Miksi perhe-elämän kurjuudet tulevat nykyisin yllätyksenä?

Sain ensimmäisen lapsen parikymppisenä ja silloin isoimpina ongelmina olivat rahan riittäminen, arjen organisoiminen ja itseään niskasta repiminen, että sai ruokaa tehtyä, kkodin siivottua ja muisti maksaa laskut ajallaan. Lapselle oli reilusti aikaa ja kroppa jaksoi univajeen. Sitä oppi elämään niin, että aina on joku alaikäinen vieressä huolehdittavana, aina tulee yllättäviä menoja, on ostettava ensin lapselle vaatteet ja sitten voi miettiä mitä itse tarvitsee kaikkein eniten. Olihan se etenkin taloudellisen epävarmuuden ja epäselvän tulevaisuuden vuoksi (opiskelut kesken, mitähän työtä sitä isona tekisi jne.) rankkaa, mutta lapsen kannalta sikäli hyvä, että iloittiin pienistä asioista ja oltiin yhdessä.

Sain kymmenen vuoden aikana pari lasta lisää ja kun saimme viimeisen kolmikymppisinä, olivat useimmat kaveritkin alkaneet saada esikoisia. Ajattelin että heillä on mukavaa, kun on rahaa reissata, on reilun kokoinen asunto, on varaa ostaa kaikki tarvikkeet, osaavavat ottaa asiosta selvää ja voivat rauhassa kokeilla muutakin kuin työelämässä puurtamista. Olin aika väärässä, sillä osa porukasta jämähti vuosikausiksi kotiin, kun lasten (tai vain yhden lapsen) kanssa on niin rankkaa reissata ja siitä oltiin ahdistuneita, univaje ajoi univaikeuksiin ja nukahtamislääkkeisiin, oli masennusta, yksi isäkin burn-outtasi töissä ja aika suoraan sanoi että johtui perhe-elämästä (ihan normiperhe ja aivan normaali vauva heillä), kahvilaankaan ei voitu yhdessä mennä, kun oli niin hirveän vaikeata ja ahdistavaa. Ruokakaupassakin käyminen on ihan mahdoton projekti lasten takia. Ilmeisesti 30-vuotiaaksi ehtineet olivat jo niin tottuneita omiin juttuihin ja vapauteen tehdä juuri niin kuin itse huvittaa, että lasten vaikutus arkeen oli shokki, jonka yli on näköjään todella vaikea päästä. Silti olin erittäin yllättynyt kun tajusin että selvä enemmistö koki perhe-elämän ahdistavana, rajoittavana, välttämättömänä pahana ja mielenterveyttää heikentävänä. :O

Siis miten niin ei ole helppoa ja mukavaa?? Mulla on mies ja kolme lasta ja kyllä mun elämä on ainakin helppoa ja erittäin mukavaakin. Käyn töissä ja pyöritän lapsiperhearkea miehen kanssa, nautin tästä ja elän mielestäni nyt 4-kymppisenä elämäni parasta aikaa. Pari lasta on jo aika isoja, yksi alle kouluikäinen. Mikäs tässä ollessa. Lomakin alkaa pian. Mitään en vaihtais.

Ap, ne kurjuudet tuskin tulevat yllätyksenä, mutta oma reaktio niihin sekä hormoneihin on se mikä tulee yllätyksenä ja sitähän on mahdotonta ennakoida, kun jokaisen kokemus on yksilöllinen.

Osasin odottaa itkua, valvomista, väsymystä, turhautuneisuutta ja kireää pinnaa. Vaan kuinka kävikään. Vauva oli helppo, ei itkenyt, isänsä osallistui valtavasti, olin levännyt eikä pinnakaan ollut kireällä. Sen sijaan sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja oman lapsuuteni trauma aktivoitui. Sitä en osannut ennakoida.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 14:17"]

Lasten hankkiminen on HELPPOA JA MUKAVAA.Ainakin meillä on se puoli hoitunut ihan mukavasti!;)

Myös perhe-elämä on mukavaa ja lasten kanssa elämä on suurimmaksi osaksi aika hauskaa!Mulla ainakin on joka päivä aika ihanaa meidän lasten kanssa.Kellään ei oo niin hyviä juttuja kun mun penskoilla!

Meillä lapset on lahjoja ja saatuja ja mielestäni jo sana lasten hankkiminen on typerä.Koira tai kissa hankitaan,ei lasta!

[/quote]

Nyt kiinnostaa kovasti miksi alapeukkuja?

Ennen niitä lapsia vain tehtiin eikä otettu paineita niiden elättämisestä ja kasvattamisesta. Nykyään perhe-elämä on paljon tavoitteellisempaa.

Koko elämä on paljon tavoitteellisempaa nykyään. Pitää saavuttaa tavoitteita kotona, työelämässä, parisuhteessa, vapaa-ajalla, henkilökohtaisessa taloudessa jne. Lapsiakin kasvatetaan niin, että ikäänkuin valmennetaan heitä koko ajan. Monilla on suorituspaineita vapaa-ajastakin.

Ennen enemmän vaan oltiin, käytiin siinä samassa työpaikassa koko elämä, ei mietitty miten saisi urakehitystä aikaiseksi, ei mietitty onko lasten harrastukset riittävän haasteellisia ja kehittäviä tai miten ehtisi joka ilta jokainen perheenjäsen omaan harrastukseensa.

Nykyään on vallalla ajatus, että jokainen tietää, mikä juuri hänelle on parhaaksi, ja hän tietää sen siitä että joku asia tuntuu mukavalle. Että siitä saa tyydytystä. Sellainen ajattelu, että ihminen kasvaa kärsivällisyyden ja epämiellyttävien asioiden sietämisen kautta, ja että tämä kasvu on tärkeä tehtävä elämässä halusi sitä tai ei, on vanhanaikainen ja holhoava. Kuitenkin kasvu on usein kivuliasta, ja harva haluaa vapaaehtoisesti siihen jamaan jossa on kohdattava oma rajallisuutensa ja osaamattomuutensa. Vanhemmuus juuri osoittaa sen, kuinka keskeneräinen sitä on, ja kuinka omalla kehollakin on rajat; voi olla vaikea raskausaika, vaikea synnytys, imetysongelmat jne. Onhan se ero valtava siihen elämään, jossa kaikki ns. sujui, jos lapsen tultua mikään ei sujukaan.

Meillä ei elämä aina ole helppoa ja mukavaa lasten kanssa, mutta on se vaan niin paljon parempaa. Vastuu lapsen hyvästä elämästä ja kasvusta on suuri, ja meillä se on tarkoittanut mm. ammattien ja asuinpaikan vaihtoa. Ei se ole ollut helppoa. Mut tyydytys siitä, että lapsilla on hyvä olla, ja että hoidetaan vanhemmuus hyvin, on nii suuri että se on ollut sen arvoista.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 13:39"]

Miksi viime aikoina on ollut niin paljon aloituksia, joissa joko aloittaja tai puolisonsa ei jaksa olla lapsen kanssa, vetäytyy vanhemman roolista tai on täysin (ei väliaikaisesti) täysin tyytymätön perhe-elämään? Onko nykyisiltä kolmikymppisiltä tosiaan hukassa se tosiasia, että vanhempana koutuu luopumaan paljosta ja sietämään paljon epämukavuutta? Ei kai kukaan ole väittänyt lasten hankkimisen olevan HELPPOA ja MUKAVAA?

[/quote]Aina se on ollut tuollaista. Tai lapset on leimattu riipoiksi jo ennen syntymäänsä. Viimeistään silloin, kun ne ei ole pysyneetkään koko ajan siisteinä, kiltteinä, hiljaa ja sellaisena kun vanhemmat suunnittelivat.

Ovat olleet jopa väärää sukupuolta, kiittämättömät.

Miten niin nykyisin yllätyksenä? Ennenkö ei tullut?

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 19:33"]

Minä sain 23-vuotiaana esikoisen eikä meillä nyt mitenkään rankkaa ole ollut eikä rahasta puutetta. Olen huvikseni opiskellutkin koko hänen lapsuutensa, koska opiskelun ja lapsen yhdistäminen on vain niin helppoa. Nyt 30-vuotiaana meillä on tuleva ekaluokkalainen ja helppo elämä. Mies tietysti auttanut aina. Monta pientä lasta olisi raskasta minulle ja siksi olenkin vasta nyt raskaana toisen kerran. Perheen lasten ikäerot ovat pienentyneet synnyttäjien keski-iän noustessa, mikä on varmasti yksi syy joidenkin uupumiselle.

[/quote]Äidilläni oli 25-vuotiaana 3 lasta, 2 miehen kanssa(minulla ja vaenhemmalla veljellä on reilut 1,5 v ikäeroa ja siis eri miehet isinä). Kolme synnytystä viiden vuoden sisään. Mutta se olikin far ja burn out.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 14:59"]

Ennen niitä lapsia vain tehtiin eikä otettu paineita niiden elättämisestä ja kasvattamisesta. Nykyään perhe-elämä on paljon tavoitteellisempaa.

[/quote]Tai sitten lapset tunsi kaikki paineet niskassaan, mutta eihän niillä ollut mitään väliä. Esim.uskonnollinen ahdistus oli suorastaan toivottavaa. Ainakin toisen vanhempani kotona on eletty vaikka missä prässissä, sotien jälkeisissä nousukausissa mutta ihmiset rikki.

Ja leipäkin oli muruina maailmalla ja isät matkatöissä.

Minäkin allekirjoitan tuon tukiverkkojen puuttumisen. On aivan erilaista asua lähellä isovanhempia, jotka auttavat, kuin kaukana kaikista sukulaisista. Se apu, jonka lastenhoitoon saa, on ihan eri tasoa kun lapsia haluaa hoitaa joku, joka rakastaa juuri näitä lapsia, kuin joku joka tekee sen ystävänpalveluksena. Minä en ikinä rasittaisi ystävyyssuhteita pyytämällä hoitamaan esimerkiksi sairasta lasta. Yökyläilyt ja kylästelyt tms. on asia erikseen, onhan niistäkin apua, mut ei ne auta siinä tilanteessa kun on joku suurempi avuntarve. Ja tuntuu hyvältä, että lapsi saa viettää aikaansa ihmisten kanssa, joille hän on tärkeä ja rakas niinä huonoinakin päivinä.

Minä olen elänyt sekä ilman turvaverkkoja että turvaverkkojen lähellä, ja onhan tää nykyinen elämä niin valtavan paljon helpompaa. Jos jotain tulee, minun ei tarvitse kuin soittaa jollekulle, ja voin olla ihan varma että lapset pääsevät jonnekin hoitoon, tai että joku voi esimerkiksi hakea lapsen hoidosta. 

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 13:43"]

juu- avioliittokoulu olisi paikallaan kaikille naimisiin menijöille - oma ukkonikaan ei ole yhtään vaippaa vaihtanut- 2 lasta, joista toinen vammainen-tutut ihastelevat"miten jaksoit"- kuulkaa- ei ollut vaihtoehtoa,kun aviomies eli lasten isä kieltäytyi 100% lasten hoidosta 

[/quote]

Toivot avioliittokoulua mutta ilmeisesti tarkoitat vanhemmuuskoulua? Nykyään taitaa puolet lapsista syntyä avioliiton ulkopuolelle ja kovin moni aviopari jää/jättäytyy lapsettomiksi. Ei avioliitolla ja lapsen tekemisellä siis nykyään ole enää juuri minkäänlaista yhteyttä.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 19:36"]

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 19:16"]

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 13:58"]

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 13:47"]Nykyaikana korostetaan valtavasti yksilöllisyyttä ja sitä, mitä minä haluan jne. Ennen oli päivänselvää, että uhraudutaan perheen eteen, ollaan aviossa ikuisesti kun siihen on menty ja laitetaan lapset kaiken edelle. En tarkoita, että tämä olisi ideaali tilanne tai tavoiteltava asia, mutta nyt on menty toiseen ääripäähän. Korostetaan sitä, mikä on hyväksi juuri minulle ja mitä minä elämältäni haluan. Lisäksi moni odottaa, että elämä on koko ajan uutta ja jännittävää seikkailua ja silloin ei jakseta sitä arkea, joka on välillä tylsää ja toistaa koko ajan samaa kaavaa. [/quote] Ennen ei tosiaan ollut paremmin. Nykyisin on sentään mahdollista ja sallittua valita itselleen elämä, johon *ei kuulu* uhrautumista ja tylsää ja kaavamaista arkea, jos ei sellaista halua. Minua ei esimerkiksi kiinnostaa asettaa muiden tarpeita omieni edelle, joten onnettoman vanhemman sijaan olen tyytyväinen vapaa aikuinen.

[/quote]

Ennen oli siinä mielessä paremmin, että nimenomaan kaikilla oli samankaltainen elämä. Kaikki kärsivät "lapsiperhe-elämää" ja niin sen kuului ollakin. Nykyään itse ainakin vertaan usein elämääni lapsettomien elämään ja siihen, mitä lapsellisena menetän. Se on rankkaa välillä kun itse olen väsynyt ja avaan netin ja kaikki ne mahdollisuudet, mitä mulla olisi ilman lapsia, lävähtää silmille. Ennen ei ollut niin vaan tosiaan kaikki olivat samassa suossa. Kaipaan myös yhteisöllisyyttä ja että saisi apua arkeen. Kaipaan myös sitä yhteisö kasvattaa -kulttuuria tämän nykyisen inhoan lapsia -kulttuurin tilalle. Ennen lapset olivat vapaampia, äideille oltiin armeliaisempi ja tavallaan elettiin koko kylä samaa elämää. 

[/quote]

Ymmärrän, että sinulla olisi helpompaa, jos kaikki muutkin joutuisivat kärsimään, mutta eikös tuo ole aika itsekästä? Miten sinusta voi olla parempi, että osa ihmisistä joutuu elämään sellaista elämää, joka ei heille lainkaan sovi? Jos joku harmittelee omia valintojaan, ei se muiden vika ole. -11

[/quote]

Samaa ihmettelen. Luulisi, että on syntymättömien lasten parempi jäädä syntymättä haluttomille vanhemmille kuin se, että kaikki kärsitään yhdessä. Vanhemmuus tekee epäitsekkääksi jne.  

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 14:30"]

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 14:17"]

Meillä lapset on lahjoja ja saatuja ja mielestäni jo sana lasten hankkiminen on typerä.Koira tai kissa hankitaan,ei lasta!

[/quote]

Nyt kiinnostaa kovasti miksi alapeukkuja?

[/quote]

Siksi, koska ei niitä lapsia hankkimattakaan tule. En ymmärrä miksi aina pitää yhden tulla hurskastelemaan "ei lapsia tehdä, niitä saadaan". Ihan kuin lapset vaan putkahtelisi itsestään haikaran tuomana kenelle sattuu. Oikeasti kun ne pitää todellakin tehdä (ts. vähintäänkin harrastaa yhdyntää sopivaan kuukautiskierron aikaan, joidenkin jopa suorittaa erinäisiä hoitoja), ja ilman sitä tekemistä ei ole yhden yhtä lasta maailmaan syntynyt (pl. jeesus jos siihen uskoo). Se, että jollekin niitä ei tule vaikka kuinka tekisi, ei silti poista tekemisen pakollisuutta.

"Ei onnistunutta kohokasta tehdä, sellainen saadaan" - eikö kuulostakin naurettavalta, vaikka jokaisesta kohhokkaan tekokerrasta ei onnistunutta lopputulosta tulisikaan?

Eiköhän ennenkin ole ollut ihan yhtä kurjaa, siitä ei vaan ole puhuttu. Nyt on onneksi pikkuhiljaa murtumassa pahin "perhe-elämä on aina ihanaa ja se oma lapsi on aina sen arvoista" -klisee ja voidaan puhua siitäkin, ettei näin kaikilla ole.

[quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 11:58"]

Nykyään on vallalla ajatus, että jokainen tietää, mikä juuri hänelle on parhaaksi, ja hän tietää sen siitä että joku asia tuntuu mukavalle. Että siitä saa tyydytystä. Sellainen ajattelu, että ihminen kasvaa kärsivällisyyden ja epämiellyttävien asioiden sietämisen kautta, ja että tämä kasvu on tärkeä tehtävä elämässä halusi sitä tai ei, on vanhanaikainen ja holhoava. Kuitenkin kasvu on usein kivuliasta, ja harva haluaa vapaaehtoisesti siihen jamaan jossa on kohdattava oma rajallisuutensa ja osaamattomuutensa. Vanhemmuus juuri osoittaa sen, kuinka keskeneräinen sitä on, ja kuinka omalla kehollakin on rajat; voi olla vaikea raskausaika, vaikea synnytys, imetysongelmat jne. Onhan se ero valtava siihen elämään, jossa kaikki ns. sujui, jos lapsen tultua mikään ei sujukaan.

Meillä ei elämä aina ole helppoa ja mukavaa lasten kanssa, mutta on se vaan niin paljon parempaa. Vastuu lapsen hyvästä elämästä ja kasvusta on suuri, ja meillä se on tarkoittanut mm. ammattien ja asuinpaikan vaihtoa. Ei se ole ollut helppoa. Mut tyydytys siitä, että lapsilla on hyvä olla, ja että hoidetaan vanhemmuus hyvin, on nii suuri että se on ollut sen arvoista.

[/quote]

Aika harva tosiaan uskoo enää kärsimysten jalostavaan vaikutukseen. Se ajatus oli aikakautensa tuote: kun elämä on kurjaa ja vaihtoehdotonta, on tärkeää uskoa kärsimyksen olevan edes arvokasta! Nykyisin ihminen saa paljon vapaammin valita, kuinka helppoa tai hankalaa elämää haluaa elää. Teidän tilanteenne osoittaa, että tuollainen uskomus voi olla edelleen hyödyllinen, jos tarkoituksella valitsee itselleen tavallista hankalamman ja enemmän epämiellyttäviä kokemuksia sisältävän elämänpolun kuten vanhemmuuden.  -11

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 20:47"]

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 20:02"][quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 18:22"] Allekirjoittanut täysin tuon tukiverkkojen puuttumisen vaikutuksen. Ennen oli suku lähempänä ja tärkeämmässä roolissa. Nykyajan lapsiperheet ovat kovin yksin siihen verrattuna. Tai eivät toki kaikki, mutta useammat kuin ennen. Minunkin perheelläni tilanne on tällainen: lasten isovanhemmat ovat tahoillaan uusissa liitoissa, eikä aikaa/kiinnostusta riitä lapsenlapsille. Onneksi olemme saaneet tukiperheen: on helvetin rankkaa kun parisuhteelle ei ole aikaa kun muutama satunnainen hetki vuodessa (siis että pääsee yhdessä johonkin vaikka yöksi). Aiemmin hoidettiin vuorotellen kavereiden kanssa toistemme lapsia, nyt on laukausta kun pääsee kerran kuussa-parissa vaikka hotelliin yöksi kahdestaan. [/quote] Ei läheskään kaikilla. Mä kuulun siihen sukupolveen, jonka vanhemmat muuttivat työn perässä maalta kaupunkeihin. Isovanhemmat jäivät satojen kilometrien päähän eikä heitä tavannut yleensä muutoin kuin silloin, kun omat vanhempani lähtivät kotikulmilleen kyläilemään. Isovanhemmilla ei ollut autoa, joten eivät he sieltä satojen kilometrien päästä hurauttaneet lapsenlapsiaan katsomaan. Toinen mummuistani taisi käydä Helsingissä kaksi kertaa, toinen kerran.  [/quote] Niin, siis ennen. Ei ehkä tarkoittanut sinun lapsuuttasi

[/quote]

Okei, eli tarkoitit vielä varhaisempaa aikaa kuin 60-70 -luvut. Ei isovanhemmillani ollut lastensa kanssa yhtään sen helpompaa, vaikka heidän vanhempansa asuivatkin samalla paikkakunnalla. Silloin vaan lapset saivat olla paljon pienempänä keskenään, tapaturmia ja onnettomuuksia sattui enemmän ja vanhemmilla oli eniten huoli toimeentulosta eikä lapsista. 

Kaikenlaiset lifestyleblogit, sosiaalinen media ja perhelehdet ylläpitävät mielikuvaa ihanasta perhe-elosta. Järjestetään mahtavia lastenkutsuja vihannes ja pallo-teemoineen, käydään koko perheen voimin aurinkoisessa säässä ravintolapäivänä syömässä falafelia ja tsatsikia, ostetaan lettikuosiset trikoot pojille ja äidille, harrastetaan retkeilyä, lauantaisin äiti saa vapaaillan mennä juomaan skumppaa kaveriäitien kanssa sillä aikaa kun mies viettää laatuaikaa lasten kanssa remontoiden koska olihan hän koko viikon erossa lapsista raskaassa työssään, sunnuntaina käydään Suomenlinnassa ja arkena taas pääsee shoppailemaan lasten kanssa ja sisustamaan kotia.
Miehen maailma romuttuu kun vaimo alkaakin vaatia häneltä muutakin kuin töissäkäyntiä kotitöiden lisäännyttyä. Rahat ei riitäkään kun toinen ei ole töissä. Mies ei olekaan se osallistuva isä jota nainen hänestä kuvitteli.

Kyllä mulla on helppoa yhden lapsen kanssa ja hauska puhua paskaa toisesta joka valittaa kahdesta lapsesta :)