Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Äitini ei välitä yhtään, vaikka hajoan vaikean vauvavuoden alle
Hän ei koskaan soita tai tarjoa apuaan. Pahinta kuitenkin on, että kertoessani vauvan koliikki-itkuista, omasta uupumuksestani, huolestani ja univelastani hän ei kommentoi niitä mitenkään. Hän haluaa vaan suloisia kuvia vauvasta ja käydessään kylässä sylittelee ja kuvaa vauvaa eli ottaa vain "parhaat palat". Tuntuu niin pahalta kun oma äiti ei osoita mitään myötätuntoa tai totea, että "sinulla kuulostaa olevan rankkaa". Sekin jo auttaa kun joku huomaa ja myöntää, että nyt on rankkaa aikaa.
Kommentit (1209)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välititkö sinä äitistäsi ennen lapsiasi, piditkö yhteyttä, kysyitkö kuulumisia muulloin kuin jos tarvitsit jotain? Sun äitillä on oma työ joka vie voimia. Ei 60 vee jaksa olla joka vapaapäivä lapsenvahtina vaikka haluaisi. Palautuminen vie aikansa, vuorotyö vielä kauemmin.
Mut eihän 20 vee sitä ymmärrä.
Aloittaja ei ole kertonut ikäänsä. En tuosta hänen tekstistä saa kyllä sellaista käsitystä, että olisi halunnut äippänsä olevan joka päivä lastenvahtina. Halusi äipältään ymmärrystä. Siitä emme tiedä mitään, miten paljon aloittaja on mahdollisesti äitiään auttanut ja tukenut, joten on turha olettaa asioita ja lähteä syyllistämään jostain, mistä ei mitään todellisuudessa tiedä.
No onhan hänelle ollut tässä ziljoona sivua aikaa...
Varmasti jättänyt ketjun seuraamisen sikseen. Niin minäkin olisin tehnyt. Suurin osa kommenteista on ilkeitä ja suorastaan vihamielisiä. Miksi hän täällä selittäisi elämäänsä näille ilkeilijöille yhtään enempää?
Tuskin tämä aloittaja nyt kylmiltään on tänne palstoille tullut avautumaan. Tarkoitan, että ihan tietoisen riskin ottaa jos tänne kirjoittelee. Vastaukset voivat olla ihan mitä vaan. Vauvapalstan kommenttien varaan kukaan normaali ihminen ei elämäänsä rakenna. Nykyiset äidit kyllä ovat niin valveutueita, että tietävät mistä voivat apua hakea. Minun mielestäni hän on saanut paljon myötätuntoakin. Tai voi olla tuulesta temmattu tarina, että saadaan keskustelua aikaiseksi. Monethan palstoilla ovat kertoneetkin, että provoilevat huvikseen milloin mistäkin aiheesta.
Odotti varmasti saavansa Vauva-palstalta henkistä tukea muilta äideiltä. Sitä, mitä omalta äidiltä ei ole saanut. Todella ikäviä ja halventavia on olleet monet kommentit täällä. Jos ei voi mitään kannustavaa sanoa, ei kannattaisi sanoa mitään. Ruudun takana on mitä luultavimmin ihan aito ihminen.
Tuulesta temmattuja juttuja on varmasti myös, mutta vähemmistö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni ei ole mitään muita velvollisuuksia kuin oma töissäkäyntinsä eli ei ole kuormittunut. Hän vain on henkisesti niin etäinen ja vaurioitunut ihminen, että ei pysty osoittamaan myötätuntoa. Sitä se on ollut koko minun elämän ajan, mutta silti otan nyt jotenkin tosi raskaasti hänen piittaamattomuuden kun olen itse tosi herkässä ja vaikeassa tilanteessa ensimmäisen lapseni kanssa, jolla on koliikki ja joka itkee lähes kaiken hereilläoloaikansa. Ja pelkään, että en saa omaan lapseeni luotua hyvää suhdetta vaan tulen olemaan samanlainen vaurioitunut ihminen hänelle.
Ap
Onko lapsella isää?
Jos on, niin vaihdatte isän kanssa paikkoja: sinä palaat töihin ja isä jää vauvan kanssa.
Jos ei, niin otat yhteyttä lastensuojeluun ja pyydät tukiperhettä.
Ei tukiperheitä myönnetä alle 2-vuotiaille. Vauvalle on parasta olla äitinsä (tai isän/jonkun muun, läheisen, tutun ihmisen) kanssa. Itse olen jäänyt totaaliyh:ksi vauvan synnyttyä ja joutunut pärjäämään lapsen kanssa kaksin. Isä irtisanoutui koko hommasta, lähti toisen matkaan. Kaikilta iseiltä ei siis valitettavasti voi sitä apua olettaa saavansa. En tiedä, miten on aloittajan kohdalla.
Vastahan tässä hoidatettiin sellaiselle mummolle lasta, joka ei ollut enää kykenevä ottamaan vastuuta.
Jäi parkkipaikalla auton alle
Tsemppiä AP! Koliikki ei onneksi kestä kovin kauaa, vaikka päivät kuluvatkin nyt hitaasti.
Itselläni oli myös koliikkivauva. Lapsen isä ei kestänyt koliikki-itkua ollenkaan, ei pystynyt edes kuulosuojaimet päässä olemaan samassa huoneessa huutavan vauvan kanssa. Se oli raskasta, koska kaikki vastuu kaatui omaan niskaani (koliikin päätyttyä miehestä on onneksi ollut isäksi).
Miehen vanhemmat asuvat toisessa maassa eivätkä tavanneet lasta kuin vasta vuosia myöhemmin. Omat vanhempani asuvat toisella paikkakunnalla, tulivat kyllä katsomaan vauvaa kun kotiuduimme synnäriltä, mutta silloinkin oli turha odottaa edes rotinoita saati muuta apua, istuivat passattavina ja odottivat notkuvaa kahvipöytää. Ilmoittivat myöhemmin, että ottavat lapsen hoitoon sitten kun koliikki on ohi eikä vaippoja enää tarvitse vaihtaa.
No, lapsi on nyt 8 v. ja välit molempiin isovanhempiin ovat kohteliaan etäiset. Ei ole koskaan ollut mummolassa yökylässä/yksin ilman meitä vanhempia eikä sitä myöskään kaipaa (emmekä me vanhemmatkaan, olemme hyväksyneet sen että turvaverkkoja ei ole eli ei myöskään parisuhteen hoitoa/treffi-iltoja, näillä mennään tämä vaihe). Vanhempani jaksavat kyllä valittaa, kun lapsi esim. kutsuu heitä etunimillä. Mieheni vanhemmat jakavat someen paljon juttuja lapsesta tuttavilleen, mutta kun matkustamme heidän luokseen, eivät hoida, tuskin edes noteeraavat lasta. Eli poimivat rusinat pullasta.
En itse henkilökohtaisesti pysty kuvittelemaan, että kohtelisin omaa lapsenlastani näin, mutta jokainen tekee omat valintansa ja seuraukset ovat sitten mitä ovat.
AP, ymmärrän pettymyksesi valtavan hyvin. Sinä kuitenkin pärjäät, usko pois.
Mä olen koko elämäni saanut vanhemmiltani vain väkivaltaa, kylmyyttä, ilkeilyä, tylyyttä ja välinpitämättömyyttä. Myös silloin kuin lapseni syntyivät. Lapseni eivät tunne ollenkaan isovanhempia.
Ihan tätä samaa on sitten vanhemmilleni odotettavissa kun ovat avuntapeisia vanhuksia. Ja mitkään surkeat perinnöt ei kiinnosta, vaikka niillä yrittävät kiristää. Lähinnä halveksun noita.
Sitä saa mitä tilaa
Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan
Niin makaa kuin petaa
Sitä niittää mitä kylvää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki isovanhemmat eivät kykene hoitamaan lasta. Kaikki isovanhemmat eivät ole jaksavia, luotettavia ja turvallisia aikuisia. Jokaisen äidin ja isän kannattaa säännöllisesti miettiä, voiko omaa lasta luottaa isovanhemman "valvontaan" hetkeksikään. Valitettavasti ne omat vanhemmatkin ikääntyvät ja heille tulee rajoitteita, vaivoja ja sairauksia. Lapsille sattuu kotitapaturmia ja onnettomuuksia ja lapsi on syytön. Syy on aina lasta valvovassa aikuisessa, jos pientä lasta ei valvota tarpeeksi hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vastahan tässä hoidatettiin sellaiselle mummolle lasta, joka ei ollut enää kykenevä ottamaan vastuuta.
Jäi parkkipaikalla auton alle
Itse en ole vaatinut äidiltäni, että hänen pitäisi vielä hoitaa minunkin jälkikasvuni. Äitini on hoitanut jo meidät. Ei hänen velvollisuutensa ole hoitaa meitä eikä meidän lapsiamme ikuisesti. Kun poikaset lentää pesästään niin on itsenäisesti yritettävä selviytyä. Itselle ollut päivänselvä asia toisin kuin lapseksi jääneelle ap.lle. Kasva aikuiseksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä AP! Koliikki ei onneksi kestä kovin kauaa, vaikka päivät kuluvatkin nyt hitaasti.
Itselläni oli myös koliikkivauva. Lapsen isä ei kestänyt koliikki-itkua ollenkaan, ei pystynyt edes kuulosuojaimet päässä olemaan samassa huoneessa huutavan vauvan kanssa. Se oli raskasta, koska kaikki vastuu kaatui omaan niskaani (koliikin päätyttyä miehestä on onneksi ollut isäksi).
Miehen vanhemmat asuvat toisessa maassa eivätkä tavanneet lasta kuin vasta vuosia myöhemmin. Omat vanhempani asuvat toisella paikkakunnalla, tulivat kyllä katsomaan vauvaa kun kotiuduimme synnäriltä, mutta silloinkin oli turha odottaa edes rotinoita saati muuta apua, istuivat passattavina ja odottivat notkuvaa kahvipöytää. Ilmoittivat myöhemmin, että ottavat lapsen hoitoon sitten kun koliikki on ohi eikä vaippoja enää tarvitse vaihtaa.No, lapsi on nyt 8 v. ja välit molempiin isovanhempiin ovat kohteliaan etäiset. Ei ole koskaan ollut mummolassa yökylässä/yksin ilman meitä vanhempia eikä sitä myöskään kaipaa (emmekä me vanhemmatkaan, olemme hyväksyneet sen että turvaverkkoja ei ole eli ei myöskään parisuhteen hoitoa/treffi-iltoja, näillä mennään tämä vaihe). Vanhempani jaksavat kyllä valittaa, kun lapsi esim. kutsuu heitä etunimillä. Mieheni vanhemmat jakavat someen paljon juttuja lapsesta tuttavilleen, mutta kun matkustamme heidän luokseen, eivät hoida, tuskin edes noteeraavat lasta. Eli poimivat rusinat pullasta.
En itse henkilökohtaisesti pysty kuvittelemaan, että kohtelisin omaa lapsenlastani näin, mutta jokainen tekee omat valintansa ja seuraukset ovat sitten mitä ovat.
AP, ymmärrän pettymyksesi valtavan hyvin. Sinä kuitenkin pärjäät, usko pois.
Kiinnostaisi tietää, että vaikuttiko se, ettei lapsen isä kyennyt olemaan edes samassa tilassa itkevän lapsensa kanssa (siis tilanne oli ilmeisesti hänelle, aikuiselle ihmiselle niin ikävä, hellanlettas sentään) mitenkä teidän väleihinne? Siis siihen miten sinä sun miehesi näet? Koska mun on vaikea kuvitella miten voisin olla jollain tasolla halveksimatta miestä tuollaisen jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä AP! Koliikki ei onneksi kestä kovin kauaa, vaikka päivät kuluvatkin nyt hitaasti.
Itselläni oli myös koliikkivauva. Lapsen isä ei kestänyt koliikki-itkua ollenkaan, ei pystynyt edes kuulosuojaimet päässä olemaan samassa huoneessa huutavan vauvan kanssa. Se oli raskasta, koska kaikki vastuu kaatui omaan niskaani (koliikin päätyttyä miehestä on onneksi ollut isäksi).
Miehen vanhemmat asuvat toisessa maassa eivätkä tavanneet lasta kuin vasta vuosia myöhemmin. Omat vanhempani asuvat toisella paikkakunnalla, tulivat kyllä katsomaan vauvaa kun kotiuduimme synnäriltä, mutta silloinkin oli turha odottaa edes rotinoita saati muuta apua, istuivat passattavina ja odottivat notkuvaa kahvipöytää. Ilmoittivat myöhemmin, että ottavat lapsen hoitoon sitten kun koliikki on ohi eikä vaippoja enää tarvitse vaihtaa.No, lapsi on nyt 8 v. ja välit molempiin isovanhempiin ovat kohteliaan etäiset. Ei ole koskaan ollut mummolassa yökylässä/yksin ilman meitä vanhempia eikä sitä myöskään kaipaa (emmekä me vanhemmatkaan, olemme hyväksyneet sen että turvaverkkoja ei ole eli ei myöskään parisuhteen hoitoa/treffi-iltoja, näillä mennään tämä vaihe). Vanhempani jaksavat kyllä valittaa, kun lapsi esim. kutsuu heitä etunimillä. Mieheni vanhemmat jakavat someen paljon juttuja lapsesta tuttavilleen, mutta kun matkustamme heidän luokseen, eivät hoida, tuskin edes noteeraavat lasta. Eli poimivat rusinat pullasta.
En itse henkilökohtaisesti pysty kuvittelemaan, että kohtelisin omaa lapsenlastani näin, mutta jokainen tekee omat valintansa ja seuraukset ovat sitten mitä ovat.
AP, ymmärrän pettymyksesi valtavan hyvin. Sinä kuitenkin pärjäät, usko pois.
Kiinnostaisi tietää, että vaikuttiko se, ettei lapsen isä kyennyt olemaan edes samassa tilassa itkevän lapsensa kanssa (siis tilanne oli ilmeisesti hänelle, aikuiselle ihmiselle niin ikävä, hellanlettas sentään) mitenkä teidän väleihinne? Siis siihen miten sinä sun miehesi näet? Koska mun on vaikea kuvitella miten voisin olla jollain tasolla halveksimatta miestä tuollaisen jälkeen.
Minulla on lapsena ollut niin paha hinkuyskäkohtaus, ettei yksi veljistäni pysty olemaan tilassa, missä lapsi itkee. Hän juoksee heti ovesta ulos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi tietää, että vaikuttiko se, ettei lapsen isä kyennyt olemaan edes samassa tilassa itkevän lapsensa kanssa (siis tilanne oli ilmeisesti hänelle, aikuiselle ihmiselle niin ikävä, hellanlettas sentään) mitenkä teidän väleihinne? Siis siihen miten sinä sun miehesi näet? Koska mun on vaikea kuvitella miten voisin olla jollain tasolla halveksimatta miestä tuollaisen jälkeen.
Kyllä vaikutti; aloitimme pariterapian (minun aloitteestani) heti kun oltiin koliikista päästy ja jatkoimme sitä vuoden verran. Parisuhde oli todella huonoissa kantimissa tuolloin, koin tulleeni täysin hylätyksi. Nyt parisuhde on kunnossa ja mies on tosiaan löytänyt isyyden ilon.
t. se edellinen
Hei ap, olet saanut jo valtavasti vastauksia ja varmasti myös asiattomia... ajattelin vain kuitenkin tulla lähettämään halauksen sulle täältä toiselta nuorelta äidiltä. Oma äitini on päihdeongelmainen ja monella tavalla vaurioitunut. Hän ei osannut käsitellä ekan lapseni syntymää vaan oli etäinen eikä auttanut millään lailla. Oli valtavan kipeä asia käsitellä äidin hylkääminen siinä oman lapsen syntymän ja pikkuvauva-ajan yhteydessä. Äidiksi tuleminen on iso iso mullistus joka nostaa varmaan aina pintaan myös oman äitisuhteen käsittelyä. Lisäksi silloin on tarve saada itse hoivaa ja erityistä huolenpitoa kun koko ajan antaa itsestään vauvalle ja on uuden edessä, väsynyt, hormonien armoilla ja hauras. Annan neuvon että älä anna tämän äitiasian pilata vauva-aikaa. Hae aktiivisesti tukea muualta. Löytäisitkö äidin korvikkeita: anoppia, tätiä, ammattilaista? Tarvitset sekä henkistä tukea että käytännön apua. Tukeutukaa myös toisiinne puolisosi kanssa jos sinulla sellainen on, että ette etääntyisi. Tsemppiä hirveästi. Muista että sinun ja äitisi suhde ei ole enää elämääsi määrittävä tekijä, vaan sinun ja puolisosi ja sinun ja lapsesi suhde. Keskity itseesi ja näihin aikuisen elämäsi tärkeimpiin ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edellinen jatkaa: nyt odotan toista lasta ja esikoinen on 3v, ja äitini on nykyään enemmän mukana ja jopa apuna elämässämme. Eli vauvavuosi ei kerro kaikkea, moni isoäiti ei vain pysty heti käsittelemään asiaa.
Sellaisia ne äidit joskus tuppaa olemaan. Omakin äiti joskus totesi, että hän on omat lapsensa hoitanut, eikä itsekään saanut kuulema omalta äidiltään apuja. Häneltäkään ei mitään empatiaa tippunut, vaan asenne, että jokainen hoitaa itse omat lapsensa. Ehkä siellä takana kytee jonkinlainen katkeruus siitä mitä itse ovat saaneet kokea. Äitini myös usein sanoi, että jokainen itse päättää haluta lapsia ja silloin ne pitää myös itse hoitaa. Voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä AP! Koliikki ei onneksi kestä kovin kauaa, vaikka päivät kuluvatkin nyt hitaasti.
Itselläni oli myös koliikkivauva. Lapsen isä ei kestänyt koliikki-itkua ollenkaan, ei pystynyt edes kuulosuojaimet päässä olemaan samassa huoneessa huutavan vauvan kanssa. Se oli raskasta, koska kaikki vastuu kaatui omaan niskaani (koliikin päätyttyä miehestä on onneksi ollut isäksi).
Miehen vanhemmat asuvat toisessa maassa eivätkä tavanneet lasta kuin vasta vuosia myöhemmin. Omat vanhempani asuvat toisella paikkakunnalla, tulivat kyllä katsomaan vauvaa kun kotiuduimme synnäriltä, mutta silloinkin oli turha odottaa edes rotinoita saati muuta apua, istuivat passattavina ja odottivat notkuvaa kahvipöytää. Ilmoittivat myöhemmin, että ottavat lapsen hoitoon sitten kun koliikki on ohi eikä vaippoja enää tarvitse vaihtaa.No, lapsi on nyt 8 v. ja välit molempiin isovanhempiin ovat kohteliaan etäiset. Ei ole koskaan ollut mummolassa yökylässä/yksin ilman meitä vanhempia eikä sitä myöskään kaipaa (emmekä me vanhemmatkaan, olemme hyväksyneet sen että turvaverkkoja ei ole eli ei myöskään parisuhteen hoitoa/treffi-iltoja, näillä mennään tämä vaihe). Vanhempani jaksavat kyllä valittaa, kun lapsi esim. kutsuu heitä etunimillä. Mieheni vanhemmat jakavat someen paljon juttuja lapsesta tuttavilleen, mutta kun matkustamme heidän luokseen, eivät hoida, tuskin edes noteeraavat lasta. Eli poimivat rusinat pullasta.
En itse henkilökohtaisesti pysty kuvittelemaan, että kohtelisin omaa lapsenlastani näin, mutta jokainen tekee omat valintansa ja seuraukset ovat sitten mitä ovat.
AP, ymmärrän pettymyksesi valtavan hyvin. Sinä kuitenkin pärjäät, usko pois.
Kiinnostaisi tietää, että vaikuttiko se, ettei lapsen isä kyennyt olemaan edes samassa tilassa itkevän lapsensa kanssa (siis tilanne oli ilmeisesti hänelle, aikuiselle ihmiselle niin ikävä, hellanlettas sentään) mitenkä teidän väleihinne? Siis siihen miten sinä sun miehesi näet? Koska mun on vaikea kuvitella miten voisin olla jollain tasolla halveksimatta miestä tuollaisen jälkeen.
Minulla on lapsena ollut niin paha hinkuyskäkohtaus, ettei yksi veljistäni pysty olemaan tilassa, missä lapsi itkee. Hän juoksee heti ovesta ulos.
Joo no sun veljesi ei ole sinun isäsi ja voin jotenkin ymmärtää tämän reaktion nuorelle ihmiselle, mutta kun kyseessä on lapsen vanhempi joka ei saa otettua itseään niskasta kiinni huolehtiakseen jälkikasvustaan kun sen itku ei kuulosta kivalle, niin se on mielestäni eri asia.
Meillä oli myös esikoinen koliikkivauva. Äitini hoiviin en voinut laittaa, koska oli muutenkin uupunut hoitaessaan isääni. Miehen äidillä oli rintasyöpä hoidot meneillään.
Vuorottelimme miehen kanssa. Vauva rauhoittui ihme ja kumma pölynimuriin hurinaan ja autoon. Joten otin torkut, kun mies ajeli vauva kyydissä tunnin, toista. Minulla oli vetovastuu päivällä, kun mies oli töissä.
3 kuukautta sitä kesti ja kyllä sen selvisi, kun tiesi, että joskus tämä loppuu.
Ei tullut mieleenkään syyttää mummoja vauvan koliikista ja väsymyksestä. Yhdessä miehen kanssa tämä hoidettiin
Vierailija kirjoitti:
Edellinen jatkaa: nyt odotan toista lasta ja esikoinen on 3v, ja äitini on nykyään enemmän mukana ja jopa apuna elämässämme. Eli vauvavuosi ei kerro kaikkea, moni isoäiti ei vain pysty heti käsittelemään asiaa.
Aina näin ei kuitenkan käy, eli ei pidä luottaa ja odottee että se äiti muuttuu läheisemmäksi. Mulla kylmä ja välinpitämätön äiti ei välittänyt esikoisesta eikä myöskään niistä nuoremmista. Koskaan ei auttanut mitenkään eikä ollut lastemme elämässä mukana. 15 v aikana mitä lapsia on ollut, olen nähnyt äitini yhden käden sormilla laskettavan määrä. Lähinnä hautajaisissa tms. suvun kinkereillä.
Olen joutunut vuosien mittaan tekemään valtavan surutyön, tavallaan siitä että äiti on ”kuollut”. Nyt ei ole enää kaipuuta tai kaihoa äidin suuntaan. Eikä kyllä mitään velvollisuuden tunnetta äidin auttamisesta tai hoitamisesta. Se oli HÄNEN VALINTA olla omissa oloissaan 15 v, ei minun valintani. Seuraukset saa kantaa siis itse.
Joo ei missään nimessä pidä luulla ja odottaa että kyllä se äiti alkaa auttamaan ja osallistumaan vauvavuoden jälkeen. Älä ainakaan pidätä hengitystä odotellessasi...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edellinen jatkaa: nyt odotan toista lasta ja esikoinen on 3v, ja äitini on nykyään enemmän mukana ja jopa apuna elämässämme. Eli vauvavuosi ei kerro kaikkea, moni isoäiti ei vain pysty heti käsittelemään asiaa.
Aina näin ei kuitenkan käy, eli ei pidä luottaa ja odottee että se äiti muuttuu läheisemmäksi. Mulla kylmä ja välinpitämätön äiti ei välittänyt esikoisesta eikä myöskään niistä nuoremmista. Koskaan ei auttanut mitenkään eikä ollut lastemme elämässä mukana. 15 v aikana mitä lapsia on ollut, olen nähnyt äitini yhden käden sormilla laskettavan määrä. Lähinnä hautajaisissa tms. suvun kinkereillä.
Olen joutunut vuosien mittaan tekemään valtavan surutyön, tavallaan siitä että äiti on ”kuollut”. Nyt ei ole enää kaipuuta tai kaihoa äidin suuntaan. Eikä kyllä mitään velvollisuuden tunnetta äidin auttamisesta tai hoitamisesta. Se oli HÄNEN VALINTA olla omissa oloissaan 15 v, ei minun valintani. Seuraukset saa kantaa siis itse.
Etkö ollu edes tervetullut lapsinesi kyläilemään äidin luokse, vai menikö välit siinä, että ei auttanut lastenhoidossa? Oma äitini on jo kuollut, mutta kyllä me kyläilimme vanhempiemme luona ja seurustelivat lastemme kanssa, apua emme edes pyytäneet, koska olivat kiireisiä töidensä takia.
Älä odota häneltä mitään, niin et pety. Jaa huolesi ja murheesi ihmisten kanssa, joilta löytyy myötätuntoa. Älä tuhlaa energiaa sellaiseen, jota et voi muuttaa.
Alue: Aihe vapaa
Vauvan tulo perheeseen muuttaa elämää enemmän kuin mihin on osannut valmistautua. Yleensä vastuuseen kasvaa ajan kuluessa. Koliikkivauvat ovat tietysti oma lukunsa. Itse en lähtisi vauvan isoäitiä syyllistämään, koska hän kuitenkin selvästi haluaa olla mukana vauvan elämässä. Arvelen isoäidin olevan pikemminkin neuvoton tilanteessa. Ehkä hän ei ollenkaan ymmärrä, millaista elämä koliikkivauvan kanssa on.
Joka tapauksessa olet aikuinen ihminen ja sinun pitää pystyä tekemään aikuisen ihmisen päätöksiä lapsesi suhteen. Oman äidin syyllistäminen tilanteesta ei oikein kuullosta vastuulliselta. Vauvan koliikki ei ole vauvan, sinun tai äitisi syytä. Se vain on ja tilanteeseen pitää hankkia apua. Vauvalla on myös isä, jolle kuuluu vastuu vauvan hoidosta, jotta saat tarvitsemaasi lepoa. Ota yhteyttä neuvolaan ja lastenlääkäriin, jotta saat viimeisimmät tiedot koliikin hoidosta. Järjestä itsellesi arkeen pieniä asioita, joista nautit: Hyvää musiikkia, äänikirja kotiaskareiden lomassa kuunneltavaksi, hoida ihoasi tai kasvojasi, venyttelyjumppa - ihan mikä vain tuntuu nautinnolliselta ja onnistuu arkiaskareiden lomassa. Kannattaa myös kokeilla vauvan kantamista kotona kantoliinassa. Olen kuullut, että jotkut vauvat rauhoittuvat siinä ollessaan äidin kehon lähellä lämpimässä ja pystyasennossa.