen rakkautta lastani kohtaan, jota ei ole edes olemassa. Siltikin kun mietin perhe-elämää, se ei tunnu minulle sopivalta. Minulle on todella rasittava ajatus kaikki moninaiset vastuut ja aikataulutettu elämä ja käytännön asioiden hoitaminen. Ihan jo pelkkä kaupassa käynti ja ruoanlaitto ei ole minulle mikään automaatio, vaan joudun ”pinnistelemään”. Luulen, että lapsen kanssa elämästä tulisi yhtä käytännön asioiden hoitamista. Taidan olla liian boheemi haaveilijatyyppi.

Kuule on paljon sinua erikoisemmillakin ihmisillä lapsia ja ovat hyviä vanhempia. Ei ole mitään yhtä mammatyypiä millaisiksi monet lapsettomat tahtovat kaikki mammat yleistää. Sinun asiasi tietysti miettiä omalta kannaltasi nuo lapsiasiat.

Mutta silti joutuu päivittäin lähes taukoamatta hoitamaan käytännön asioita: aamupalan laitto, säänmukaiset vaatteet, xylitolipastillit, hampaidenharjaukset, päiväkodin vaatimat materiaalit (mitä lie kiviä ja vessapaperirullia sinne pitää palstan mukaan viedä), kynsien leikkuut, hiusten leikkuut, pyykin pesut, niistämiset, iltapalat, lounaat, päivälliset, välipalat, kellon mukaan eläminen, ei spontaaneja ulkomaanmatkoja, myöhemmin Wilma-viestit, ja taas sitä vaatteiden ja kenkien hankintaa ja ruoanlaittoa ja kaupassakäyntiä... kaikki elämässä ja omassa tavassa elää muuttuisi.

Ihan vilpittömästi säälin teitä, joilla on noin negatiivinen kuva lapsiperhe-elämästä. Ette tiedä mitä menetätte, mutta omapahan on valintanne.

T. Onnellinen kahden lapsen äiti, joka ei vaihtaisi päivääkään pois tästä lapsiperhe-arjesta

Tuntuu, että jos minulla olisi lapsi, miettisin mielessäni toisenlaista elämää. Ihan oman näköistä, jossa voisi hengittää, mennä ja tulla, olla luova, inspiroitua ja toteuttaa spontaaneja ideoita...

Ap, oletko miettinyt, että mikä sinua lasten saamisessa itse asiassa ahdistaa? Onko se raskaus, pikkulapsiaika, oma keho/terveys, parisuhteen kestävyys?

Olen käynyt läpi rankan lapsuuden, jonka vuoksi olin pitkään sitä mieltä, etten koskaan halua lapsia. Nyt olen kuitenkin kolmen lapsen onnellinen äiti ja ihan omasta tahdostani. 

Ahdisti vuosia, että miten voin olla hyvä äiti, kun itselläni ei sellaista koskaan ollut. Ahdisti, mitä keholle tapahtuu/voi tapahtua. Sitten siinä 25v maissa huomasin hiljalleen, että samalla, kun olin valmistunut yliopistossa, töissä ja rakentanut omaa elämää, alkoi pikku hiljaa elää ajatus, että ehkä lapsi ei olisikaan maailman pelottavin ja kamalin juttu. Ja tämä tunne tuli aikana, jolloin olin ihan sinkku, eikä ihan lähipiirissä ollut pienokaisia. 

Seuraavassa parisuhteessa ymmärsin, että itse asiassa haluan lapsen/lapsia, mutten sen miehen kanssa. Kun kohtasin miehen, josta tuli aviomieheni, en pelännyt tai ahdistunut lasten saamisesta, vaan se tuntui mukavalta jatkumolta ja luonnolliselta osalta parisuhdetta. 

Kaikki kolme lastani ovat hyvin erilaisia. He näyttävät toisiltaan, mutta luonteet ovat ihan erilaiset. Heillä on allergioita, huonoja öitä, uhmakohtauksia, mutta he ovat aivan mahtavia tyyppejä, joista olen kiitollinen joka päivä. En väitä, että raskauteni olisivat olleet helppoja, eivätkä kaikki toivu synnytyksistä helposti kun onnekseni kävi. Ei kaikilla ole puolisoa, joka on aidosti innolla mukana lasten kasvatuksessa. Eivät kaikki parisuhteet kestä lapsiarkea, eivät kaikki kestä melkein minkäänlaista arkea, jossa on rutiineja, velvollisuuksia ja vastuuta. 

Joten ap, mieti, että mitä sinä elämältäsi haluat. Älä anna pelon ja ahdistuksen estää sinua, vaan etsi niiden syyt ja selvitä mistä ne johtuvat. Ehkä haluat lapsen, muttet vielä tai juuri sen ihmisen kanssa. Uskon, että lasten kanssa voi olla hyvin onnellinen ja elää onnellista elämää. Uskon, että ilman lasta voi elää onnellista elämää, mutta se onnistuu vain, jos aidosti ei halua lapsia eikä vain ole sulkenut sitä vaihtoehtoa pois. Tunnen muutamia lapsettomia, joiden kohdalla valinta ei ollut heidän omansa; sen teki joko kumppani, elämänvalinnat tai keho, joka ei lasta suonut.

Mieti, mitä todella haluat ja sitten kulje sitä tietä pää pystyssä.

Vierailija kirjoitti:

"Tuntuu että sitovuus ahdistaisi". Tuo lause kertoo ajattelustasi kaiken.

Luuletko oikeasti että lapsi hankitaan, niinkuin kissanpentu, vähän niinkuin kokeilunhalusta? Ja sitten jos vähän ahdistaa niin sen voi viedä jonnekin?

Tuo sana sitovuus on niin epäkorrekti kuin olla ja voi. Lapsi on ELÄMÄNMITTAINEN haaste. Let that sink in.

Kissaa EI hankita kokeilunhalusta, ei ole lelu, vaan elävä ja tunteva olento, voi elää yli 20 v.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että jos minulla olisi lapsi, miettisin mielessäni toisenlaista elämää. Ihan oman näköistä, jossa voisi hengittää, mennä ja tulla, olla luova, inspiroitua ja toteuttaa spontaaneja ideoita...

Olisipa ystäväni miettinyt tai no miettihän hän. Sortui kumminkin paineen alla tekemään ainokaisensa ja nyt ravaa terapiassa. Jälkiviisaana on helppo huutaa ois vaan pitänyt päänsä. Jopa mies kykenee painostukseen vaikka täällä aina syytetään naisia vauvakuumeisiksi.

Olen pohtinut pohtimasta päästyäni. Kumpikin vaihtoehto tuntuu siltä, että joutuu luopumaan liian paljosta. En myöskään usko kohdallani enää pysyvään perheonneen. Olen varma, että tulisi se vaihe, kun tylsistyn ja kaipaan liikaa nuoruuden ihania miessuhteita ja haluan tehdä jotakin hullua, vaihtaa maata tai toteuttaa ihan omia juttujani.

Vierailija kirjoitti:

Olen pohtinut pohtimasta päästyäni. Kumpikin vaihtoehto tuntuu siltä, että joutuu luopumaan liian paljosta. En myöskään usko kohdallani enää pysyvään perheonneen. Olen varma, että tulisi se vaihe, kun tylsistyn ja kaipaan liikaa nuoruuden ihania miessuhteita ja haluan tehdä jotakin hullua, vaihtaa maata tai toteuttaa ihan omia juttujani.

Minussa on siis joku levottomuus. Tuntuu mahdottomalta pystyä sitoutumaan elämänmittaiseen projektiin.

Ahdistuneiden / helposti ahdistuvien ei kannata ryhtyä kasvattamaan lasta.

Älä tee lasta. Jos teet niin sitten vain työnnät aloituksia vauvaperheen kamaluuksista tänne palstalle.

Vierailija kirjoitti:

Kerron nyt ihan rehellisesti, miten asiat 2 lapseni kanssa on mennyt:

- Olen aina ollut hoikka ja urheilullinen, joten raskauskilot eivät pelottaneet ja ne lähtivät kummankin lapsen kohdalla muutamassa kuukaudessa ilman rääkkidieettejä tms.

- Tissit tai vatsa ei jääneet roikkuviksi/löysiksi, eikä tullut raskausarpia.

- Lapset syntyivät sektiolla, joten ei tullut repeämiä. Toivuin leikkauksista todella nopeasti.

- Olen nykyään 44v (lapset 2v ja 7v) paremmassa kunnossa kuin ennen raskauksia.

- Molemmat lapset olivat hyviä nukkumaan. Ekat puoli vuotta toki heräilivät normaalisti sen 2-4 krt yössä, mutta vuorottelemalla miehen kanssa siitä selvittiin, eikä tuntunut mitenkään ylivoimaiselta.

- Lapset on olleet perusterveitä, ei allergioita tms. ja kaikki on muutenkin heidän kanssa sujunut todella hyvin ja helposti.

- Parisuhteeni on vahvempi ja parempi kuin koskaan aiemmin. Olemme mieheni kanssa todella onnellisia lapsistamme ja perheestämme.

- Oma urani ei ole kärsinyt raskauksista, vaan koin kummallakin kerralla äitiysvapaalle jäämisen tervetulleena hengähdystaukona, jonka aikana omat tavoitteet kirkastuivat, luovuuteni lisääntyi ja töihin palatessani huomasin, miten vähän mikään oli poissa ollessani muuttunut.

- Lasten saaminen on syventänyt ystävyyssuhteita ja olen saanut lasten kautta uusia sydänystäviä. Vapaa-ajan vietto on monipuolistunut ja tuntuu, että maailma on muutenkin ”värikkäämpi” ja moniuloitteisempi lasten kanssa, kuin ennen heitä.

- Elämä tuntuu kaiken kaikkiaan mielekkäämmältä nykyään ja pidän itsestäni enemmän tällaisena, jollaiseksi lasten saaminen on minut muovannut, kuin aiemmin lapsettomana.

Että vahvasti plussan puolella ollaan, vaikka etukäteen pelotti ja mielessä kävi ihan samoja fiiiliksiä kuin sulla ap. Suosittelen kuitenkin lämpimästi ottamaan riskin.

Sullahan on A) ollut todella hyvin asiat jo ennen lapsia ja B) käynyt hyvä tuuri lasten kanssa.

Ei pelkän oman kokemuksen perusteella kannata suositella toisille yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Olen pohtinut pohtimasta päästyäni. Kumpikin vaihtoehto tuntuu siltä, että joutuu luopumaan liian paljosta. En myöskään usko kohdallani enää pysyvään perheonneen. Olen varma, että tulisi se vaihe, kun tylsistyn ja kaipaan liikaa nuoruuden ihania miessuhteita ja haluan tehdä jotakin hullua, vaihtaa maata tai toteuttaa ihan omia juttujani.

Kuinka vanha olet? Näin 35v miesjuttuja ei ole yhtään niin paljon kuin nuorempana, koska omanikäiset ei hirveästi kiinnosta ja nuoremmat eivät suurin osa halua mitään pitkäkestoista.

Lasten kanssa voi vaihtaa maatakin kyllä, omiin juttuihin ei toki jää niin hirveästi aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron nyt ihan rehellisesti, miten asiat 2 lapseni kanssa on mennyt:

- Olen aina ollut hoikka ja urheilullinen, joten raskauskilot eivät pelottaneet ja ne lähtivät kummankin lapsen kohdalla muutamassa kuukaudessa ilman rääkkidieettejä tms.

- Tissit tai vatsa ei jääneet roikkuviksi/löysiksi, eikä tullut raskausarpia.

- Lapset syntyivät sektiolla, joten ei tullut repeämiä. Toivuin leikkauksista todella nopeasti.

- Olen nykyään 44v (lapset 2v ja 7v) paremmassa kunnossa kuin ennen raskauksia.

- Molemmat lapset olivat hyviä nukkumaan. Ekat puoli vuotta toki heräilivät normaalisti sen 2-4 krt yössä, mutta vuorottelemalla miehen kanssa siitä selvittiin, eikä tuntunut mitenkään ylivoimaiselta.

- Lapset on olleet perusterveitä, ei allergioita tms. ja kaikki on muutenkin heidän kanssa sujunut todella hyvin ja helposti.

- Parisuhteeni on vahvempi ja parempi kuin koskaan aiemmin. Olemme mieheni kanssa todella onnellisia lapsistamme ja perheestämme.

- Oma urani ei ole kärsinyt raskauksista, vaan koin kummallakin kerralla äitiysvapaalle jäämisen tervetulleena hengähdystaukona, jonka aikana omat tavoitteet kirkastuivat, luovuuteni lisääntyi ja töihin palatessani huomasin, miten vähän mikään oli poissa ollessani muuttunut.

- Lasten saaminen on syventänyt ystävyyssuhteita ja olen saanut lasten kautta uusia sydänystäviä. Vapaa-ajan vietto on monipuolistunut ja tuntuu, että maailma on muutenkin ”värikkäämpi” ja moniuloitteisempi lasten kanssa, kuin ennen heitä.

- Elämä tuntuu kaiken kaikkiaan mielekkäämmältä nykyään ja pidän itsestäni enemmän tällaisena, jollaiseksi lasten saaminen on minut muovannut, kuin aiemmin lapsettomana.

Että vahvasti plussan puolella ollaan, vaikka etukäteen pelotti ja mielessä kävi ihan samoja fiiiliksiä kuin sulla ap. Suosittelen kuitenkin lämpimästi ottamaan riskin.

Sullahan on A) ollut todella hyvin asiat jo ennen lapsia ja B) käynyt hyvä tuuri lasten kanssa.

Ei pelkän oman kokemuksen perusteella kannata suositella toisille yhtään mitään.

Mutta lapsettomuutta saa suositella, eikö niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pohtinut pohtimasta päästyäni. Kumpikin vaihtoehto tuntuu siltä, että joutuu luopumaan liian paljosta. En myöskään usko kohdallani enää pysyvään perheonneen. Olen varma, että tulisi se vaihe, kun tylsistyn ja kaipaan liikaa nuoruuden ihania miessuhteita ja haluan tehdä jotakin hullua, vaihtaa maata tai toteuttaa ihan omia juttujani.

Kuinka vanha olet? Näin 35v miesjuttuja ei ole yhtään niin paljon kuin nuorempana, koska omanikäiset ei hirveästi kiinnosta ja nuoremmat eivät suurin osa halua mitään pitkäkestoista.

Lasten kanssa voi vaihtaa maatakin kyllä, omiin juttuihin ei toki jää niin hirveästi aikaa.

Niin ja itsellä ei siis niin paljon ole kiinnostusta ja kärsivällisyyttä lyhyisiin romansseihin. Paljon vaivaa, vähän hyötyjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron nyt ihan rehellisesti, miten asiat 2 lapseni kanssa on mennyt:

- Olen aina ollut hoikka ja urheilullinen, joten raskauskilot eivät pelottaneet ja ne lähtivät kummankin lapsen kohdalla muutamassa kuukaudessa ilman rääkkidieettejä tms.

- Tissit tai vatsa ei jääneet roikkuviksi/löysiksi, eikä tullut raskausarpia.

- Lapset syntyivät sektiolla, joten ei tullut repeämiä. Toivuin leikkauksista todella nopeasti.

- Olen nykyään 44v (lapset 2v ja 7v) paremmassa kunnossa kuin ennen raskauksia.

- Molemmat lapset olivat hyviä nukkumaan. Ekat puoli vuotta toki heräilivät normaalisti sen 2-4 krt yössä, mutta vuorottelemalla miehen kanssa siitä selvittiin, eikä tuntunut mitenkään ylivoimaiselta.

- Lapset on olleet perusterveitä, ei allergioita tms. ja kaikki on muutenkin heidän kanssa sujunut todella hyvin ja helposti.

- Parisuhteeni on vahvempi ja parempi kuin koskaan aiemmin. Olemme mieheni kanssa todella onnellisia lapsistamme ja perheestämme.

- Oma urani ei ole kärsinyt raskauksista, vaan koin kummallakin kerralla äitiysvapaalle jäämisen tervetulleena hengähdystaukona, jonka aikana omat tavoitteet kirkastuivat, luovuuteni lisääntyi ja töihin palatessani huomasin, miten vähän mikään oli poissa ollessani muuttunut.

- Lasten saaminen on syventänyt ystävyyssuhteita ja olen saanut lasten kautta uusia sydänystäviä. Vapaa-ajan vietto on monipuolistunut ja tuntuu, että maailma on muutenkin ”värikkäämpi” ja moniuloitteisempi lasten kanssa, kuin ennen heitä.

- Elämä tuntuu kaiken kaikkiaan mielekkäämmältä nykyään ja pidän itsestäni enemmän tällaisena, jollaiseksi lasten saaminen on minut muovannut, kuin aiemmin lapsettomana.

Että vahvasti plussan puolella ollaan, vaikka etukäteen pelotti ja mielessä kävi ihan samoja fiiiliksiä kuin sulla ap. Suosittelen kuitenkin lämpimästi ottamaan riskin.

Sullahan on A) ollut todella hyvin asiat jo ennen lapsia ja B) käynyt hyvä tuuri lasten kanssa.

Ei pelkän oman kokemuksen perusteella kannata suositella toisille yhtään mitään.

Mutta lapsettomuutta saa suositella, eikö niin.

En sanonut niin, enkä ole suositellut lapsetta jäämistä. Itse sain lapsen jo nuorena, joten mitään kokemusta aikuiselämästä ilman lasta ei ole niin että oikeasti edes tietäisin millaista se on. Tuo kirjoittaja vaikuttaa vaan olevan omassa kuplassaan eikä näe, että kaikilla ei asiat todellakaan osu noin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tuntuu, että on selkeästi kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka haluavat lapsia ja niitä, jotka eivät halua. Minä olen kuitenkin täysin kahden vaiheilla. Tunnen vahvan biologisen tarpeen saada lapsi. Tunnen rakkautta lastani kohtaan, jota ei ole edes olemassa. Siltikin kun mietin perhe-elämää, se ei tunnu minulle sopivalta. Minulle on todella rasittava ajatus kaikki moninaiset vastuut ja aikataulutettu elämä ja käytännön asioiden hoitaminen. Ihan jo pelkkä kaupassa käynti ja ruoanlaitto ei ole minulle mikään automaatio, vaan joudun ”pinnistelemään”. Luulen, että lapsen kanssa elämästä tulisi yhtä käytännön asioiden hoitamista. Taidan olla liian boheemi haaveilijatyyppi.

Kuule on paljon sinua erikoisemmillakin ihmisillä lapsia ja ovat hyviä vanhempia. Ei ole mitään yhtä mammatyypiä millaisiksi monet lapsettomat tahtovat kaikki mammat yleistää. Sinun asiasi tietysti miettiä omalta kannaltasi nuo lapsiasiat.

Nykyään kyllä vanhemmuus on suorittamista ja sääntöjen noudattamista, ainakin Suomessa. Ja jos ei suorita ja noudata sääntöjä oikealla tavalla niin lasun uhka on todellinen.

Olen itse erittäin kiitollinen lapsestani, mutta tulevaisuus pelottaa ja olen vasta äidiksi tultuani ymmärtänyt itsestäni mm. sen että en suoriudukaan ihan normaalilla tasolla arjestani saatika lapsen hoitamisesta.  Pelkään että pilaan oman lapseni ja sattuu ajatella, miten huono pohja hänellä on elämään ja voiko hän koskaan nauttia elämästään millään tavalla.  Pelottaa kaikki.  

Vierailija kirjoitti:

Olen pohtinut pohtimasta päästyäni. Kumpikin vaihtoehto tuntuu siltä, että joutuu luopumaan liian paljosta. En myöskään usko kohdallani enää pysyvään perheonneen. Olen varma, että tulisi se vaihe, kun tylsistyn ja kaipaan liikaa nuoruuden ihania miessuhteita ja haluan tehdä jotakin hullua, vaihtaa maata tai toteuttaa ihan omia juttujani.

Lapsi saattaa laittaa arvomaailmat aivan uuteen järjestykseen ettei osaa enää kaivata mitään tuollaista.  Tai sitten ei.  Yksillöllistä on.

Ei kyllä kannata hankkia lasta jos tuntuu tolta. Ymmärrät varmaan, että se "halu saada lapsi" on pelkästään evoluution tuotosta eikä mikään merkki siitä että se olisi järkevää. Ihmiset haluaa usein lapsen kautta jonku täyttymyksen tunteen, ja pettyy kun äitiys ja perhe-elämä on jotain ihan muuta kuin oletti. Mutta jos on valmis kestämään kaiken mitä se tuo tullessaan ja edelleen siitä huolimatta palavasti haluaa antaa lapselle hyvän ja rakastavan elämän niin siitä vaan sitten. Mutta jos yhtään tuntuu ettei se sovi itselle, niin jättää tekemättä ja pelastaa näin jonku lapsipolon elämän.