Miksi perhe-elämän kurjuudet tulevat nykyisin yllätyksenä?

Elintason noustessa ihmisten elämästä poistuu kamppailuefekti ja samalla laskee kynnys kestää ponnistelua ja epämukavuutta edes tilapäisesti.

juu- avioliittokoulu olisi paikallaan kaikille naimisiin menijöille
- oma ukkonikaan ei ole yhtään vaippaa vaihtanut- 2 lasta, joista toinen vammainen-tutut ihastelevat"miten jaksoit"- kuulkaa- ei ollut vaihtoehtoa,kun aviomies eli lasten isä kieltäytyi 100% lasten hoidosta
-lapset ovat jo teinejä, ja avioeroa olen hakenut monta kertaa - en ole vielä eronnut- koska Suomi on liiaan kallismaa erotalama-aikana, mutta se on jo toinen tarina

Kolmikymppisenä on usein jo ehtinyt rakentaa itselleen mukavan ja helpon elämän. Silloin on enemmän, mistä joutuu luopumaan.

Kai se johtuu siitä, että lasten hankintaa odotetaan liian pitkään. Sitten kun lasta aletaan vihdoin yrittämään, sitä ei meinaakkaan tulla. Sitten kun viimein tullaan raskaaksi, on raskaana olo rankkaa. Kun lopulta kauan odotettu vauva syntyy, seuraa pettymys, kun vauvaelämä ei sitten ollutkaan sitä mistä haaveili. Eikä edes kehtaa myöntää kellekään, että se kauan toivottu vauva ei sittenkään ollut elämän täyttymys.

Nykyaikana korostetaan valtavasti yksilöllisyyttä ja sitä, mitä minä haluan jne. Ennen oli päivänselvää, että uhraudutaan perheen eteen, ollaan aviossa ikuisesti kun siihen on menty ja laitetaan lapset kaiken edelle. En tarkoita, että tämä olisi ideaali tilanne tai tavoiteltava asia, mutta nyt on menty toiseen ääripäähän. Korostetaan sitä, mikä on hyväksi juuri minulle ja mitä minä elämältäni haluan. Lisäksi moni odottaa, että elämä on koko ajan uutta ja jännittävää seikkailua ja silloin ei jakseta sitä arkea, joka on välillä tylsää ja toistaa koko ajan samaa kaavaa.

Nykyaikana korostetaan valtavasti yksilöllisyyttä ja sitä, mitä minä haluan jne. Ennen oli päivänselvää, että uhraudutaan perheen eteen, ollaan aviossa ikuisesti kun siihen on menty ja laitetaan lapset kaiken edelle. En tarkoita, että tämä olisi ideaali tilanne tai tavoiteltava asia, mutta nyt on menty toiseen ääripäähän. Korostetaan sitä, mikä on hyväksi juuri minulle ja mitä minä elämältäni haluan. Lisäksi moni odottaa, että elämä on koko ajan uutta ja jännittävää seikkailua ja silloin ei jakseta sitä arkea, joka on välillä tylsää ja toistaa koko ajan samaa kaavaa.

Ei voi tietää millaista se on ennen kun sen kokee.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 13:43"]juu- avioliittokoulu olisi paikallaan kaikille naimisiin menijöille
- oma ukkonikaan ei ole yhtään vaippaa vaihtanut- 2 lasta, joista toinen vammainen-tutut ihastelevat"miten jaksoit"- kuulkaa- ei ollut vaihtoehtoa,kun aviomies eli lasten isä kieltäytyi 100% lasten hoidosta
-lapset ovat jo teinejä, ja avioeroa olen hakenut monta kertaa - en ole vielä eronnut- koska Suomi on liiaan kallismaa erotalama-aikana, mutta se on jo toinen tarina
[/quote]

Miehes taitaa rakastaa perhettään kovasti.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 13:45"]

Kolmikymppisenä on usein jo ehtinyt rakentaa itselleen mukavan ja helpon elämän. Silloin on enemmän, mistä joutuu luopumaan.

[/quote]Juuri näin. Itse perustin perheen vasta 33-vuotiaana, ja lapset syntyivät kun olin 35-, 36- ja 39-vuotias. Nyt olen 44 ja täytyy kyllä sanoa, että edelleen ottaa koville toimia äitinä ja muiden elämän kannattelijana, vaikka apuna onkin toinen aikuinen eli aviomies. Mutta hitto että kaipaan aikaa kun ei tarvinnut muuta ottaa huomioon kuin oma itsensä.

Kyllä mä pystyn tämän tilanteen kanssa elämään - sitä kai kutsutaan kypsymiseksi ja aikuistumiseksi - mutta olin ehtinyt 33-vuotiaaksi mennessä rakentaa elämäni ihan vain itselleni ja tarkoitus oli niin elääkin elämä loppuun saakka. Kun ajatusrakennelma on sellainen, kaikista sitä häiritsevistä tekijöistä tulee isoja juttuja.

Itse asiassa mulle pysyvään suhteeseen ryhtyminen oli niin rankka, että elimme miehen kanssa avioliiton ekan vuoden omissa asunnoissa. En vaan voinut ajatella, että mulla oli säädettävänä vielä mieskin lapsen lisäksi. Mutta kyllä se siitä sitten, kun käytännön syistä oli fiksumpaa ja helpompaa asua yhdessä.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 13:47"]Nykyaikana korostetaan valtavasti yksilöllisyyttä ja sitä, mitä minä haluan jne. Ennen oli päivänselvää, että uhraudutaan perheen eteen, ollaan aviossa ikuisesti kun siihen on menty ja laitetaan lapset kaiken edelle. En tarkoita, että tämä olisi ideaali tilanne tai tavoiteltava asia, mutta nyt on menty toiseen ääripäähän. Korostetaan sitä, mikä on hyväksi juuri minulle ja mitä minä elämältäni haluan. Lisäksi moni odottaa, että elämä on koko ajan uutta ja jännittävää seikkailua ja silloin ei jakseta sitä arkea, joka on välillä tylsää ja toistaa koko ajan samaa kaavaa.
[/quote]
Ennen ei tosiaan ollut paremmin. Nykyisin on sentään mahdollista ja sallittua valita itselleen elämä, johon *ei kuulu* uhrautumista ja tylsää ja kaavamaista arkea, jos ei sellaista halua. Minua ei esimerkiksi kiinnostaa asettaa muiden tarpeita omieni edelle, joten onnettoman vanhemman sijaan olen tyytyväinen vapaa aikuinen.

Nykyään naisetkin käyvät töissä samalla kun hoitavat perheen ja kodin. Yhteisöllisyys on myös kadonnut, joten äidit jäävät aivan yksin. Elämän rankkuudesta ei saa edes valittaa, koska se on oma valinta. Miehet taas yllättyvät siitä, että nainen ei muutukaan 50-luvun kotirouvaksi (työssäkäyväksi sellaiseksi) lasten synnyttyä, vaan odottaa mieheltäkin vastuunkantoa. Väittäisin, että ongelma on siinä, että asenteet eivät ole muuttuneet samaa tahtia naisten aseman muutoksen kanssa. Naisten odotetaan hoitavan sekä koti että työt ja pikkuvaimon rooli, miehiltä riittää edelleen työssäkäynti.

T. Lapseton

Kai siihen vähän vaikuttaa sekin, jos kokee taakan jakautuvan epätasaisesti. Mistä sitä voi etukäteen tietää, että se toinenpas ei ollutkaan valmis luopumaan omista jutuistaan ja kestämään epämukavuuksia samalla tavalla kuin sinä?

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 13:48"]Ei voi tietää millaista se on ennen kun sen kokee.
[/quote]No ei kellekään kyllä pitäisi tulla yllätyksenä, että lapsen myötä ei voi olettaa pääsevänsä harrastamaan viidi kertaa viikossa, lähtemään kavereiden kanssa yksille tunnin varoitusajalla tai nukkuvansa täysiä yöunia ensimmäiseen pariin vuoteen. -11

nosto

Mitä ne perhe-elämän kurjuudet on, joita nykyvanhemmat eivät osaa kohdata? Samalla tavallahan he ovat lapsina eläneet perhe-elämää, vai onko muisti mennyt täysin ja muistavat lapsuudestaan vain juhlapäivät ja lomat, jolloin aina paistoi aurinko ja palvelijat parveilivat ympärillä täyttämässä jokaisen toiveen.

Täysiä yöunia saa nukkua lapsista huolimatta, harrastamaan pääsee, töihin ehtii ajoissa ja iltaisin voi tavata kavereita, mutta ongelma tulee silloin kun henkilöltä puuttuu joustavuus muutosten suhteen. Täälläkin usein kirjoitetaan kuinka meni viikonloppu, joulu tai juhannus pilalle, kun lapsella oli oksennustauti. Jos se on kuin maailmanloppu, jos joku sairastuu, ei ole ihme, että perhe-elämä kurjaa ja kamalaa.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 14:03"]

Kai siihen vähän vaikuttaa sekin, jos kokee taakan jakautuvan epätasaisesti. Mistä sitä voi etukäteen tietää, että se toinenpas ei ollutkaan valmis luopumaan omista jutuistaan ja kestämään epämukavuuksia samalla tavalla kuin sinä?

[/quote]

Toinen vanhemmista ei aikuistunutkaan, vaikka piti lapsi hommata, siksi että veljilläkin/kavereilla oni perhe.

Monet nykyajan nuorehkoista vanhemmista ovat ainoita lapsia tai ainakin sisaruksiin on niin suuri väli, ettei lapsiperheen arki ole oikein tullut tutuksi. Alakouluikäisestä painetaan harrastuksissa tukka putkella, joten se monta vuotta nurempi sisarus on harvoin hereillä, kun vanhempi sisarus on kotona. Ja tähän kuvaan kun vielä lisätää curling-vanhemmat, jotka tuovat kaiken lapsille valmiina nokan eteen ja tasoittelevat tietä, minkä kerkiävät, niin missä välissä se lapsi / nuori näkee "oikeaa" perhe-elämää, johon kuuluvat myös ne huonot päivät ja huonot jaksot. Moni lapsi / nuori ei oikein edes tiedä, mitä heidän perheelleen kuuluu. Esimerkiksi avioero tulee joillekin suurena yllätyksenä. "Eihän mun vanhemmat edes riidelleet koskaan", eivät niin lasten kuullen ja nähden, vaan salassa. Kuitenkin lapsen kasvun kannalta olisi hedelmällistä nähdä ja kuulla tätäkin puolta elämästä, riitaa mutta myös sopimista. Mallioppiminen nääs!

Lasten hankkiminen on HELPPOA JA MUKAVAA.Ainakin meillä on se puoli hoitunut ihan mukavasti!;)

Myös perhe-elämä on mukavaa ja lasten kanssa elämä on suurimmaksi osaksi aika hauskaa!Mulla ainakin on joka päivä aika ihanaa meidän lasten kanssa.Kellään ei oo niin hyviä juttuja kun mun penskoilla!

Meillä lapset on lahjoja ja saatuja ja mielestäni jo sana lasten hankkiminen on typerä.Koira tai kissa hankitaan,ei lasta!

Yksi muutos voi olla tukiverkostojen puutu. Edellisen sukupolven kohonnut elintaso, satsaavat omaan hyvään ja nauttivat kulttuurin muutoksen tuomasta vapaudesta olla pakkovälittämättä jälkipolvesta. Meidät lapsina kasvatettiin arvostamaan ja kunnioittamaan vanhempia, mutta vuosien myötä vanhempia ei samaan tahtiin velvoitettu arvostamaan ja välittämään lapsistaan. Isovanhemmat elivät vielä aikakautena, kun perhesiteet olivat elämän perusta. Nyt me olemme ihmeissämme, tehdäkö vai eikö tehdä lapsia, kun olemme yksin kaksin.

Meillä lapset tuli meidän valmiiseen elämään joka kyllä järjestettiin lapsia varten.Mentiin töihin,hankittiin talo,remontoitiin,vietettiin aikaa yhdessä.Sitten saatiin meidän ihanat lapset ja nyt järjestetään elämä edelleen meidän jälkikasvulle.

Helppo tietysti puhua kun rahaa riittää ja ei olla koskaan oltu kovia meneen.Lapset on tuoneet meidän elämään vain rikkautta,eivät vieneet mitään.Aika paljon asenteesta kiinni.Meillä lapset ei ole mitään siipeilijöitä ja välttämättömiä pahoja vaan meidän jatkeita,tärkeimpiä koko maailmassa ja PERHEENJÄSENIÄ ja jokainen neljästä lapsesta on ollut ehdottoman tervetullut ja oma persoonansa!