Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut eivät ollenkaan tiedä, mitä haluavat elämältä?
23.06.2015 |
Minä olen sitä tyyppiä joka tuntee itsensä ja omat mieltymyksensä. Tiedän, mitä haluan työltä, parisuhteelta, vapaa-ajalta ja elämältä yleensä. Minulla ei ole mitään erityisiä suuria tavoitteita, mutta olen lukioikäisestä saakka pyrkinyt tekemään elämästäni itseni näköistä, autenttista. Muuten en ole onnellinen.
Välillä huomaan joutuvani ristiriitoihin ihmisten kanssa, jotka eivät tunne itseään, eivät tunnista arvojaan eivätkä osaa suunnitella tulevaisuuttaan. Itse asiassa monen mielestä "ei elämää voi suunnitella", ja vaikka näiden tyyppien valmius kokeilla eri asioita on tavallaan ihailtavaa, päämäärättömyys ja itsetuntemuksen puute tuntuu kuitenkin aiheuttavan myös kärsimystä ja ahdistusta.
Mistä tällainen ero johtuu? Saavatko jotkut syntymässään sellaiset geenit, joihin on koodattu varmuus omasta paikasta maailmassa? Vai onko tämä kasvatuksen tulosta? Miten yksilö voi itse vaikuttaa asiaan?
Kommentit (94)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 46v.
En tiedä mikä se ois haave-ammatti. Haluanko perhettä. Missä haluan asua?
Olen miettinyt nuita ylä-asteelta lähtien joka ikinen päivä, enkä tiedä vastauksia enempää kuin 15 vuotiaana.
Omasta kokemuksesta sanoisin etten tiedä siksi koska en ole päässyt lukuisista yrityksistä paikkaan minne oon halunnu ja rakentanut tulevaisuuden sen mukaan. (huom, eri koulu ja työpaikkoja) toinen syy siihen on pettymys kun saanut ison projektin jälkeen ensimmäisen kämpän ja se olikin katastrofi ettei voinut edes yötä nukkua. Joko ymmärsit pointin? Yrittänyt eri asioita mitä vaaditaan elämässä elääkseen, mutta pieleen on joka ikinen asia mennyt. Oppia voi työtehtävissä aina, mutta ei enää silloin kun saa melkein potkut harjoittelusta.
Uskon, että omalla kohdallani tämä ajelehtiminen johtuu lapsuuden kokemuksista. Elin lasisen lapsuuden ja energia meni viikosta toiseen selviytymiseen. Tiedän, että jotkut tällaisesta selviävät ja sisuuntuvat, mutta mulle ei käynyt niin. Petyin elämään jo hyvin varhaisessa vaiheessa, en ole kokenut, että elämällä olisi minulle mitään annettavaa. Olen kai ollut enemmän tai vähemmän masentunut aina.
Vierailija kirjoitti:
Minä huomaan tulleeni tietoisemmaksi omista toiveistani ja tarpeistani iän myötä. Nuorempana ajattelin aina ensin mitä muut ajattelevat ja haluavat, varsinkin vanhempani. Ankaran ja dominoivan kasvatuksen tulosta, jossa tilaa omalle tahdolle ja sen ilmaisemiselle ei jätetty. Vasta pikkuhiljaa vanhemmiten olen oppinut tunnustelemaan sitäkin vaihtoehtoa, että ehkä maailma ei romahdakaan jos toimin sillä tavalla kuin itse haluan. Mutta tosiaan, jos oma tahto on poljettu maanrakoon, menee aikaa että edes oppii tunnistamaan, mitä haluaa ja mitä ei. Puhumattakaan että olisi sitä mieltä, että on ok toimia sen mukaan. Nujerrettu ihminen yrittää lähinnä vain olla hermostuttamatta muita ja pysytellä rauhassa, ei siinä kauheasti jää tilaa sen kummemmille haluamisille. Lähinnä vain haluaa olla rauhassa ja piilossa, turvassa, herättämättä huomiota. Siinä on jo tarpeeksi. Vasta kun tietty perusturvallisuus on löytynyt, voi ruveta ajattelemaan haluaako elämältä kenties jotain enemmänkin, olisiko itsellä vaikka joitain lahjoja ja taipumuksia joita haluaa toteuttaa. Sellainen vaatii rohkeutta, jota pelon vallassa kasvatetulla ihmisellä ei ole.
Väittäisin siis, että omien unelmien tavoittelu edellyttää tietynlaista perusturvallisuudentunnetta. Tunnetta siitä, että on hyväksyttyä toimia omaksi parhaaksi ja pitää omat puolensa ja kuunnella itseään. Ja sitä ei todellakaan kaikilla ole. Väittäisin että suurin osa lapsista kasvatetaan noudattamaan ennemminkin vanhempien tahtoa kuin omaansa. Näin ainakin oli minun lapsuudessani. Psykologiaan perehtyminen auttaa ymmärtämään, ap.
Juuri näin. Onnellisuus ja tyytyväisyys ovat tarvehierarkian yläportailla ja ne tulevat mahdollisiksi prioriteeteiksi vasta kun alemmat tarpeet on täytetty. Ensin lämpö, ravinto ym. perustarpeet. Sitten turvallisuus. Tästä pikkuhiljaa voi alkaa ilmaista itseään ja sitten vasta eksentiaaliset kysymykset, jos resurssia jää.
Ap:ta kuvaisi lähinnä #entitled. Päässyt hissillä ylös asti ja ylhäältä katselee miksi muut eivät kipua askelmia. Sitä jaksan aina tosin ihmetellä: jos on kamalasti resursseja ja aikaa miettiä omaa itseään, miten ei ole aikaa ja resurssia tajuta ihan yksinkertaisia asioita ympäröivästä maailmasta. Yksinkertaisuus hämmästyttää todella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="23.06.2015 klo 17:33"]
Tosin sen verran voisin ehkä ap:tä itsekin kritisoida, että jos hän ei oikeasti ymmärrä miksi kaikki eivät ole samanlaisia kuin hän itse, ehkä hän ei ole empatiassaan niin kehittynyt kuin monissa muissa asioissa. Ja niinhän se kai aina menee: kiltti ihminen joka on tottunut myötäilemään muita, kehittyy helposti herkkävaistoisemmaksi ja empaattisemmaksi kuin sellainen, joka saa enemmän tilaa keskittyä omiin tuntemuksiinsa ja haluihinsa. Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa. En siis pidä ap:n ominaisuuksia joko hyvinä tai huonoina, vaan molempina, kuten esim. omianikin, joka olen aika lailla päinvastainen. Meillä on eri heikkoudet ja eri vahvuudet.
Tämä pitää varmasti paikkaansa. Empaattisuus ei ole minulle mitenkään erityisen tärkeä arvo. Tosin ihminen voi olla hyvin empaattinen ymmärtämättä silti muita. Toisen tunteisiin eläytyminen ei vielä tarkoita, että ymmärtäisi tämän ihmisen vaikuttimia ja henkilöhistoriaa.. -ap
Ensinnäkin sekoitat empatian ja sympatian käsitteet.
Mielenkiintoinen kysymyt. Olen jo 60-vuotias eikä mulla ole oikeastaan koskaan ollut mitään suurta itsetuntemusta tai tietoisuutta siitä, mitä haluan vuoden, 5 vuoden, 10 vuoden tai 50 vuoden päästä. Mulla oli onnellinen, turvallinen, rakastava, hyväksyvä, kannustava ja taloudellisestikin hyvä lapsuus, joten "päämäärättömyyteni" ei johdu vaikeasta lapsuudesta. Äitini on usein sanonut, että olen sunnuntailapsi. Olen oikeastikin syntynyt sunnuntaina, mutta hän tarkoittaa sillä sitä, että mun elämässäni nyt vaan tapahtuu kaikenlaisia - pääsääntöisesti hyviä - asioita ja huonoistakin asioista aina selviän. Olen aina ollut rohkea tarttumaan eteeni tuleviin tilaisuuksiin ja mahdollisuuksiin ja ehkäpä juuri perusturvallisuuteni on mahdollistanut monenlaisten riskien ottamisen. Elämässäni olen siis mennyt kuin lastu lainehilla tai kuten Katri-Helena aikoinaan lauloi: minne tuuli kuljettaa.
Tässä iässä voin jo katsoa elämääni taaksepäin ja todeta, että olen muuttuut todella paljon elämäni aikana. Ainoa, mikä on ehkä säilynyt, on hetkessä eläminen. En suunnittele, mutta en myöskään murehdi, tulevaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi pitäisi tietää? En muutenkaan suunnittele lähes mitään elämässäni, oli kyseessä sitten miten pieni tai iso asia tahansa. Olen enemmän improvisoija kuin suunnittelija
Julkisuus on täynnä tyyppejä jotka tietää mitä haluaa ja ottaa sen. Korkeintaan artikkeli hänestä, joka ei ihan tienny mut NYT tietää. Moni luulee olevansa ainut joka on ulapalla. Siksi ketjun kirjoituksissa on hyvää vertaistukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kunpa joku toimittaja tekis lehtijutun ajelehtijoista ja "tietämättömistä".
Kun sattuu tyntymään melankoliseksi tyypiksi, niin ei siinä kauheasti elämää suunnitella. Kaikki on vaan ihan sama ja loppua odotellessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on vanha ketju (vuosilta 2015, -18, -21 ja -23) mutta todella hyviä ajatuksia, kiitos!
Minulla oli joskus ammatillinen haave mitä halusin isona tehdä ja suunnitelmakin sen toteuttamiseksi. Se sitten kariutui siihen, että en päässyt ko. kouluun. Sen jälkeen työ on ollut vain tapa rahoittaa vapaa-aika.
Muuten sain kyllä joitain asioita toteutetgua, oli perhe ja lapsia. Ero siitäkin sitten tuli.
Minulla oli oma yrityskin, tuli burnout ja sekin meni.
Nyt ei olekkaan enää mitään mitä tavoitella. Tai no on yksi, mutta en tiedä keinoja sen toteuttamiseksi.
Mä aattelin että et sä varmaan tosissaan kysy tätä :D