Mitä tehdä, kun haluan lapsen, mutta ajatus ahdistaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tuntuu, että on selkeästi kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka haluavat lapsia ja niitä, jotka eivät halua. Minä olen kuitenkin täysin kahden vaiheilla. Tunnen vahvan biologisen tarpeen saada lapsi. Tunnen rakkautta lastani kohtaan, jota ei ole edes olemassa. Siltikin kun mietin perhe-elämää, se ei tunnu minulle sopivalta. Minulle on todella rasittava ajatus kaikki moninaiset vastuut ja aikataulutettu elämä ja käytännön asioiden hoitaminen. Ihan jo pelkkä kaupassa käynti ja ruoanlaitto ei ole minulle mikään automaatio, vaan joudun ”pinnistelemään”. Luulen, että lapsen kanssa elämästä tulisi yhtä käytännön asioiden hoitamista. Taidan olla liian boheemi haaveilijatyyppi.

Kuule on paljon sinua erikoisemmillakin ihmisillä lapsia ja ovat hyviä vanhempia. Ei ole mitään yhtä mammatyypiä millaisiksi monet lapsettomat tahtovat kaikki mammat yleistää. Sinun asiasi tietysti miettiä omalta kannaltasi nuo lapsiasiat.

Nykyään kyllä vanhemmuus on suorittamista ja sääntöjen noudattamista, ainakin Suomessa. Ja jos ei suorita ja noudata sääntöjä oikealla tavalla niin lasun uhka on todellinen.

Tarkkailu aloitetaan jo neuvolassa.

Entä jos ajattelet asiaa siltä kantilta, että kuvittelet elämäsi 10, 20, 30 vuoden päästä. Haluatko että sinulla on perhettä ympärilläsi? Vai haaveiletko vapaasta, mutta ehkä toisaalta vähän yksinäisestä elämästä myös vanhempana?

Itseäni auttoi tämä näkökulma. Minulle ei koskaan tullut kunnon vauvakuumetta, mutta tiesin että keski-ikäisenä haluan mieluummin ympärilleni eri-ikäisten ihmisten vilskettä ja vilinää ja perhe-elämää, enkä vapaata itsenäistä menemistä. Siksi päätös oli selvä, halusin lapsia! Se vauvavaihe oli vaan lusittava, mutta se on lyhyt.

Vierailija kirjoitti:

Ei kyllä kannata hankkia lasta jos tuntuu tolta. Ymmärrät varmaan, että se "halu saada lapsi" on pelkästään evoluution tuotosta eikä mikään merkki siitä että se olisi järkevää. Ihmiset haluaa usein lapsen kautta jonku täyttymyksen tunteen, ja pettyy kun äitiys ja perhe-elämä on jotain ihan muuta kuin oletti. Mutta jos on valmis kestämään kaiken mitä se tuo tullessaan ja edelleen siitä huolimatta palavasti haluaa antaa lapselle hyvän ja rakastavan elämän niin siitä vaan sitten. Mutta jos yhtään tuntuu ettei se sovi itselle, niin jättää tekemättä ja pelastaa näin jonku lapsipolon elämän.

Ihmisilläkin on omanlaisensa kiima. Kiimassa ei tule mietittyä toinen toistensa arvomaailmoja, tulevaisuutta saatika raskautta. Klinikalla aikaansaadut raskaudet ovat 99% tapauksista kliinisesti suunniteltuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pohtinut pohtimasta päästyäni. Kumpikin vaihtoehto tuntuu siltä, että joutuu luopumaan liian paljosta. En myöskään usko kohdallani enää pysyvään perheonneen. Olen varma, että tulisi se vaihe, kun tylsistyn ja kaipaan liikaa nuoruuden ihania miessuhteita ja haluan tehdä jotakin hullua, vaihtaa maata tai toteuttaa ihan omia juttujani.

Lapsi saattaa laittaa arvomaailmat aivan uuteen järjestykseen ettei osaa enää kaivata mitään tuollaista.  Tai sitten ei.  Yksillöllistä on.

Varmasti joksikin aikaa laittaisikin, mutta intuitioni sanoo, että kun lapsi olisi kouluikäinen tai esiteini niin viimeistään tulisi tuo tunne, että täytyy päästä rikkoutumaan kahleista. Tällainenkin monille 4-kymppisenä tulee. Erotaan, halutaan olla rehellisiä itselle, elää autenttista, oman näköistä elämää. Paitsi että omalla kohdallani näen tuon jo ennalta sitä kokematta. Tavallaan kuin jo nyt ajattelisin noin, vaikken edes ole kokenut sitä mahdollisesti väljähtynyttä avioliittoa, perhe-elämää ja muita kahleita. Jo nyt koen jollain tasolla euforiaa siitä, ettei tarvitse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pohtinut pohtimasta päästyäni. Kumpikin vaihtoehto tuntuu siltä, että joutuu luopumaan liian paljosta. En myöskään usko kohdallani enää pysyvään perheonneen. Olen varma, että tulisi se vaihe, kun tylsistyn ja kaipaan liikaa nuoruuden ihania miessuhteita ja haluan tehdä jotakin hullua, vaihtaa maata tai toteuttaa ihan omia juttujani.

Lapsi saattaa laittaa arvomaailmat aivan uuteen järjestykseen ettei osaa enää kaivata mitään tuollaista.  Tai sitten ei.  Yksillöllistä on.

Varmasti joksikin aikaa laittaisikin, mutta intuitioni sanoo, että kun lapsi olisi kouluikäinen tai esiteini niin viimeistään tulisi tuo tunne, että täytyy päästä rikkoutumaan kahleista. Tällainenkin monille 4-kymppisenä tulee. Erotaan, halutaan olla rehellisiä itselle, elää autenttista, oman näköistä elämää. Paitsi että omalla kohdallani näen tuon jo ennalta sitä kokematta. Tavallaan kuin jo nyt ajattelisin noin, vaikken edes ole kokenut sitä mahdollisesti väljähtynyttä avioliittoa, perhe-elämää ja muita kahleita. Jo nyt koen jollain tasolla euforiaa siitä, ettei tarvitse.

Mun äidille kävi just noin. Opin menemään koulun jälkeen suoraan omaan huoneeseen etten vain olisi ollut mitenkään häiriöksi. Äidin aika meni kampaajalla, salilla ja vaatekaupoilla. Kuulemma etsi itseään..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pohtinut pohtimasta päästyäni. Kumpikin vaihtoehto tuntuu siltä, että joutuu luopumaan liian paljosta. En myöskään usko kohdallani enää pysyvään perheonneen. Olen varma, että tulisi se vaihe, kun tylsistyn ja kaipaan liikaa nuoruuden ihania miessuhteita ja haluan tehdä jotakin hullua, vaihtaa maata tai toteuttaa ihan omia juttujani.

Lapsi saattaa laittaa arvomaailmat aivan uuteen järjestykseen ettei osaa enää kaivata mitään tuollaista.  Tai sitten ei.  Yksillöllistä on.

Varmasti joksikin aikaa laittaisikin, mutta intuitioni sanoo, että kun lapsi olisi kouluikäinen tai esiteini niin viimeistään tulisi tuo tunne, että täytyy päästä rikkoutumaan kahleista. Tällainenkin monille 4-kymppisenä tulee. Erotaan, halutaan olla rehellisiä itselle, elää autenttista, oman näköistä elämää. Paitsi että omalla kohdallani näen tuon jo ennalta sitä kokematta. Tavallaan kuin jo nyt ajattelisin noin, vaikken edes ole kokenut sitä mahdollisesti väljähtynyttä avioliittoa, perhe-elämää ja muita kahleita. Jo nyt koen jollain tasolla euforiaa siitä, ettei tarvitse.

Mun äidille kävi just noin. Opin menemään koulun jälkeen suoraan omaan huoneeseen etten vain olisi ollut mitenkään häiriöksi. Äidin aika meni kampaajalla, salilla ja vaatekaupoilla. Kuulemma etsi itseään..

Vanhempana pitäisi monesti laittaa omat ongelmat syrjään ja keskittyä lapseen eikä itseensä..

Vierailija kirjoitti:

Ei kyllä kannata hankkia lasta jos tuntuu tolta. Ymmärrät varmaan, että se "halu saada lapsi" on pelkästään evoluution tuotosta eikä mikään merkki siitä että se olisi järkevää. Ihmiset haluaa usein lapsen kautta jonku täyttymyksen tunteen, ja pettyy kun äitiys ja perhe-elämä on jotain ihan muuta kuin oletti. Mutta jos on valmis kestämään kaiken mitä se tuo tullessaan ja edelleen siitä huolimatta palavasti haluaa antaa lapselle hyvän ja rakastavan elämän niin siitä vaan sitten. Mutta jos yhtään tuntuu ettei se sovi itselle, niin jättää tekemättä ja pelastaa näin jonku lapsipolon elämän.

Mutta olihan lapsen hankkineillakin se sama halu saada lapsi. Siispä hankkivat lapsen. Ja nyt ovat onnellisia. Ymmärtääkseni? Ja rakkaus lasta kohtaan on kaiken sen vaivankin arvoista. Näin olen ymmärtänyt. Onko ainoa ero onnellisten ja onnettomien lapsellisten välillä siis se, että ensiksi mainitulla ei ollut epäilyn eikä ahdistuksen häivääkään ikinä?

Vierailija kirjoitti:

Entä jos ajattelet asiaa siltä kantilta, että kuvittelet elämäsi 10, 20, 30 vuoden päästä. Haluatko että sinulla on perhettä ympärilläsi? Vai haaveiletko vapaasta, mutta ehkä toisaalta vähän yksinäisestä elämästä myös vanhempana?

Itseäni auttoi tämä näkökulma. Minulle ei koskaan tullut kunnon vauvakuumetta, mutta tiesin että keski-ikäisenä haluan mieluummin ympärilleni eri-ikäisten ihmisten vilskettä ja vilinää ja perhe-elämää, enkä vapaata itsenäistä menemistä. Siksi päätös oli selvä, halusin lapsia! Se vauvavaihe oli vaan lusittava, mutta se on lyhyt.

Tämä on ollut ehkä paras neuvo tähän asti. Elämä ei säily ennallaan, vaikka jättäisit lapset hankkimatta. Omat vanhemmat kuolevat, läheiset voivat muuttaa kauas, terveys alkaa reistata etc. Epäilen, että monet lapsettomuuden puolesta täällä kirjoittavat ovat alle 40-vuotiaita, eivätkä hahmota mistä kaikesta jää paitsi iäkkäämpänä lapsettomana.

Kyllä minulle kasvatus on ollut todella työlästä, asiaan vaikuttaa kylläkin myös esimerkiksi rahan puute. Vauvavuosi oli yksi helpoimmista ja mukavimmista ajoista lapsen kasvatuksessa.

Teinin kanssa ongelmia riittää. Kaverittomuus, vastahankaisuus velvollisuuksien ja koulun kanssa, joka asiassa eri mieltä, kuin uusi uhmaikä. Ei ole mikään pahimman luokan kauhuteini mutta silti olen aika lopussa. Murrosikä toivottavasti helpottaa jossain vaiheessa ja saa uusia kavereita, mutta koko ajan kasvavat kulut on sellainen ongelma mikä on yhä ratkaisematta ja painaa mielessä joka ikinen päivä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos ajattelet asiaa siltä kantilta, että kuvittelet elämäsi 10, 20, 30 vuoden päästä. Haluatko että sinulla on perhettä ympärilläsi? Vai haaveiletko vapaasta, mutta ehkä toisaalta vähän yksinäisestä elämästä myös vanhempana?

Itseäni auttoi tämä näkökulma. Minulle ei koskaan tullut kunnon vauvakuumetta, mutta tiesin että keski-ikäisenä haluan mieluummin ympärilleni eri-ikäisten ihmisten vilskettä ja vilinää ja perhe-elämää, enkä vapaata itsenäistä menemistä. Siksi päätös oli selvä, halusin lapsia! Se vauvavaihe oli vaan lusittava, mutta se on lyhyt.

Tämä on ollut ehkä paras neuvo tähän asti. Elämä ei säily ennallaan, vaikka jättäisit lapset hankkimatta. Omat vanhemmat kuolevat, läheiset voivat muuttaa kauas, terveys alkaa reistata etc. Epäilen, että monet lapsettomuuden puolesta täällä kirjoittavat ovat alle 40-vuotiaita, eivätkä hahmota mistä kaikesta jää paitsi iäkkäämpänä lapsettomana.

Myös iäkkäillä lapsellisilla voi olla ongelmia lasten takia. Lapset velvoittavat liikaa lastenlasten hoitoon. Aikuisilla lapsilla on vaikeita ongelmia, joissa ei voi auttaa. Välit menevät kireiksi ja lapsi ei halua nähdä usein. Lapsi muuttaa ulkomaille ja tulee ikävä. Jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos ajattelet asiaa siltä kantilta, että kuvittelet elämäsi 10, 20, 30 vuoden päästä. Haluatko että sinulla on perhettä ympärilläsi? Vai haaveiletko vapaasta, mutta ehkä toisaalta vähän yksinäisestä elämästä myös vanhempana?

Itseäni auttoi tämä näkökulma. Minulle ei koskaan tullut kunnon vauvakuumetta, mutta tiesin että keski-ikäisenä haluan mieluummin ympärilleni eri-ikäisten ihmisten vilskettä ja vilinää ja perhe-elämää, enkä vapaata itsenäistä menemistä. Siksi päätös oli selvä, halusin lapsia! Se vauvavaihe oli vaan lusittava, mutta se on lyhyt.

Tämä on ollut ehkä paras neuvo tähän asti. Elämä ei säily ennallaan, vaikka jättäisit lapset hankkimatta. Omat vanhemmat kuolevat, läheiset voivat muuttaa kauas, terveys alkaa reistata etc. Epäilen, että monet lapsettomuuden puolesta täällä kirjoittavat ovat alle 40-vuotiaita, eivätkä hahmota mistä kaikesta jää paitsi iäkkäämpänä lapsettomana.

Ehkä vähän optimistisesti ajateltu, että jos tekee lapsia niin sitten vanhempana elämä on onnellista ja mukavaa eri-ikäisten vilskettä ympärillä. Ei sekään aina niin yksinkertaisesti mene.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos ajattelet asiaa siltä kantilta, että kuvittelet elämäsi 10, 20, 30 vuoden päästä. Haluatko että sinulla on perhettä ympärilläsi? Vai haaveiletko vapaasta, mutta ehkä toisaalta vähän yksinäisestä elämästä myös vanhempana?

Itseäni auttoi tämä näkökulma. Minulle ei koskaan tullut kunnon vauvakuumetta, mutta tiesin että keski-ikäisenä haluan mieluummin ympärilleni eri-ikäisten ihmisten vilskettä ja vilinää ja perhe-elämää, enkä vapaata itsenäistä menemistä. Siksi päätös oli selvä, halusin lapsia! Se vauvavaihe oli vaan lusittava, mutta se on lyhyt.

Tämä on ollut ehkä paras neuvo tähän asti. Elämä ei säily ennallaan, vaikka jättäisit lapset hankkimatta. Omat vanhemmat kuolevat, läheiset voivat muuttaa kauas, terveys alkaa reistata etc. Epäilen, että monet lapsettomuuden puolesta täällä kirjoittavat ovat alle 40-vuotiaita, eivätkä hahmota mistä kaikesta jää paitsi iäkkäämpänä lapsettomana.

Ehkä vähän optimistisesti ajateltu, että jos tekee lapsia niin sitten vanhempana elämä on onnellista ja mukavaa eri-ikäisten vilskettä ympärillä. Ei sekään aina niin yksinkertaisesti mene.

Ei niin. Mutta on paljon todennäköisempää, että vanhana ei ole nuorempia ihmisiä ympärillä, jos on lapseton. Ei kaikilla lapsilla mene välit poikki vanhempiinsa. Mutta kuinka montaa äitisi kaveria olet käynyt tapaamassa viime vuosina?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos ajattelet asiaa siltä kantilta, että kuvittelet elämäsi 10, 20, 30 vuoden päästä. Haluatko että sinulla on perhettä ympärilläsi? Vai haaveiletko vapaasta, mutta ehkä toisaalta vähän yksinäisestä elämästä myös vanhempana?

Itseäni auttoi tämä näkökulma. Minulle ei koskaan tullut kunnon vauvakuumetta, mutta tiesin että keski-ikäisenä haluan mieluummin ympärilleni eri-ikäisten ihmisten vilskettä ja vilinää ja perhe-elämää, enkä vapaata itsenäistä menemistä. Siksi päätös oli selvä, halusin lapsia! Se vauvavaihe oli vaan lusittava, mutta se on lyhyt.

Tämä on ollut ehkä paras neuvo tähän asti. Elämä ei säily ennallaan, vaikka jättäisit lapset hankkimatta. Omat vanhemmat kuolevat, läheiset voivat muuttaa kauas, terveys alkaa reistata etc. Epäilen, että monet lapsettomuuden puolesta täällä kirjoittavat ovat alle 40-vuotiaita, eivätkä hahmota mistä kaikesta jää paitsi iäkkäämpänä lapsettomana.

Ehkä vähän optimistisesti ajateltu, että jos tekee lapsia niin sitten vanhempana elämä on onnellista ja mukavaa eri-ikäisten vilskettä ympärillä. Ei sekään aina niin yksinkertaisesti mene.

Joo ei. Omalla äidilläni on kolme lasta. Yksi asuu ulkomailla, eikä käy Suomessa koskaan. Me kaksi Suomessa asuvaa tapaamme äitiä muutaman kerran vuodessa. Äiti ja isä erosivat lapuudessamme. Äitini on aina yksin. Muutakaan sukua ei ole. Yksi lapsenlapsi äidillä on, mutta tätäkin tapaa vain muutaman kerran vuodessa.

Kannattaa todella tarkkaan miettiä millainen ihminen on ja mitä elämältään haluaa. Kannattaa myös ottaa hoitoon sukulaisten/kavereiden lapsia jotta saa kouriintuntuvan kokemuksen siitä millaista on hoitaa lapsia ja huolehtia arkirutiineista. On tärkeää eläytyä ajatukseen arjesta lasten kanssa, siihen mitä se konkreettisesti on. Sanon tämän siksi että itse en osannut varautua siihen millaista elämä tulee olemaan kun hankkii lapsen.

Ajattelin lapsen tuovan jonkinlaisen täyttymyksen tunteen, sensijaan sain roppakaupalla sellaista mitä en olisi elämääni halunnut. En tietenkään syytä tästä lasta, syytän itseäni. Yritän nyt kasvattaa tämän ainokaiseni parhaan kykyni mukaan. Mutta ap:lle sanoisin, kuuntele itseäsi ja tutki sisintäsi, päätös tehdä lapsi on iso ja peruuttamaton.

Lisään vielä että olen luonteeltaan vähän boheemi, introvertti haaveilija. Voin elää viikkoja pelkällä leivällä ja eineksillä. Lapsen myötä arjesta tuli todellista pakkopullaa ruuanlaittoineen ja kaikkine aikataulutuksineen. Puhumattakaan siitä miten arki muuttuu kun heräät uuteen työpäivään väsyneenä lapsen valvotettua yöllä ja työpäivän jälkeen levon sijaan käyt kaupassa, teet ruokaa ja hoidat kiukuttelevaa lasta. Tämä vain yksi esimerkki siitä kuinka elämä muuttuu voicroisantista näkkileiväksi. Elämästä tulee arkea potenssiin tuhat. Elämästä tulee velvollisuuksien vankila.

Huonojen vanhempien ei pidä tehdä lapsia, joten jos epäröit, niin vastaus on EI LAPSIA.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa todella tarkkaan miettiä millainen ihminen on ja mitä elämältään haluaa. Kannattaa myös ottaa hoitoon sukulaisten/kavereiden lapsia jotta saa kouriintuntuvan kokemuksen siitä millaista on hoitaa lapsia ja huolehtia arkirutiineista. On tärkeää eläytyä ajatukseen arjesta lasten kanssa, siihen mitä se konkreettisesti on. Sanon tämän siksi että itse en osannut varautua siihen millaista elämä tulee olemaan kun hankkii lapsen.

Ajattelin lapsen tuovan jonkinlaisen täyttymyksen tunteen, sensijaan sain roppakaupalla sellaista mitä en olisi elämääni halunnut. En tietenkään syytä tästä lasta, syytän itseäni. Yritän nyt kasvattaa tämän ainokaiseni parhaan kykyni mukaan. Mutta ap:lle sanoisin, kuuntele itseäsi ja tutki sisintäsi, päätös tehdä lapsi on iso ja peruuttamaton.

Lisään vielä että olen luonteeltaan vähän boheemi, introvertti haaveilija. Voin elää viikkoja pelkällä leivällä ja eineksillä. Lapsen myötä arjesta tuli todellista pakkopullaa ruuanlaittoineen ja kaikkine aikataulutuksineen. Puhumattakaan siitä miten arki muuttuu kun heräät uuteen työpäivään väsyneenä lapsen valvotettua yöllä ja työpäivän jälkeen levon sijaan käyt kaupassa, teet ruokaa ja hoidat kiukuttelevaa lasta. Tämä vain yksi esimerkki siitä kuinka elämä muuttuu voicroisantista näkkileiväksi. Elämästä tulee arkea potenssiin tuhat. Elämästä tulee velvollisuuksien vankila.

Voin kuvitella, että saattaisin tulevaisuudessa kirjoittaa näin, jos saisin lapsen. Aion lukea viestisi vielä monta kertaa.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos ajattelet asiaa siltä kantilta, että kuvittelet elämäsi 10, 20, 30 vuoden päästä. Haluatko että sinulla on perhettä ympärilläsi? Vai haaveiletko vapaasta, mutta ehkä toisaalta vähän yksinäisestä elämästä myös vanhempana?

Itseäni auttoi tämä näkökulma. Minulle ei koskaan tullut kunnon vauvakuumetta, mutta tiesin että keski-ikäisenä haluan mieluummin ympärilleni eri-ikäisten ihmisten vilskettä ja vilinää ja perhe-elämää, enkä vapaata itsenäistä menemistä. Siksi päätös oli selvä, halusin lapsia! Se vauvavaihe oli vaan lusittava, mutta se on lyhyt.

Tämä on ollut ehkä paras neuvo tähän asti. Elämä ei säily ennallaan, vaikka jättäisit lapset hankkimatta. Omat vanhemmat kuolevat, läheiset voivat muuttaa kauas, terveys alkaa reistata etc. Epäilen, että monet lapsettomuuden puolesta täällä kirjoittavat ovat alle 40-vuotiaita, eivätkä hahmota mistä kaikesta jää paitsi iäkkäämpänä lapsettomana.

Ehkä vähän optimistisesti ajateltu, että jos tekee lapsia niin sitten vanhempana elämä on onnellista ja mukavaa eri-ikäisten vilskettä ympärillä. Ei sekään aina niin yksinkertaisesti mene.

Huomasitko, että puhuin keski-ikäisyydestä enkä vanhuudesta? Olemme mieheni kanssa nyt keski-iän kynnyksellä kouluikäisen ja päiväkoti-ikäisen kanssa just keskellä sitä vilskettä ja vilinää, josta olen haaveillut. :-) Vanhuudesta en mitää tiedä, koska en voi kontrolloida lasteni aikuiselämää.

Se tämän vastausketjun ensimmäinen.

Vierailija kirjoitti:

Ihan normaalia, että iso elämänmuutos ahdistaa.

Ja että tapahtuessaan ahdistuksen lisäksi,vtuttaa,väsyttää ja kyssit pyörii mielessä.

Samoja mietteitä kuin ap:lla. Todennäköisesti itselleni touhu olisi liian raskasta. Olisi paljon kyllä osa-alueita vanhemmuudessa joista nauttisin, mutta taitaa omalla kohdalla kuitenkin haitat ylittää hyödyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron nyt ihan rehellisesti, miten asiat 2 lapseni kanssa on mennyt:

- Olen aina ollut hoikka ja urheilullinen, joten raskauskilot eivät pelottaneet ja ne lähtivät kummankin lapsen kohdalla muutamassa kuukaudessa ilman rääkkidieettejä tms.

- Tissit tai vatsa ei jääneet roikkuviksi/löysiksi, eikä tullut raskausarpia.

- Lapset syntyivät sektiolla, joten ei tullut repeämiä. Toivuin leikkauksista todella nopeasti.

- Olen nykyään 44v (lapset 2v ja 7v) paremmassa kunnossa kuin ennen raskauksia.

- Molemmat lapset olivat hyviä nukkumaan. Ekat puoli vuotta toki heräilivät normaalisti sen 2-4 krt yössä, mutta vuorottelemalla miehen kanssa siitä selvittiin, eikä tuntunut mitenkään ylivoimaiselta.

- Lapset on olleet perusterveitä, ei allergioita tms. ja kaikki on muutenkin heidän kanssa sujunut todella hyvin ja helposti.

- Parisuhteeni on vahvempi ja parempi kuin koskaan aiemmin. Olemme mieheni kanssa todella onnellisia lapsistamme ja perheestämme.

- Oma urani ei ole kärsinyt raskauksista, vaan koin kummallakin kerralla äitiysvapaalle jäämisen tervetulleena hengähdystaukona, jonka aikana omat tavoitteet kirkastuivat, luovuuteni lisääntyi ja töihin palatessani huomasin, miten vähän mikään oli poissa ollessani muuttunut.

- Lasten saaminen on syventänyt ystävyyssuhteita ja olen saanut lasten kautta uusia sydänystäviä. Vapaa-ajan vietto on monipuolistunut ja tuntuu, että maailma on muutenkin ”värikkäämpi” ja moniuloitteisempi lasten kanssa, kuin ennen heitä.

- Elämä tuntuu kaiken kaikkiaan mielekkäämmältä nykyään ja pidän itsestäni enemmän tällaisena, jollaiseksi lasten saaminen on minut muovannut, kuin aiemmin lapsettomana.

Että vahvasti plussan puolella ollaan, vaikka etukäteen pelotti ja mielessä kävi ihan samoja fiiiliksiä kuin sulla ap. Suosittelen kuitenkin lämpimästi ottamaan riskin.

Sullahan on A) ollut todella hyvin asiat jo ennen lapsia ja B) käynyt hyvä tuuri lasten kanssa.

Ei pelkän oman kokemuksen perusteella kannata suositella toisille yhtään mitään.

Jep. Kaikki tuossa listassa voisi ihan yhtä hyvin mennä myös aivan toisin, eikä sitä voi tietää etukäteen. Vaikea, traumatisoiva, vammat jättävä synnytys, kehitysvammaiset lapset, turvaverkkojen pettäminen, jättävä mies... Näitäkin tarinoita riittää. Valitettavasti vaikeuksilla on myös taipumusta kasautua. Jos jo valmiiksi ahdistaa ja on ideasta epävarma, miten selviytyy, jos näistä edes jokin tai osa osuukin omalle kohdalle?