Miten te muut jaksatte vuosikausien yksinäisyyttä?

Vierailija kirjoitti:

Helposti. Olen onnellinen yksin joten täysin omasta tahdostani tulen olemaankin yksin :)

Itse olen enimmäkseen tyytyväinen yksin. Olen ollut nuoresta tytöstä asti yksinäinen joten siihen on väkisinkin tottunut. Mutta välillä jos elämässä tulee huonoja aikoja, vaikka sairauksia tai rakkaan läheisen kuolema, tuntuu kohtuuttomalta kohdata se kaikki pimeys ja paha olo ihan yksin. Myös vanheneminen on alkanut pelottaa nyt kun alkaa olla jo paljon ikää itsellänikin.

Jos vaikka saan jonkun sairaskohtauksen tai kaadun niin minähän vain lojun sitten lattialla kunnes näännyn janoon. Tällaisia enemmän iän myötä ajattelee, ei enää niinkään hellyyttä saati jotain typerää seksiä.

Harrastukset ja deitit sun muut kokeilin jo kauan sitten. En tiedä onko jotkut meistä vaan tarkoitettu kulkemaan yksin? Kukaan ei tavallaan näe meissä mitään mielenkiintoista. Sitten taas jotkut ihmiset ovat sellaisia, että ne oikein imee muita ihmisiä puoleensa, meni ne mihin tahansa, vaikka vaan roskapussia viemään. Sellaista se on. Noh, ei kukaan koskaan väittänytkään elämän olevan reilua.

Vierailija kirjoitti:

Olen melko varma, että Suomessa eletään ihan maailmanlaajuisesti ajatellen erittäin eristäytynyttä elämää. Eivät jossain Espanjassa tai vaikkapa USA:ssa eronneet äidit ja isät tai muuten vaikkapa päälle nelikymppisinä eronneet jää sinkuiksi lopuksi iäkseen, vaan tapaavat uusia ihmisiä ja muodostavat uusia parisuhteita ja perheitä. Jo Ruotsissa on sosiaalisempaa elämä. Suomessa on jonkinlainen kunnia-asia rääkätä itseään yksinäisyydellä vuodesta toiseen. Suomessa jos jää sinkuksi lähellä neljääkymppiä, on yleensä yksinäinen loppuelämä tiedossa. :(

Mä jäin miettimään tätä. Mulle on täysin vieras ajatus, että olisin yksinäinen, jos en ottaisi toista ihmistä asumaan kotiini. Siis että vanhempani, sisarukseni, lapseni, ystäväni ja kaverini muuttuisivat näkymättömiksi, jos en ole parisuhteessa. Tosiasia kun on, että sinkkuna mulla on paljon enemmän aikaa tavata vanhempiani, sisaruksiani, lapsiani, ystäviäni ja kavereitani. Asun isossa asunnossa yksin ja jos haluaisin, voisin vaikka vuokrata kolmesta makuuhuoneestani kaksi jollekin, mutta tykkään asua yksin. Oma tupa, oma lupa. Kun lapset muuttivat omilleen, olihan se hetken aikaa hieman erikoista. Mutta ei huonolla tavalla. Nautin siitä, ettei mun tarvitse kotonani ottaa huomioon ketään muuta vaan voin tehdä mitä lystään ja milloin lystään. Halutessani voisin jättää likapyykit pitkin lattioita ja monen päivän tiskit tiskipöydälle, koska ne häiritsisivät vain minua ja vain minä olen se, joka joutuu sotkut siivoamaan. 

Olen aika sukurakas, joten järjestän useamman kerran vuodessa juhlia ja päivällisiä lähisukulaisilleni. Nyt pandemian aikana toki aiempaa harvemmin, mutta välillä kuitenkin. Loppuvuosi on mulle aina jatkuvaa juhlien järjestämistä, joten vuodenvaihteen jälkeen - vaikka rakastankin juhlien järjestämistä - hyvällä omallatunnolla nautin muutamasta talvikuukaudesta, jolloin mun ei tarvitse tehdä mitään. Ystäviäni ja kavereitani olen tavannut aina jossain muualla kuin kenenkään kotona. Kahviloissa, ravintoloissa, shoppailemassa, messuilla jne. Pandemia-aika on muuttanut tätä ja olenkin alkanut nauttia ystävien ja kavereiden tapaamisesta kotona. Viime kesänä oli mukavaa grillailla pihalla tai ihan vain istua kaverin kanssa pihalla juomassa viiniä ja syömässä tapaksia. 

Ihmisillä on erilaisia kokemuksia parisuhteista ja exäni oli niin introvertti ihminen, että hänelle olisi kauhistus, että pyydän ystäviäni ja kavereitani meille. Olisi pitänyt löytää kompromissi eli en olisi voinut tehdä niin kovin usein ja silloinkin vain sellaisina päivinä ja iltoina kuin exälleni olisi sopinut. Tunnen siis itseni vapaammaksi tekemään haluamiani asioita sinkkuna. 

Mutta ymmärrän ihan hyvin ihmisiä, joilla ei ole sukua, lapsia, ystäviä eikä kavereitakaan. Silloin on hyvä, jos on EDES puoliso.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tinder auttaa.

En pysty sellaiseen. En myöskään nettipalstoihin. Vieläkin toivon, että joku mies kadulla tekisi aloitteen mulle. Mutta turhaan taidan toivoa.

Ap

Pukeudu hameisiin ja muutenkin värikkäisiin vaatteisiin. Kokemuksesta voin kertoa, että jututtajia riittää, vaikka niitä en juuri kaipaile. Osaksi vaikuttanee myös se, että hymyilen itsekseni omille ajatuksilleni. Helposti lähestyttävä, kun ei ole mustaan pukeutunut ja vakavailmeinen?

Yksinäisyyttä kestää hyvin, kun on huikean ihania harrastuksia ja niissä näkee tarpeeksi ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tinder auttaa.

En pysty sellaiseen. En myöskään nettipalstoihin. Vieläkin toivon, että joku mies kadulla tekisi aloitteen mulle. Mutta turhaan taidan toivoa.

Ap

Millä kadulla nähdään, ja koska?

Minut tunnistaa neilikasta napinlävessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helposti. Olen onnellinen yksin joten täysin omasta tahdostani tulen olemaankin yksin :)

Itse olen enimmäkseen tyytyväinen yksin. Olen ollut nuoresta tytöstä asti yksinäinen joten siihen on väkisinkin tottunut. Mutta välillä jos elämässä tulee huonoja aikoja, vaikka sairauksia tai rakkaan läheisen kuolema, tuntuu kohtuuttomalta kohdata se kaikki pimeys ja paha olo ihan yksin. Myös vanheneminen on alkanut pelottaa nyt kun alkaa olla jo paljon ikää itsellänikin.
Jos vaikka saan jonkun sairaskohtauksen tai kaadun niin minähän vain lojun sitten lattialla kunnes näännyn janoon. Tällaisia enemmän iän myötä ajattelee, ei enää niinkään hellyyttä saati jotain typerää seksiä.

Harrastukset ja deitit sun muut kokeilin jo kauan sitten. En tiedä onko jotkut meistä vaan tarkoitettu kulkemaan yksin? Kukaan ei tavallaan näe meissä mitään mielenkiintoista. Sitten taas jotkut ihmiset ovat sellaisia, että ne oikein imee muita ihmisiä puoleensa, meni ne mihin tahansa, vaikka vaan roskapussia viemään. Sellaista se on. Noh, ei kukaan koskaan väittänytkään elämän olevan reilua.

Jo nyt on olemassa turvapalveluita, joista sopimuksen mukaan käyvät vaikka useamman kerran päivässä katsomassa, että kaikki on ok. Uskoisin, että tällaisten palveluiden tarjonta tulee vain kasvamaan ajan myötä. 40 vuotta sitten oli vielä varsin vähän kotipalveluyrityksiä (tehtiin itse, omaiset tekivät tai yhteiskunta huolehti), mutta niitä on tullut lisää sitä mukaa, kun kysyntä on kasvanut. 

Olen silti pohtinut samoja asioita kuin sinäkin, mutta hieman eri näkökulmasta. Omat lapseni eivät välttämättä asu Suomessakaan sitten, kun pääsen eläkkeelle. Jos eivät tavoita minua muutamaan päivään, oikeastiko he maapallon toiselta puolelta soittavat 112:een ja pyytävät jonkun käymään tarkistamassa tilanteen? Ei kai? Enkä mäkään halua olla lasteni tavoitettavissa 24/7. Enkä kenenkään muunkaan. Siinä vaiheessa, kun alan pelätä mainitsemasi kaltaisia tilanteita, hankin turvapalvelun. 

Uskoisin, että monelle on suuri merktiys sillä, onko olemassa ihminen tai ihmisiä, jotka aidosti välittävät. Ei niinkään sillä, saako jonkin asian järjestettyä jollain tavalla. Yksinäisyyden tunne siis syntyy ehkä enemmän siitä, ettei kukaan välitä. Ettei ole kenellekään tärkeä. 

Podcastit ovat minun sosiaalinen elömä ja tämä riittää. Mielummin kuuntelen Antti Holmaa kun juoruilevia ämmiä.

Hyvin, mutta minä nautinkin omasta rauhasta. Muutama vuosi sitten katkoin kaikki entiset ihmissuhteet, tuttavuudet ja kaveruudet, kun muutin toiseen kaupunkiin, ja olen tekemisissä vain lähiperheeni kanssa. Ei ole siis ystäviä, mutta tämä on oma valinta, en millään jaksaisi yhteydenpitoa tai nähdä ketään ylimääräistä ihmistä. Moikkailen sujuvasti kaupan kassat ja naapurit, ja juttelen small talkit, mutta sen lähemmäksi minua ei pääse.

Ja kun parisuhteissa on ollut ikävuodet 15-40, nyt 7 vuotta yksin ja selibaatissa on ollut oikein kivaa, en todellakaan kaipaa ketään nurkkiin pyörimään, eikä seksi merkitse niin paljoa että hakisin sitä mistään.

Näin kaupungissa, ihmisten keskellä mutta rauhassa on hyvä olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen melko varma, että Suomessa eletään ihan maailmanlaajuisesti ajatellen erittäin eristäytynyttä elämää. Eivät jossain Espanjassa tai vaikkapa USA:ssa eronneet äidit ja isät tai muuten vaikkapa päälle nelikymppisinä eronneet jää sinkuiksi lopuksi iäkseen, vaan tapaavat uusia ihmisiä ja muodostavat uusia parisuhteita ja perheitä. Jo Ruotsissa on sosiaalisempaa elämä. Suomessa on jonkinlainen kunnia-asia rääkätä itseään yksinäisyydellä vuodesta toiseen. Suomessa jos jää sinkuksi lähellä neljääkymppiä, on yleensä yksinäinen loppuelämä tiedossa. :(

Mä jäin miettimään tätä. Mulle on täysin vieras ajatus, että olisin yksinäinen, jos en ottaisi toista ihmistä asumaan kotiini. Siis että vanhempani, sisarukseni, lapseni, ystäväni ja kaverini muuttuisivat näkymättömiksi, jos en ole parisuhteessa. Tosiasia kun on, että sinkkuna mulla on paljon enemmän aikaa tavata vanhempiani, sisaruksiani, lapsiani, ystäviäni ja kavereitani. Asun isossa asunnossa yksin ja jos haluaisin, voisin vaikka vuokrata kolmesta makuuhuoneestani kaksi jollekin, mutta tykkään asua yksin. Oma tupa, oma lupa. Kun lapset muuttivat omilleen, olihan se hetken aikaa hieman erikoista. Mutta ei huonolla tavalla. Nautin siitä, ettei mun tarvitse kotonani ottaa huomioon ketään muuta vaan voin tehdä mitä lystään ja milloin lystään. Halutessani voisin jättää likapyykit pitkin lattioita ja monen päivän tiskit tiskipöydälle, koska ne häiritsisivät vain minua ja vain minä olen se, joka joutuu sotkut siivoamaan. 

Olen aika sukurakas, joten järjestän useamman kerran vuodessa juhlia ja päivällisiä lähisukulaisilleni. Nyt pandemian aikana toki aiempaa harvemmin, mutta välillä kuitenkin. Loppuvuosi on mulle aina jatkuvaa juhlien järjestämistä, joten vuodenvaihteen jälkeen - vaikka rakastankin juhlien järjestämistä - hyvällä omallatunnolla nautin muutamasta talvikuukaudesta, jolloin mun ei tarvitse tehdä mitään. Ystäviäni ja kavereitani olen tavannut aina jossain muualla kuin kenenkään kotona. Kahviloissa, ravintoloissa, shoppailemassa, messuilla jne. Pandemia-aika on muuttanut tätä ja olenkin alkanut nauttia ystävien ja kavereiden tapaamisesta kotona. Viime kesänä oli mukavaa grillailla pihalla tai ihan vain istua kaverin kanssa pihalla juomassa viiniä ja syömässä tapaksia. 

Ihmisillä on erilaisia kokemuksia parisuhteista ja exäni oli niin introvertti ihminen, että hänelle olisi kauhistus, että pyydän ystäviäni ja kavereitani meille. Olisi pitänyt löytää kompromissi eli en olisi voinut tehdä niin kovin usein ja silloinkin vain sellaisina päivinä ja iltoina kuin exälleni olisi sopinut. Tunnen siis itseni vapaammaksi tekemään haluamiani asioita sinkkuna. 

Mutta ymmärrän ihan hyvin ihmisiä, joilla ei ole sukua, lapsia, ystäviä eikä kavereitakaan. Silloin on hyvä, jos on EDES puoliso.

Mulla on ollut se ongelma, että perheeni ja sukuni on ollut todella pieni ja välit huonot. Heistäkin jo suurin osa kuollut. Mutta olisi ollut kiva järjestää tuollaisia perhejuhlia välillä, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Äitini sentään elää vielä ja meillä on onneksi aina ollut lämpimät välit. Äitini onkin paras ystäväni ja käyn hänen luonaan vähintään kerran viikossa, lisäksi skypetetään päivittäin niitä näitä. Muistan joskus nuorena ja silloin jo yksinäisenä itkeneeni äidilleni, että kaipaan muutakin seuraa, ei pelkkä äiti riitä.

Nyt iän myötä ja edelleen yksinäisenä kadun sanomaani, todellakin pelkästään äiti riittää minulle. Pelkään hysteerisesti koska hän kuolee. Sitten mulla ei ihan oikeasti ole KETÄÄN. Joo, on veli ja veljen poika, jos he vielä silloin elää, mutta ei heidän kanssaan ole lämpimät välit. Heille ei voi edes soittaa muuten vaan, he kysyvät vain että onko sulla jotain asiaakin. Mistään muusta ei heille voi puhua kuin asioista. Toki ymmärrän jos jollain on vaikkapa puoliso tuollainen "kylmä". Että vain asioista voi puhua, eikä mitään muuta yhteyttä ole. Kyllä sekin varmasti tuntuu erittäin yksinäiseltä. Mutta jos teillä on yksikin ihminen elämässä jonka kanssa tulette kuulluksi ja huomioiduksi, vähän niin kuin minulla on rakas äitini, niin arvostakaa sitä täysillä. Kaikilla ei ole sitä yhtäkään ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen melko varma, että Suomessa eletään ihan maailmanlaajuisesti ajatellen erittäin eristäytynyttä elämää. Eivät jossain Espanjassa tai vaikkapa USA:ssa eronneet äidit ja isät tai muuten vaikkapa päälle nelikymppisinä eronneet jää sinkuiksi lopuksi iäkseen, vaan tapaavat uusia ihmisiä ja muodostavat uusia parisuhteita ja perheitä. Jo Ruotsissa on sosiaalisempaa elämä. Suomessa on jonkinlainen kunnia-asia rääkätä itseään yksinäisyydellä vuodesta toiseen. Suomessa jos jää sinkuksi lähellä neljääkymppiä, on yleensä yksinäinen loppuelämä tiedossa. :(

Mä jäin miettimään tätä. Mulle on täysin vieras ajatus, että olisin yksinäinen, jos en ottaisi toista ihmistä asumaan kotiini. Siis että vanhempani, sisarukseni, lapseni, ystäväni ja kaverini muuttuisivat näkymättömiksi, jos en ole parisuhteessa. Tosiasia kun on, että sinkkuna mulla on paljon enemmän aikaa tavata vanhempiani, sisaruksiani, lapsiani, ystäviäni ja kavereitani. Asun isossa asunnossa yksin ja jos haluaisin, voisin vaikka vuokrata kolmesta makuuhuoneestani kaksi jollekin, mutta tykkään asua yksin. Oma tupa, oma lupa. Kun lapset muuttivat omilleen, olihan se hetken aikaa hieman erikoista. Mutta ei huonolla tavalla. Nautin siitä, ettei mun tarvitse kotonani ottaa huomioon ketään muuta vaan voin tehdä mitä lystään ja milloin lystään. Halutessani voisin jättää likapyykit pitkin lattioita ja monen päivän tiskit tiskipöydälle, koska ne häiritsisivät vain minua ja vain minä olen se, joka joutuu sotkut siivoamaan. 

Olen aika sukurakas, joten järjestän useamman kerran vuodessa juhlia ja päivällisiä lähisukulaisilleni. Nyt pandemian aikana toki aiempaa harvemmin, mutta välillä kuitenkin. Loppuvuosi on mulle aina jatkuvaa juhlien järjestämistä, joten vuodenvaihteen jälkeen - vaikka rakastankin juhlien järjestämistä - hyvällä omallatunnolla nautin muutamasta talvikuukaudesta, jolloin mun ei tarvitse tehdä mitään. Ystäviäni ja kavereitani olen tavannut aina jossain muualla kuin kenenkään kotona. Kahviloissa, ravintoloissa, shoppailemassa, messuilla jne. Pandemia-aika on muuttanut tätä ja olenkin alkanut nauttia ystävien ja kavereiden tapaamisesta kotona. Viime kesänä oli mukavaa grillailla pihalla tai ihan vain istua kaverin kanssa pihalla juomassa viiniä ja syömässä tapaksia. 

Ihmisillä on erilaisia kokemuksia parisuhteista ja exäni oli niin introvertti ihminen, että hänelle olisi kauhistus, että pyydän ystäviäni ja kavereitani meille. Olisi pitänyt löytää kompromissi eli en olisi voinut tehdä niin kovin usein ja silloinkin vain sellaisina päivinä ja iltoina kuin exälleni olisi sopinut. Tunnen siis itseni vapaammaksi tekemään haluamiani asioita sinkkuna. 

Mutta ymmärrän ihan hyvin ihmisiä, joilla ei ole sukua, lapsia, ystäviä eikä kavereitakaan. Silloin on hyvä, jos on EDES puoliso.

Mulla on ollut se ongelma, että perheeni ja sukuni on ollut todella pieni ja välit huonot. Heistäkin jo suurin osa kuollut. Mutta olisi ollut kiva järjestää tuollaisia perhejuhlia välillä, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Äitini sentään elää vielä ja meillä on onneksi aina ollut lämpimät välit. Äitini onkin paras ystäväni ja käyn hänen luonaan vähintään kerran viikossa, lisäksi skypetetään päivittäin niitä näitä. Muistan joskus nuorena ja silloin jo yksinäisenä itkeneeni äidilleni, että kaipaan muutakin seuraa, ei pelkkä äiti riitä.

Nyt iän myötä ja edelleen yksinäisenä kadun sanomaani, todellakin pelkästään äiti riittää minulle. Pelkään hysteerisesti koska hän kuolee. Sitten mulla ei ihan oikeasti ole KETÄÄN. Joo, on veli ja veljen poika, jos he vielä silloin elää, mutta ei heidän kanssaan ole lämpimät välit. Heille ei voi edes soittaa muuten vaan, he kysyvät vain että onko sulla jotain asiaakin. Mistään muusta ei heille voi puhua kuin asioista. Toki ymmärrän jos jollain on vaikkapa puoliso tuollainen "kylmä". Että vain asioista voi puhua, eikä mitään muuta yhteyttä ole. Kyllä sekin varmasti tuntuu erittäin yksinäiseltä. Mutta jos teillä on yksikin ihminen elämässä jonka kanssa tulette kuulluksi ja huomioiduksi, vähän niin kuin minulla on rakas äitini, niin arvostakaa sitä täysillä. Kaikilla ei ole sitä yhtäkään ihmistä.

Niin, minäkin puhun soittelen usein äidilleni, olen vaan tajunnut että itse asiassa suhteemme on sellainen että hän pitää puhelimessa monologia, on vain näennäisen kiinnostunut minun asiastani ja jos minulla on ylipäänsä muuta kuin iloista asiaa niin reaktio on tyly "no ei tuo mikään ongelma ole", ja oma monologinsa jatkuu..että yksin olen minä ihminen.

osa1

Yksinäisyys

Kun 90-luvulla tuli ero ja jäin yksin pidin sitä tietenkin ensin väliaikaisena tilana. Etsin aktiivisesti seuraa ja vuoden kuluttua lapset siirtyivät minulle ja olin yksinhuoltaja.

En ollut yksin, mutta keskustelut ja yhteiset tekemiset pyörivät muumien ja frööpelinpalikoiden ympärillä. Lasten kanssa päivittäin pelasimme noin 2 tuntia korista, jalkapalloa tai muuta pihalla. Luimme satuja, katsoimme yhdessä piirrettyjä. Lasten kasvaessa esim. isä poika sähly ja lautapelit. Saimme usein lahjaksi lautapelejä (Settlers of catan, oregon, beowulf, citadel, port of royal, alhambra yms.. lopulta noin 50kpl) ja korttipelejä (munchkin, bang yms) Pelasimme konsolilla jääkiekkoa (konsoli oli yksi joululahja), keräilykorttipelejä MTG, pokemon ja digimon. Kun lapset saivat omat koneet pelasimme Lan pelejä veljeni ja kavereiden kanssa.

Aluksi minulla oli kaveriporukka jonka kanssa tuli käytyä baarissakin pari kertaa vuodessa.

Muutamassa vuodessa yksinäisyys alkoi painaa päälle kavereiden keskelläkin. Kosketuksen puute ja yksi-yksi kumppani jonka kanssa voisi keskustella omista asioista ja siitä mitä ruokakaupasta ostetaan yms. Olisi ollut mukava. Kaikesta oli arjessa päätettävä, muistettava ja selvittävä yksin. 

Olin työssä, mutta köyhyys alkoi olla jokapäiväinen ongelma. Kaverit katosivat kun ei ollut rahaa koskaan lähteä mihinkään(edes kahville ulos). Harrastukset olivat kirjoittaminen (olen kirjoittanut 2 kirjaa), lukeminen (luin 2-3 kirjaa viikossa, kunnes en kyennyt enää kirjastoon), elokuvat (saimme usein lahjaksi), valokuvaus, kunnes en enää liikkunut ulkona, piirtäminen ja historia. Katsoimme elokuvia lasten kanssa muuten harrastukset olivat yksinäisiä.

Seuraa hain 2000-luvulla lähinnä netistä. Kuudessa vuodessa olin lopulta kolunnut noin 10 000 ilmoitusta (otin jokaisesta kuvan kaappauksen ja vastasin 7000:n), mutta kukaan ei kiinnostunut. Joskus sain vanhemmilta rahaa, että "käy jossain" pihalla yksinäisyys oli pahempaa. Kahviossa istui yksin ihmisten ympäröimänä, ulkona istui katselemassa ihmisiä yksin. Ainoa fyysinen kontakti oli lääkärissä ja hammaslääkärissä sekä jokin satunnainen kättely ehkä kerran vuodessa.

En enää kestänyt nähdä ihmisiä joilla oli helppoa tai pareja. Uimarannalla kävin viimeksi, kun lapset oli pieniä. Isoissa kaupoissa oli liikaa ihmisiä. Olin usein jaksoja syömättä, että lapsilla olisi ruokaa. Pisin jakso pelkällä mehulla oli 21 päivää. Alkoholia join 1-3 tölkkiä vuodessa.

Seksin puutetta kompensoin itsetyydytyksellä 2-10 kertaa päivässä, mutta kosketuksen puutetta en voinut korvata. Mietin usein miltä iho ja sen lämpö tuntuisi. 

Kulkiessani pihalla tuntui kuin lukisin sarjakuvaa tai katsoisin sarjaa. Kaikki oli visuaalisesti ympärilläni, mutta kosketus oli vain maahan jalkojeni alla. Tunsin kuin olisin katsomassa elämääni sivusta televisiosta.

Lopetin suomalaisten lehtieen, television, uutisten seuraamisen vuosiksi kunnes korona aikana olen netissä lukenut lehteä. Tunsin olevani ulkopuolinen suomessa.

Työn lisäksi en poistunut kotoa. Kaupassa kävin työmatkoilla. Lasten lähdettyä kotoa ja työttömänä poistun asunnosta noin 30 tuntia vuodessa ja kävelen noin 60-100 askelta päivässä.

Katselen lähinnä aasialaisia sarjoja. Toisinaan kuuntelen musiikkia. Kirjoittaminen on jäänyt (ei ollut varaa julkaista), piirtäminen jäi ikänäön myötä, valokuvaus jäi, lukeminen jäi kun tekstiin ei enää osannut keskittyä.

Toisinaan unohdan, että ihmisiä on kahta sukupuolta tai, että oven takana on ihmisiä. 

Joskus nukkuminen ei ota onnistuakseen, kun ei voi ajatella mitään mikä ei johda, köyhyyteen, yksinäisyyteen tai ikääntymiseen. Silloin saatan suihkauttaa hajuvettä tyynylle ja naisen tuoksu toisinaan auttaa nukahtamiseen.

Muistan yhä miltä iho ja kosketus joskus tuntui. Olisi ehkä helpompaa jos en muistaisi.

osa2

Miksi sanon, että maailma on työntänyt minut syrjään:

Ensin se yksinäisyys ja seuranhaku. Hain seuraa ja törmäsin siihen, että tutkimusten mukaan naiset etsivät sitoutuvaa luotettavaa seuraa ja yksinhuoltaja isät (silloin harvinaisia (90-luku)) olivat etsittyjä. No olin yh joten kokeilin sitäkin profiilissa. 7000 ilmoitusta myöhemmin olin hiukan erimieltä kuin "tutkimukset" naiset etsivät vaaraa, rikollinen tausta oli etu varsinkin jos oli lusinut, varakkaita ja pika suhteisiin. Yleensä viimeistään viides kysymys oli kuinka paljon tienaat hmm euroihin muutettuna noin 60 000 vuosi oli sellanen yleinen raja-arvo mikä näkyi monella haku kriteereissä. Useimmiten kuvissa piti olla sisäkuvia talosta, auto (20-30 vuotiailla naisilla sportti ja 30- naisilla edustus sedani).  Ehkä olin liian ruma.

Joka tapauksessa kukaan ei kiinnostunut joten oltiin sitten yksin. Kävin ensin baarissa muutaman kerran kun pojat oli mummilla. Sanottiin, ettei baarista löydy oikeaa seuraa (no ei löytyny edes väärää). Naiset olivat kuulemma törmänneet miehiin pyöräillessä kunto reiteillä ja ihan vaan kahvioissa.  Ajelin pyörällä satoja kilometrejä ja kävin kahvilla ulkona kun oli "vapaa viikonloppu". Kahviossa yksin istuessa parien ympäröimänä alkoi vähitellen yksinäisyys ahdistaa niin, että parissa vuodessa se oli lopetettava. 2002 olin jo luopunut aikalailla toivosta "törmätä" keneenkään ulkona liikkuessa. Lopulta ulkona liikkumisesta tuli välttämätön paha jonka yritti pitää minimissä. Sillä missään ei tuntunut olevan paikkaa jossa ei tuntenut olevansa väärässä paikassa (en vielä tiennyt, että olin väärässä maassa, muuten olisin vielä kolmekymppisenä tehnyt kaikkeni päästäkseni muualle). 

Sitten työ: Valmistuin 90-luvun alussa alan töitä ei ollut lähes kymmeneen vuoteen vaikka rakennus ala oli valittu koska opon mukaan sillä on aina töitä. Paperit olivat turhat kun ainoastaan 5-10 vuoden työkokemus oli vaatimuksena harvoille löytyville paikoille.  Aloitin lisä opinnot yh:na 3 kertaa mutta ne kaatui aina joko taloudellisesti mahdottomana tai kun työharjoittelu paikkaa ei ollut saatavilla ja opinto olisi sen vaatinut. Olen elämässäni laittanut 7000 työpaikka hakemusta joista reilu 2000 leipomon jälkeen (olin leipomossa 9 vuotta). Yksikään ei ole koskaan johtanut haastatteluun asti (minua ei haluttu vaan työnnettiin syrjään työ elämästä) Saamani paikat tuli erikois sijoituksella (leipomo koska olin 2 lapsen ainoa elättäjä (piilotyöpaikka), siivousfirma siskon kautta ) Yksikään työpaikka ei tuonut elatusta joten niistä ei ollut muuta hyötyä kuin status: työssä joka ei kuitenkaan merkannut muille kun kelalle ja soskulle sillä riitttävä palkka oli ainoa joka olisi tuonut muualla huomioitavaa "statusta".

Kirjoitin 2 kirjaa. Ilman varallisuutta ei ollut mahdollisuutta oikolukijaan ja painosopimukseen. (kirjailijana minut työnnettiin sivuun ja käskettiin pysymään siellä pois häiritsemästä maailmaa)

Nykyään kun menen ulos on maailma siellä. Se ympäröi minua ja on visuaalisesti siinä kuten aina. Koska minulla ei ole siihen kosketusta maailman hyljättyä minut ja sysäten syrjään kuin lapsen jota ei huolita mukaan leikkiin.  Ei minulla ole enää juurikaan tunteita ympäristöä kohtaan. Jos kaikki ihmiset ympärilläni alkaisivat kuolla olisi se minulle vain tavallista mielenkiintoisempi päivä ja nauttisin vaihtelusta. 

osa3 noin minä "kestän" yksinäisyyden itse en lue yksinäisyydeksi alle 10 vuoden jaksoa ja todellinen yksinäisyys alkaa näkyö 20 vuoden jälkeen jolloin joka paivä miettii itsemurhaa.

Hyvinhän sulla menee. Itse en ole koskaan seurustellut, halannut elämäni aikana alle 10 kertaa ja ihan yksin olen koko aikuiselämäni ollut. Yksiössä yksin istun 99% ajastani ja kavereita näen ehkä kerran kolmessa kuukaudessa kerran. En tiedä jaksanko tätä, mutta olen kymmenien vuosien aikana tähän jo turtunut ja tästä on tullut mulle se normaali olotila.

Viihdyn yksin omassa laadukkaassa seurassani. En kestä typeriä ihmisiä ja niiden paskaa. Olen onnellisin näin.